Kuinka ollakkaan, katselin lauantai-illan ratoksi semihömppähalpisleffan nimeltään Kunniavelka. Kyseessähän oli tusinaromaaneja suoltavan Nora Robertsin romaaniin perustuva, sanoinko jo, tusinaelokuva. Pääosassansa oli sunnuntaina nuoren elämänsä päättänyt Brittany Murphy (RIP).
Muutaman Nora Robertsin romaanin lukeneena elokuva oli kaikkea muuta kuin yllätyksellinen. Oli suvun painolastia, oli suurkaupungissa menestystä niittänyt mutta pikku kaupungin rauhaan kaipaava pääosatyttö, oli suuri suvun salaisuus, oli poliisille töitä, oli komea naapurin mies ja sen lisäksi komea entinen aviomies joka ehti saada nyrkin nenäänsä jo heti alkutekstien jälkeen.
Kuollut isoäiti antoi ohjeita unessa, joku terrorisoi pääosatytön kotia/pihaa/autotallia/autoa, selviää salaisuuksia, tulee esiin lisää salaisuuksia, ratkotaan vähän arvoituksia, epäillään jokaista sopivan ikäistä mieshenkilöä syylliseksi, ja ihan sitten vain loppumetreillä se kiltti naapurin täti paljastuukin mielipuoliseksi tappajahempukaksi jolla on petturi aviomies.
voi riemu, että oli taas lystiä katseltavaa, mutta pakkohan se oli siis loppuun asti katsoa kuitenkin. Mutta ettei jäänyt paha mieli, niin pääosatyttö sai naapurin superkomean miehen puolisokseen ja kaikki (paitsi se mielipuolinen tappajatäti joka joutu poseen) elivät elämäänsä onnellisesti eteenpäin.
Mä en ehkä kestäisi jos mun tusinaromaaneista tehtäis noin laaduttomia elokuvia.
tiistai 22. joulukuuta 2009
maanantai 30. marraskuuta 2009
Seitsemän
Aamulla herätessäni sain jostain päähäni, että tänään on nähtävä Seitsemän. Oli myös järkyttävää tajuta, ettei minulla ollut sitä. Onneksi Anttila oli lähellä ja mukava myyjäpoitsu etsi leffan minulle.
En tiedä kuinka monta kertaa olen Seiskan nähnyt, mutta aina se on hyvä. Vähän kuin Fight Club, joskaan ei ehkä ihan yhtä monisyinen. Morgan Freeman, Brad Pitt ja Kevin Spacey ovat kaikki loistavia. Spacey etenkin hullun roolissaan. Onhan Seiska paikoitellen melko ällöttävä ja karmiva, mutta siitä huolimatta rosoisen kaunis visuaalisesti. Ja ajatus ihmisen yksinäisyydesta jälkiteollistuneessa yhteiskunnassa viiltää läpi tarinan, joka olisi helppo kuitata väkivallalla mässäilyksi, mitä se ei kuitenkaan ole.
Paha saattaa lopuksi saada palkkansa, mutta ei se sitä tarkoita, että se häviäisi taistelun.
En tiedä kuinka monta kertaa olen Seiskan nähnyt, mutta aina se on hyvä. Vähän kuin Fight Club, joskaan ei ehkä ihan yhtä monisyinen. Morgan Freeman, Brad Pitt ja Kevin Spacey ovat kaikki loistavia. Spacey etenkin hullun roolissaan. Onhan Seiska paikoitellen melko ällöttävä ja karmiva, mutta siitä huolimatta rosoisen kaunis visuaalisesti. Ja ajatus ihmisen yksinäisyydesta jälkiteollistuneessa yhteiskunnassa viiltää läpi tarinan, joka olisi helppo kuitata väkivallalla mässäilyksi, mitä se ei kuitenkaan ole.
Paha saattaa lopuksi saada palkkansa, mutta ei se sitä tarkoita, että se häviäisi taistelun.
tiistai 24. marraskuuta 2009
Paranormal Activity
Romanttinen iltapuhde elävissä kuvissa kera poicciksen. Valkokankaalla Paranormal Activity.
Puolitoista tuntia uskomatonta, pitkästyttävää, kertakaikkisen tylsää scheissea. Nuoripari Katie ja Micah kirmailee ympäriinsä, videokuvaa käsivaralta paranormaaleja ilmiöitä talossaan. Hurjinta mitä tapahtuu on se, että makuuhuoneen ovi sulkeutuu itsestään ja muuta sellaista pientä kivaa. Kaikkea sellaista, joka Poltergeistin nähnyttä lähinnä haukottaa.
Leffaa on jäljellä ehkä kymmenen minuuttia. Huokailen noin sadannen kerran pitkästyneesti ja mietin, että harvoin olen nähnyt näin huonosti mukaansa tempaavaa elokuvaa. Että en tunne pienintäkään kiinnostusta päähenkilöitä kohtaan. Toivon vain, että tämä kärsimys päättyisi ja pääsisin ruikuttamaan siitä poiccikselle.
Sitten.
Jotain tapahtuu.
Enkä osaa selittää mitä. En edes tajua, että niin tapahtuu, ennen kuin vasta jälkeenpäin. Vasta sitten kun valkokangas on minuuttikaupalla musta ja yleisö istuu hiljaa sitä tuijottaen ja miettii, oliko tämä tässä.
Ne viimeiset kymmenen minuuttia. Kertakaikkisen herkullista, ihanaa, kammottavaa jännitystä. Juuri sitä tunnetta, jonka takia kauhuelokuvia katsotaan. Enkä todellakaan osaa selittää, kuinka PA yhtäkkiä imaisi mukaansa. Miten se tapahtui niin yllättäen, täysin ilman ennakkovaroitusta.
Ja kun valkokangas menee mustaksi ja tajuan kaiken nerokkuuden, tuon yli tunnin kestäneen tylsääkin tylsemmän esileikin, joka vastoin kaikkia odotuksia huipentuu räjähtävään orgasmiin, purskahdan semihysteeriseen nauruun.
Puolitoista tuntia uskomatonta, pitkästyttävää, kertakaikkisen tylsää scheissea. Nuoripari Katie ja Micah kirmailee ympäriinsä, videokuvaa käsivaralta paranormaaleja ilmiöitä talossaan. Hurjinta mitä tapahtuu on se, että makuuhuoneen ovi sulkeutuu itsestään ja muuta sellaista pientä kivaa. Kaikkea sellaista, joka Poltergeistin nähnyttä lähinnä haukottaa.
Leffaa on jäljellä ehkä kymmenen minuuttia. Huokailen noin sadannen kerran pitkästyneesti ja mietin, että harvoin olen nähnyt näin huonosti mukaansa tempaavaa elokuvaa. Että en tunne pienintäkään kiinnostusta päähenkilöitä kohtaan. Toivon vain, että tämä kärsimys päättyisi ja pääsisin ruikuttamaan siitä poiccikselle.
Sitten.
Jotain tapahtuu.
Enkä osaa selittää mitä. En edes tajua, että niin tapahtuu, ennen kuin vasta jälkeenpäin. Vasta sitten kun valkokangas on minuuttikaupalla musta ja yleisö istuu hiljaa sitä tuijottaen ja miettii, oliko tämä tässä.
Ne viimeiset kymmenen minuuttia. Kertakaikkisen herkullista, ihanaa, kammottavaa jännitystä. Juuri sitä tunnetta, jonka takia kauhuelokuvia katsotaan. Enkä todellakaan osaa selittää, kuinka PA yhtäkkiä imaisi mukaansa. Miten se tapahtui niin yllättäen, täysin ilman ennakkovaroitusta.
Ja kun valkokangas menee mustaksi ja tajuan kaiken nerokkuuden, tuon yli tunnin kestäneen tylsääkin tylsemmän esileikin, joka vastoin kaikkia odotuksia huipentuu räjähtävään orgasmiin, purskahdan semihysteeriseen nauruun.
keskiviikko 21. lokakuuta 2009
In the Valley of Elah
Tuohon lauseeseen tiivistyi aika hyvin Tommy Lee Jonesin ja Charlize Theronin tähdittämä In the Valley of Elah. En yleensä jaksa innostua kauheasti näistä Amerikan epäonnistuneen maailmanvalloituksen märehtimisistä, mutta tämä Irak-eepos oli kyllä ihan kohtalainen.
Tomppa Leen ja Susan Sarandonin nuorempi poika Mike katoaa palattuaan Irakista ja isäpappa alkaa selvittää asiaa. Raato löytyy lopulta, mutta murhaajan selvittäminen onkin kinkkisempi juttu. Mukana sopassa on tietenkin perinteinen kissanhännänveto siitä, kuka juttua saa selvittää, sotilaspoliisi vai tavallinen poliisi.
Näyttelijäsuoritukset ovat vallan mainioita, mutta hiukan epäloogisuutta leffassa on. Isukki saa nähtäväkseen Miken kännykällä kuvaamia videoita taistelun tuoksinasta, mutta niiden funktio jää elokuvassa aika epäselväksi. Koko ajan annetaan olettaa, että paljastumassa on jokin valtaisan suuri salaisuus, mutta ei sitä sitten ikinä löydykään. Murhamysteerin ratkaisukin jää jotenkin vaisuksi.
Lopussa ehdin peljästyä, että edessä on taas yksi isänmaallisuuden ylistys hulmuavine Amöriikan lippuineen. Ja tavallaan onkin. Mutta ei ihan niin kuin luulin. Sillä kuten Tomppa Lee on meille avuliaasti jo aiemmin kertonut, ylösalaisin hulmuava lippu on hätämerkki.
Tomppa Leen ja Susan Sarandonin nuorempi poika Mike katoaa palattuaan Irakista ja isäpappa alkaa selvittää asiaa. Raato löytyy lopulta, mutta murhaajan selvittäminen onkin kinkkisempi juttu. Mukana sopassa on tietenkin perinteinen kissanhännänveto siitä, kuka juttua saa selvittää, sotilaspoliisi vai tavallinen poliisi.
Näyttelijäsuoritukset ovat vallan mainioita, mutta hiukan epäloogisuutta leffassa on. Isukki saa nähtäväkseen Miken kännykällä kuvaamia videoita taistelun tuoksinasta, mutta niiden funktio jää elokuvassa aika epäselväksi. Koko ajan annetaan olettaa, että paljastumassa on jokin valtaisan suuri salaisuus, mutta ei sitä sitten ikinä löydykään. Murhamysteerin ratkaisukin jää jotenkin vaisuksi.
Lopussa ehdin peljästyä, että edessä on taas yksi isänmaallisuuden ylistys hulmuavine Amöriikan lippuineen. Ja tavallaan onkin. Mutta ei ihan niin kuin luulin. Sillä kuten Tomppa Lee on meille avuliaasti jo aiemmin kertonut, ylösalaisin hulmuava lippu on hätämerkki.
"It means we're in a whole lot of trouble so come save our asses 'cause we ain't got a prayer in hell of saving it ourselves."
Haarautuvan rakkauden talo
Juhani ja Tuula ovat eroamassa, mutta sivistyneinä ihmisinä he luulevat pystyvänsä asumaan samassa talossa, siihen asti että se on myyty. Mutta eihän se nyt ihan niin mene. Säännöt laaditaan, mutta kuka niitä noudattaa, onkin toinen juttu.
Lopulta samaa taloa asuttavat Juhanin uusi "tyttöystävä" Nina, Tuulan "poikaystävä" Marco, Juhanin kaveri gynekologi-Pekka sekä Tuulan bestis "aavistuksen" yläluokkainen Marjut. Eri tavoin sopassa ovat mukana vielä Tuulan ihmiskauppiasäiti Yrsa, Juhanin kriminaaliveli Wolffi, lapsettomuudesta kärsivä poliisipariskunta sekä sekalainen lauma muita tuttavia ja kylänmiehiä.
Erobakkanaalit huipentuvat suomalaiskansallisesti känniseen paneskeluun, mutta kuka on kenenkin kanssa ja missä, sitä onkin jännää seurata.
Hannu-Pekka Björkman ja Elina Knihtilä ovat vallan mainioita eroavana pariskuntana. Alkupuolen riitelytkin vaikuttavat meikäläisen kokemuspohjalla vähän liiankin todentuntuisilta. Porukkaa elokuvassa lappaa ehkä aavistuksen verran liikaa miun makkuun, mutta hei. Haarautuvan rakkauden talo on Kaurismäen leffa ja siinä puhutaan!
Lopulta samaa taloa asuttavat Juhanin uusi "tyttöystävä" Nina, Tuulan "poikaystävä" Marco, Juhanin kaveri gynekologi-Pekka sekä Tuulan bestis "aavistuksen" yläluokkainen Marjut. Eri tavoin sopassa ovat mukana vielä Tuulan ihmiskauppiasäiti Yrsa, Juhanin kriminaaliveli Wolffi, lapsettomuudesta kärsivä poliisipariskunta sekä sekalainen lauma muita tuttavia ja kylänmiehiä.
Erobakkanaalit huipentuvat suomalaiskansallisesti känniseen paneskeluun, mutta kuka on kenenkin kanssa ja missä, sitä onkin jännää seurata.
Hannu-Pekka Björkman ja Elina Knihtilä ovat vallan mainioita eroavana pariskuntana. Alkupuolen riitelytkin vaikuttavat meikäläisen kokemuspohjalla vähän liiankin todentuntuisilta. Porukkaa elokuvassa lappaa ehkä aavistuksen verran liikaa miun makkuun, mutta hei. Haarautuvan rakkauden talo on Kaurismäen leffa ja siinä puhutaan!
Paha päivä
Benis Affleckilla ja Samuel L. Jacksonilla on vähän paha päivä. Huippulakimies Gavin Banekin (Benis) tarttis ehtiä oikeuteen puolustamaan pomojensa rahoja, ex-alkkis Doyle Gipson (Samppa) taas kiiruhtaa samaan paikkaan saadakseen poikiensa yhteishuoltajuuden. Yksi epäonnistunut kaistanvaihto ja kummankin päivä menee niin sanotusti persiilleen. Poijjaat syyttävät epäonnesta toinen toisiaan ja alkaa keskinäinen vainokampanja. Eihän siinä oli kuin häviäjiä ja sivullisetkin saavat kärsiä.
Changing Lanes ei liene mikään valtaisa klassikkoelokuva, mutta kyllä sitä ihan mielikseen maanantai-illan ratoksi katsoi. Jos ei siitä muuta ylevää ajatusta löydä, niin ainakin sen, että ei kai sitä aina tartte olla niin helkkarin itsepäinen.
Changing Lanes ei liene mikään valtaisa klassikkoelokuva, mutta kyllä sitä ihan mielikseen maanantai-illan ratoksi katsoi. Jos ei siitä muuta ylevää ajatusta löydä, niin ainakin sen, että ei kai sitä aina tartte olla niin helkkarin itsepäinen.
"It's like you go to the beach. You go down to the water. It's a little cold. You're not sure you want to go in. There's a pretty girl standing next to you. She doesn't want to go in either. She sees you, and you know that if you just asked her her name, you would leave with her. Forget your life, whoever you came with, and leave the beach with her. And after that day, you remember. Not every day, every week... she comes back to you. It's the memory of another life you could have had. Today is that girl."- Gavin Banek
keskiviikko 7. lokakuuta 2009
28 weeks later
Siinä suurinpiirtein 28 Weeks Later -leffan viitekehys. DVD-kotelossa kehdataan väittää, että tämä päihittää ensimmäisen osan, 28 Days Later, mutta sallikaa mun nauraa.
Robert Carlyle tekee kyllä elämänsä roolin tulkitessaan vahvasti perheenisää, joka saa lapsensa kotiin kun Lontoota aletaan uudelleenasuttaa virusepidemian jälkeen. Leffan äänimaailma on kieltämättä kauhuleffalle epätavallinen, mutta siihen ne epätavallisuudet sitten jäävätkin. Valtaisan suuria yllätyksiä ei matkalla vastaan tule, vaikka ainahan sitä voi itseään viihdyttää arvailemalla ketkä jäävät tällä kertaa henkiin.
Vaikka loppu vääntääkin rautalangasta jatko-osan tulon, niin pliis. Jättäkää se 28 Months Later tekemättä. Jookos?
Robert Carlyle tekee kyllä elämänsä roolin tulkitessaan vahvasti perheenisää, joka saa lapsensa kotiin kun Lontoota aletaan uudelleenasuttaa virusepidemian jälkeen. Leffan äänimaailma on kieltämättä kauhuleffalle epätavallinen, mutta siihen ne epätavallisuudet sitten jäävätkin. Valtaisan suuria yllätyksiä ei matkalla vastaan tule, vaikka ainahan sitä voi itseään viihdyttää arvailemalla ketkä jäävät tällä kertaa henkiin.
Vaikka loppu vääntääkin rautalangasta jatko-osan tulon, niin pliis. Jättäkää se 28 Months Later tekemättä. Jookos?
tiistai 29. syyskuuta 2009
Taistelu tavallisuutta vastaan
Elokuva on hieno kuvaus, osuva, tyylikäs, harkittu, hillitty. Ei elokuvassa edes tapahdu mitään. Mutta silti siinä on kaikki mitä tarvitaan onnistuneeseen elokuvaelämykseen. Elokuvassa on paljon pieniä juttuja, eleitä, ilmeitä jotka tekevät siitä vaikuttavan. Elokuva tuntuu hyvin todelliselta ja sai ainakin minut ihan vähän itkemään.
Voi luoja miten pidinkään Sam Mendesin Revolutionary roadista. Vaikka Leo on leffassa etova ja iljettävä aviomies, joka kuksii konttorin sihteerikköä. Vaikka elokuvan värit ovat haaleita. Vaikka Kate ahdistuu. Vaikka vaikka.
Leffassa Leo ja Kate tahtovat olla jotain, jotain muuta kuin kaikki muut. Haaveena on irtiotto, vuosi Pariisissa. Mutta, kaikki ei aina mene niinkuin on suunniteltu tai haluttu. On lapset ja koira (vai oliko koiraa?), omakotitalo rauhallisella alueella, hyvät naapurit (ja naapurin mies joka himoitsee Katea), on uraputki, jolla päästäänkin yllättäen vauhtiin..
On suunnitelmia, jotka eivät toteudu, on tyytymättömyyttä elämään, on epätoivoisia tekoja ja on loppu.
Voi luoja miten pidinkään Sam Mendesin Revolutionary roadista. Vaikka Leo on leffassa etova ja iljettävä aviomies, joka kuksii konttorin sihteerikköä. Vaikka elokuvan värit ovat haaleita. Vaikka Kate ahdistuu. Vaikka vaikka.
Leffassa Leo ja Kate tahtovat olla jotain, jotain muuta kuin kaikki muut. Haaveena on irtiotto, vuosi Pariisissa. Mutta, kaikki ei aina mene niinkuin on suunniteltu tai haluttu. On lapset ja koira (vai oliko koiraa?), omakotitalo rauhallisella alueella, hyvät naapurit (ja naapurin mies joka himoitsee Katea), on uraputki, jolla päästäänkin yllättäen vauhtiin..
On suunnitelmia, jotka eivät toteudu, on tyytymättömyyttä elämään, on epätoivoisia tekoja ja on loppu.
maanantai 28. syyskuuta 2009
Kunniattomat paskiaiset
Viime viikolla Vaasassa, lentsusta huolimatta, menin istumaan elokuviin. Kankaalle heijastettiin Tarantinon uusin tuotos Kunniattomat paskiaiset.
Pitää ensimmäisenä myöntää, että pidin elokuvasta kovasti. ja seuraavaksi pitää myöntää, etten pitänyt elokuvasta juurikaan. Kohtuullisen ristiriitaista. Mutta sitähän se oli elokuvakin.
Tarkkaan ja kauniisti piirrettyä kuvaa ja juonta, tyttöjä, musiikkia (sitä samaa musiikkia kuin Kill Billeissä). Juoni kulki joutuisasti ja takeltelematta, hahmot olivat, niin, mitähän voisi sanoa. onnistuneita? monipuolisia? erilaisia? tarantinomaisia? En tiedä kumpi kantoi elokuvaa enemmän, henkilöhahmot vai tarantinon ohjaus.
Miusta tarina oli varsin oivaltava, kiero ja yllätyksekäskin, mutta myös liian julma ja röyhkeä. Mutta miksei tätä tarinaa opetettu ysiluokan historian tunnilla?
ja äärettömän hauskaahan on kun jenkki puhuu italiaa. varsinkin kun se jenkki on brad pitt.
over and out
Pitää ensimmäisenä myöntää, että pidin elokuvasta kovasti. ja seuraavaksi pitää myöntää, etten pitänyt elokuvasta juurikaan. Kohtuullisen ristiriitaista. Mutta sitähän se oli elokuvakin.
Tarkkaan ja kauniisti piirrettyä kuvaa ja juonta, tyttöjä, musiikkia (sitä samaa musiikkia kuin Kill Billeissä). Juoni kulki joutuisasti ja takeltelematta, hahmot olivat, niin, mitähän voisi sanoa. onnistuneita? monipuolisia? erilaisia? tarantinomaisia? En tiedä kumpi kantoi elokuvaa enemmän, henkilöhahmot vai tarantinon ohjaus.
Miusta tarina oli varsin oivaltava, kiero ja yllätyksekäskin, mutta myös liian julma ja röyhkeä. Mutta miksei tätä tarinaa opetettu ysiluokan historian tunnilla?
ja äärettömän hauskaahan on kun jenkki puhuu italiaa. varsinkin kun se jenkki on brad pitt.
over and out
Tulitikuille käyttöä
Miehet jotka vihaavat naisia oli onnistuttu tiivistämään todella hyvin kirjasta elokuvaksi. Samaa ei voi sanoa Stieg Larssonin Millennium-trilogian toisesta osasta Tyttö joka leikki tulella.
Parituntiseen spektaakkeliin on yritetty tunkea kaikki mahdollinen sälä mitä kirjassakin on, mutta lopputulos on aikamoista höttöä. Elokuvan ensimmäisestä puoliskosta ei varmastikaan tajua yhtikäs mitään, jos ei ole kirjaa lukenut. Loppu rullaa jotenkuten, mutta ei kovin kummoisesti sekään. Kaikenkaikkiaan tarina jää aika tyhjäksi ja hahmot ontoiksi. Noomi Rapace Lisbethinä on hyvä ja saa ehkä eniten kosketusta rooliinsa, mutta ei se yksin kannattele. Michael Nyqvist Mikael Blomqvistina oli tällä kertaa lähinnä statistina.
Jos elokuvan käsikirjoitukselle olisi näytetty vähän bensiiniä ja tulitikkua, olisi lopusta saattanut tiivistyä ihan hyväkin stoori. Mutta ei. Aina ei voi onnistua. Edes ruotsalaiset...
Parituntiseen spektaakkeliin on yritetty tunkea kaikki mahdollinen sälä mitä kirjassakin on, mutta lopputulos on aikamoista höttöä. Elokuvan ensimmäisestä puoliskosta ei varmastikaan tajua yhtikäs mitään, jos ei ole kirjaa lukenut. Loppu rullaa jotenkuten, mutta ei kovin kummoisesti sekään. Kaikenkaikkiaan tarina jää aika tyhjäksi ja hahmot ontoiksi. Noomi Rapace Lisbethinä on hyvä ja saa ehkä eniten kosketusta rooliinsa, mutta ei se yksin kannattele. Michael Nyqvist Mikael Blomqvistina oli tällä kertaa lähinnä statistina.
Jos elokuvan käsikirjoitukselle olisi näytetty vähän bensiiniä ja tulitikkua, olisi lopusta saattanut tiivistyä ihan hyväkin stoori. Mutta ei. Aina ei voi onnistua. Edes ruotsalaiset...
lauantai 19. syyskuuta 2009
Odottamaton ehdotus
Margaret Tate (Buldogin Sandra) on v-mäinen kanadalainen kustannuspäällikkö, jonka viisumi menee ihan kohtsillään umpeen. Edessä on siis karkoitus New Yorkista. Hätäpäissään Maggie sutkauttaa pomoilleen, että on menossa naimisiin assistenttinsa Andrewn (Reynoldsin Ryan) kanssa.
Uutinen tulee sulholle itselleenkin vähän ylläripyllärinä, mutta mitäs siitä. On viikonloppu aikaa valmistautua maahanmuuttoviranomaisen (tms) kuulusteluun ja Andrewn mummo (Tyttökullista tuttu Rose eli ihQ Betty White) täyttää sopivasti 90. Citykissa Maggie päätyy siis Alaskan käymättömiin korpimaihin persoonallisten sukulaisten keskelle.
Yllätyksellisellä juonellahan tämä ei ollut pilattu laisinkaan. Ensin inhotaan toinen toistaan, sitten aletaan tajuta, että sehän onkin ihan jees, sitten tulee mutkia matkaan ja lopussa päädytään yhteen. Been there, seen that. Mutta toteutus oli ihan kelvollinen ja ennen kaikkea hauska. Parhaat naurut irtosivat Betty Whiten ja tarjoilija-strippari-kauppias-pappi-yleismies-Ramonen (Oscar Nunez) ansiosta.
Raatimme suosittelee.
Lopuksi jaan kanssanne iltarukoukseni.
Rakas taivaallinen isukki, äityli, puudeli, kuka siellä nyt lieneekään. Tahdon isona margarettateksi. Tahdon huikeat korkokengät ja liudan pelosta vapisevia alaisia, jotka töissä varoittavat toisiaan liikkeistäni mesen kautta. Ennen kaikkea tahdon Ryan Reynoldsin näköisen assistentin.
Kiitos.
Uutinen tulee sulholle itselleenkin vähän ylläripyllärinä, mutta mitäs siitä. On viikonloppu aikaa valmistautua maahanmuuttoviranomaisen (tms) kuulusteluun ja Andrewn mummo (Tyttökullista tuttu Rose eli ihQ Betty White) täyttää sopivasti 90. Citykissa Maggie päätyy siis Alaskan käymättömiin korpimaihin persoonallisten sukulaisten keskelle.
Yllätyksellisellä juonellahan tämä ei ollut pilattu laisinkaan. Ensin inhotaan toinen toistaan, sitten aletaan tajuta, että sehän onkin ihan jees, sitten tulee mutkia matkaan ja lopussa päädytään yhteen. Been there, seen that. Mutta toteutus oli ihan kelvollinen ja ennen kaikkea hauska. Parhaat naurut irtosivat Betty Whiten ja tarjoilija-strippari-kauppias-pappi-yleismies-Ramonen (Oscar Nunez) ansiosta.
Raatimme suosittelee.
Lopuksi jaan kanssanne iltarukoukseni.
Rakas taivaallinen isukki, äityli, puudeli, kuka siellä nyt lieneekään. Tahdon isona margarettateksi. Tahdon huikeat korkokengät ja liudan pelosta vapisevia alaisia, jotka töissä varoittavat toisiaan liikkeistäni mesen kautta. Ennen kaikkea tahdon Ryan Reynoldsin näköisen assistentin.
Kiitos.
Iljettävää
Hohhoijaa. Poicciksen kanssa leffojen vuokrausta hankaloittaa se, että minä olen nähnyt niitä ilmeisesti aika paljon enemmän. Tästä syystä sain taannoisena iltana valita minkä katsomme. Ja. Noh. Sanotaan nyt vaikka niin, että se ei ehkä ollut ihan paras ratkaisu.
Minä halusin nähdä Parfyymin. Ja senhän minä näin. Mutta voi tsiisus mikä leffa.
Olen nähnyt ja katsonut jos jonkinlaista iljettävää ja kuvottavaa pätkää (en sentään Andalusialaista koiraa tai Salòa), mutta jotenkin Parfyymin alku oli kyllä aika ällöttävä kalanraatoineen ja synnytyksineen. Hivenen hämmentävää oli, että kaksi niinkin laadukasta näyttelijää kuin Dustin Hoffman ja Alan Rickman löytyivät tästä sopasta ja kieltämättä heidän suorituksensa olivat elokuvan parasta antia.
Tarina oli typerä. Tai no pohjimmiltaan ihan mielenkiintoinen, mutta päähenkilö oli ärsyttävä, iljettävä ja typerä. Lopun ryhmäseksikohtaus oli joko tylsä tai vastenmielinen mutta hei, saatiinhan sillä näppärästi tsiljoona alastonta ihmistä elokuvaan!
Juu ei kiitos tätä enää toiste. Kerrassakin oli puolet liikaa.
Minä halusin nähdä Parfyymin. Ja senhän minä näin. Mutta voi tsiisus mikä leffa.
Olen nähnyt ja katsonut jos jonkinlaista iljettävää ja kuvottavaa pätkää (en sentään Andalusialaista koiraa tai Salòa), mutta jotenkin Parfyymin alku oli kyllä aika ällöttävä kalanraatoineen ja synnytyksineen. Hivenen hämmentävää oli, että kaksi niinkin laadukasta näyttelijää kuin Dustin Hoffman ja Alan Rickman löytyivät tästä sopasta ja kieltämättä heidän suorituksensa olivat elokuvan parasta antia.
Tarina oli typerä. Tai no pohjimmiltaan ihan mielenkiintoinen, mutta päähenkilö oli ärsyttävä, iljettävä ja typerä. Lopun ryhmäseksikohtaus oli joko tylsä tai vastenmielinen mutta hei, saatiinhan sillä näppärästi tsiljoona alastonta ihmistä elokuvaan!
Juu ei kiitos tätä enää toiste. Kerrassakin oli puolet liikaa.
Paljon melua tyhjästä
Quentin Tarantinon uusin, josta on varmaan jo kaikki mahdollinen sanottu, tuli katsottua leffassa jokunen viikko sitten. Ihan jees. Paljon puhetta, vähemmän toimintaa, runsaasti verta. Mut hei, se on tarantinoa. Ja sen takia leffasta kohkataankin.
Olihan Paskiaiset ihan katsottava leffa, mutta kerta taisi tätä herkkua riittää. Suoraan sanoen en ihan ymmärrä, mikä siinä niin valtaisan ihmeellistä oli. Paitsi se, että se on Tarantinon pojan tähän maailmaan äkistämä pökäle. Olihan siinä hyviä roolisuorituksia. Pittin Brädi oli veikeä ja puhui hassusti. Suurimman huomion taisi kuitenkin viedä Christoph Waltzin esittämä kenraali, luutnantti, marsalkka mikä lie eversti Landa. Ja oi, loppupuolella oli yksi visuaalisesti oikein kaunis kuolinkohtaus. Mutta enpä kerrokaan kenen. Niin, ja Imagesta saamani tiedon mukaan pesäpallomailalla natseja listivän Donny Donowitzin roolissa piti alunperin olla Adam Sandler. Oi se olisi ollut lystiä nähdä!
Juu. Ei ollut Quentinin parhaita.
Olihan Paskiaiset ihan katsottava leffa, mutta kerta taisi tätä herkkua riittää. Suoraan sanoen en ihan ymmärrä, mikä siinä niin valtaisan ihmeellistä oli. Paitsi se, että se on Tarantinon pojan tähän maailmaan äkistämä pökäle. Olihan siinä hyviä roolisuorituksia. Pittin Brädi oli veikeä ja puhui hassusti. Suurimman huomion taisi kuitenkin viedä Christoph Waltzin esittämä kenraali, luutnantti, marsalkka mikä lie eversti Landa. Ja oi, loppupuolella oli yksi visuaalisesti oikein kaunis kuolinkohtaus. Mutta enpä kerrokaan kenen. Niin, ja Imagesta saamani tiedon mukaan pesäpallomailalla natseja listivän Donny Donowitzin roolissa piti alunperin olla Adam Sandler. Oi se olisi ollut lystiä nähdä!
Juu. Ei ollut Quentinin parhaita.
torstai 17. syyskuuta 2009
Ehkä p*skin leffa ikinä
Muutoin täydellisen illan pilasi ihan oma elokuvavalintani Knowing eli Tieto.
Elokuvassa kohtaavat E.T, Kaappaus raiteilla, Independence day ja joku todella huono kauhuleffa, jote en ole edes nähnyt. Eikä millään hyvällä tavalla siis.
Pääosassa Cagen Nicholas ja Nicholas Cage. Elokuvassa on paljon pitkiä mustia hetkiä, ku on vissiin loppunut budjettikesken,mutta noin saatiin kuitenkin kätevästi lisää pituutta leffaan eikä tarttenu kuvata mitään.
Leffassa Cagen poika Caleb saa koulussa aikakapseliin tallennetun kirjeen (aikakapseli oli tallennettu 50 aiemmin siis), kirjeessä on pelkkiä numeroita ja poika arvelee, jotta numerot voivat olla vaikkapa joku matemaattinen ongelma.. No isä sitten sattumalta bongaa numerolistasta päivämäärän 9/11/01 ja siitä se sitten lähtee. Kirjeen numerot saavat merkityksiä, sillä kaikki ne paljastavat viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana tapahtuneita onnettomuuksia sekä uhrien lukumääriä.
Osa kirjeen tapahtumista on vielä tulevaisuutta ja noh, koska on kyseessa tieteistrilleri, Nicholas Cagen on pakko päästä aina sinne missä tapahtuu. Joten kun selviää missä seuraava onnettomuus tapahtuu on Cage siellä. Ja eihän Nicholas Cage kuitenkaan ole Bruce Willis. Kun Nicholas lähtee esimerkiksi pelastamaan lento-onnettomuuden uhreja sadeasussa olisi Bruce mennyt paikalle ilman paitaa ja itseasiassa estänyt koko lento-onnettomuuden ottamalla koneesta kopin. Mutta mitä tekee Nicholas, juoksee sateen läpi paikalle ja antaa sydänhierontaa.
Mukaan leffaan on tempaistu myös kirjeen aikoinaan kirjoittaneen tytön tytär sekä tämän oma tytär sekä hämäriä kuiskaajaihmisiä, joiden äänen vain tyttären tytär sekä Cagen poika kuulevat. On leffaan saatu myös perhearvoja, Cagen välit pastori-isään kun on olleet katkolla pitkään. niin ja Cagen vaimokin on mennyt kuolemaan, itseasiassa yhtenä niistä päivistä, jotka oli numeroitu kirjeeseen.
voi elämä, leffa oli hidastempoinen ja tylsä, Cagen silmien pyörittely oli raastavaa ja tietysti elokuvan lopussa Cage tekee sovun isänsä kanssa ja maailma loppuu koko perheen halaukseen. Hallelujah.
Elokuvassa kohtaavat E.T, Kaappaus raiteilla, Independence day ja joku todella huono kauhuleffa, jote en ole edes nähnyt. Eikä millään hyvällä tavalla siis.
Pääosassa Cagen Nicholas ja Nicholas Cage. Elokuvassa on paljon pitkiä mustia hetkiä, ku on vissiin loppunut budjettikesken,mutta noin saatiin kuitenkin kätevästi lisää pituutta leffaan eikä tarttenu kuvata mitään.
Leffassa Cagen poika Caleb saa koulussa aikakapseliin tallennetun kirjeen (aikakapseli oli tallennettu 50 aiemmin siis), kirjeessä on pelkkiä numeroita ja poika arvelee, jotta numerot voivat olla vaikkapa joku matemaattinen ongelma.. No isä sitten sattumalta bongaa numerolistasta päivämäärän 9/11/01 ja siitä se sitten lähtee. Kirjeen numerot saavat merkityksiä, sillä kaikki ne paljastavat viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana tapahtuneita onnettomuuksia sekä uhrien lukumääriä.
Osa kirjeen tapahtumista on vielä tulevaisuutta ja noh, koska on kyseessa tieteistrilleri, Nicholas Cagen on pakko päästä aina sinne missä tapahtuu. Joten kun selviää missä seuraava onnettomuus tapahtuu on Cage siellä. Ja eihän Nicholas Cage kuitenkaan ole Bruce Willis. Kun Nicholas lähtee esimerkiksi pelastamaan lento-onnettomuuden uhreja sadeasussa olisi Bruce mennyt paikalle ilman paitaa ja itseasiassa estänyt koko lento-onnettomuuden ottamalla koneesta kopin. Mutta mitä tekee Nicholas, juoksee sateen läpi paikalle ja antaa sydänhierontaa.
Mukaan leffaan on tempaistu myös kirjeen aikoinaan kirjoittaneen tytön tytär sekä tämän oma tytär sekä hämäriä kuiskaajaihmisiä, joiden äänen vain tyttären tytär sekä Cagen poika kuulevat. On leffaan saatu myös perhearvoja, Cagen välit pastori-isään kun on olleet katkolla pitkään. niin ja Cagen vaimokin on mennyt kuolemaan, itseasiassa yhtenä niistä päivistä, jotka oli numeroitu kirjeeseen.
voi elämä, leffa oli hidastempoinen ja tylsä, Cagen silmien pyörittely oli raastavaa ja tietysti elokuvan lopussa Cage tekee sovun isänsä kanssa ja maailma loppuu koko perheen halaukseen. Hallelujah.
maanantai 14. syyskuuta 2009
Sodassa ja rakkaudessa...
Mie en nyt ihan ymmärtänyt tätä(kään) leffaa. Siis Aku Louhimiehen Käskyä.
Joo, Samuli Vauramo on namiskuukkeli kyllä ja joku voisi antaa viisi tähteä jo siitä ilosta, että leffassa näkyvät tissit, muista naisen intiimiosista puhumattakaan. Mutta kun ei se ihan riitä.
Olihan Käskyssä paljonkin hyvää (Samuli Vauramon ja tissien lisäksi). Paljon kusipäisiä miehiä, joille ainoa oikea kohtalo olisi ollut tulla ripustetuksi munistaan kuuseen roikkumaan. Vähemmän hienoja photoshopattuja ampumakohtauksia. Hermoparantolan viimeinen hupaisa asukki ja muutama muukin päästään vähän vinksahtanut tyyppi. Liikuttavia lapsikohtaloita. Poikien välistä rakkautta.
Kokonaisuudessaan juoni jäi jotenkin vähän ohueksi. Yritys oli kyllä hyvä ja tavallaan tarinaan pystyi samaistumaan, mutta silti jotain puuttui. Ehkä tarina toimii Leena Landerin kirjassa paremmin. Tosin tavallaan ohuus ja hahmojen outous oli osa leffan viehätystä.
Että en kyllä nyt oikeastaan tiedä, mitä mieltä siitä olen. Hämmentävää.
Joo, Samuli Vauramo on namiskuukkeli kyllä ja joku voisi antaa viisi tähteä jo siitä ilosta, että leffassa näkyvät tissit, muista naisen intiimiosista puhumattakaan. Mutta kun ei se ihan riitä.
Olihan Käskyssä paljonkin hyvää (Samuli Vauramon ja tissien lisäksi). Paljon kusipäisiä miehiä, joille ainoa oikea kohtalo olisi ollut tulla ripustetuksi munistaan kuuseen roikkumaan. Vähemmän hienoja photoshopattuja ampumakohtauksia. Hermoparantolan viimeinen hupaisa asukki ja muutama muukin päästään vähän vinksahtanut tyyppi. Liikuttavia lapsikohtaloita. Poikien välistä rakkautta.
Kokonaisuudessaan juoni jäi jotenkin vähän ohueksi. Yritys oli kyllä hyvä ja tavallaan tarinaan pystyi samaistumaan, mutta silti jotain puuttui. Ehkä tarina toimii Leena Landerin kirjassa paremmin. Tosin tavallaan ohuus ja hahmojen outous oli osa leffan viehätystä.
Että en kyllä nyt oikeastaan tiedä, mitä mieltä siitä olen. Hämmentävää.
torstai 20. elokuuta 2009
Kolme kovaa
Tällä viikolla on tullut katsottua kolme elokuvatusta. Kaksi on täällä jo kertaalleen arvioitu, mutta heitänpä minäkin lusikkani niihin soppiin.
Public Enemies
Maanantai-ilta kului Johnny Deppin ja kumppaneiden parissa leffateatterissa. En tiennyt elokuvasta sen enempää, kuin mitä Aimo täällä aikaisemmin oli ehtinyt kertoa. Elokuva oli ihan vaikuttava, mutta ei mielestäni kuitenkaan hirveän ihmeellinen. Ehkä se johtuu siitä, etten ole kauhean viehtynyt tuollaisesta gangsterimeiningistä.
Johnny D. oli roolissaan vallan hyvä, samoin Marion Cotillard, joka olikin läsnä elokuvan vaikuttavimmassa kohtauksessa. Tai ainakin minulle jäi perusteeton naisen turpaan vetäminen parhaiten elokuvasta mieleen. Sen lisäksi, että äänitehosteet olivat taas "pikkuhiukkasen" liian kovalla. Mutta onneksi sitä räiskimistä ei ollut ihan koko ajan.
Burn After Reading
Viiru kalusi tämän leffan taannoin, eikä minulla kauheasti mitään uutta lisättävää ole. Paitsi että minun mielestäin Brad Pitt oli ihan hauska ja George Clooney tuntui paikoitellen hiukan ärsyttävältä, samoin Frances McDormandin kuntosalitätönen kauneusleikkaushimossaan. Paras suoritus kuitenkin oli John Malkovichilla, joka yleensä ärsyttää minua (joko hyvällä tai huonolla tavalla). Nyt John oli pelkästään sympaattinen ja viehättävä potkut saaneena CIA-agenttina.
Sikäli BAR oli hyvä elämys, että vaikka se juoneltaan oli aikamoinen kohellusleffa, toteutus ei missään vaiheessa mennyt myötähäpeän puolelle. Jossain rinnakkaisessa universumissa tapahtumat olisivat periaatteessa ihan mahdollisia ja siksi leffa tuntui absurdilla tavalla realistiselta.
Sauna
Sokerina pohjalla suomalaista kauhua. Ja voi poijjaat, mie kuulkaa tykkäsin!
Veljekset Knut ja Erik ovat vetämässä valtakunnan rajaa jossain hevon helvetissä ja löytävät suon keskeltä kummallisen kylän, jonka lähistöllä pönöttää ikiaikainen saunarakennus. Sen funktio on kaikille vähän mysteeri, mutta jotain pelottavaa siinä on. Eivätkä kyläläisetkään ihan normaaleja taida olla.
Sauna oli unenomainen, epätodellisella tavalla realistinen, visuaalisesti todella kaunis, mystinen. Ehkä enemmän sitten kuitenkin psykologisen kauhun puolelle taipuvaa, verestä huolimatta. Sen olisi voinut pilata niin monessa kohtaa ja niin monella tavalla ja jos jenkit tämän olisivat tehneet, tuloksena olisi ollut uskomatonta scheissea. Jopa ystävämme IMDBkin sen tunnustaa: "The amount of spookiness achieved with no special effects other than blood, is truly remarkable, and a lesson for Hollywood."
Ville Virtanen oli upea karuna Erikinä samoin Viktor Klimenko Semenskinä, vaikka saikin kai roolinsa ansiosta jotain jupinaa uskonveljiltään kuulla. Paras suomalainen leffa, jonka meikkis on kuunaan nähnyt. Piste.
Public Enemies
Maanantai-ilta kului Johnny Deppin ja kumppaneiden parissa leffateatterissa. En tiennyt elokuvasta sen enempää, kuin mitä Aimo täällä aikaisemmin oli ehtinyt kertoa. Elokuva oli ihan vaikuttava, mutta ei mielestäni kuitenkaan hirveän ihmeellinen. Ehkä se johtuu siitä, etten ole kauhean viehtynyt tuollaisesta gangsterimeiningistä.
Johnny D. oli roolissaan vallan hyvä, samoin Marion Cotillard, joka olikin läsnä elokuvan vaikuttavimmassa kohtauksessa. Tai ainakin minulle jäi perusteeton naisen turpaan vetäminen parhaiten elokuvasta mieleen. Sen lisäksi, että äänitehosteet olivat taas "pikkuhiukkasen" liian kovalla. Mutta onneksi sitä räiskimistä ei ollut ihan koko ajan.
Burn After Reading
Viiru kalusi tämän leffan taannoin, eikä minulla kauheasti mitään uutta lisättävää ole. Paitsi että minun mielestäin Brad Pitt oli ihan hauska ja George Clooney tuntui paikoitellen hiukan ärsyttävältä, samoin Frances McDormandin kuntosalitätönen kauneusleikkaushimossaan. Paras suoritus kuitenkin oli John Malkovichilla, joka yleensä ärsyttää minua (joko hyvällä tai huonolla tavalla). Nyt John oli pelkästään sympaattinen ja viehättävä potkut saaneena CIA-agenttina.
Sikäli BAR oli hyvä elämys, että vaikka se juoneltaan oli aikamoinen kohellusleffa, toteutus ei missään vaiheessa mennyt myötähäpeän puolelle. Jossain rinnakkaisessa universumissa tapahtumat olisivat periaatteessa ihan mahdollisia ja siksi leffa tuntui absurdilla tavalla realistiselta.
Sauna
Sokerina pohjalla suomalaista kauhua. Ja voi poijjaat, mie kuulkaa tykkäsin!
Veljekset Knut ja Erik ovat vetämässä valtakunnan rajaa jossain hevon helvetissä ja löytävät suon keskeltä kummallisen kylän, jonka lähistöllä pönöttää ikiaikainen saunarakennus. Sen funktio on kaikille vähän mysteeri, mutta jotain pelottavaa siinä on. Eivätkä kyläläisetkään ihan normaaleja taida olla.
Sauna oli unenomainen, epätodellisella tavalla realistinen, visuaalisesti todella kaunis, mystinen. Ehkä enemmän sitten kuitenkin psykologisen kauhun puolelle taipuvaa, verestä huolimatta. Sen olisi voinut pilata niin monessa kohtaa ja niin monella tavalla ja jos jenkit tämän olisivat tehneet, tuloksena olisi ollut uskomatonta scheissea. Jopa ystävämme IMDBkin sen tunnustaa: "The amount of spookiness achieved with no special effects other than blood, is truly remarkable, and a lesson for Hollywood."
Ville Virtanen oli upea karuna Erikinä samoin Viktor Klimenko Semenskinä, vaikka saikin kai roolinsa ansiosta jotain jupinaa uskonveljiltään kuulla. Paras suomalainen leffa, jonka meikkis on kuunaan nähnyt. Piste.
lauantai 8. elokuuta 2009
Public Enemies
Laskettuun aikaan on karvan verran yli kuukausi ja puolison kysymys kuuluu: "Mennäänkö leffaan?".
Takaraivossa jyskyttää inhottavan karu tieto siitä, että leffahaaveet saa hetkeksi unohtaa vauvan tultua taloon.
Luonnollisesti vastaus on myönteinen, mutta samalla tämä käynti aiheuttaa määrätynlaisia paineita. Leffan on parasta olla hyvä. Paikkojen on parasta osua reunaan käytävän puolelle.
Leffateatterin ohjelmistossa oli ilahduttavasti jonkinlaisessa ennakossa Public Enemies, joka saa ensi-iltansa 14.8. Sinne siis!
Tiesin John Dillingerin elämänvaiheista kertovasta elokuvasta kutakuinkin vain sen, mitä olin mainoksista nähnyt. Siis sen, että elokuvan pääosissa ovat Johnny Depp, Christian Bale ja Piafissa ihastuttanut Marion Cotillard.
Ja kas, ihastuttipa Public Enemieskin. Elokuvassa oli kunnolla 1930-luvun tuntua ja tunnelmaa. Ruudin pystyi melkein haistamaan (mies kommentoi, että aseiden äänet olivat harvinaisen aidot).
Vain 31-vuotiaaksi ehtinyt Dillinger ehti paljon, näin myös elokuvassakin. Tempoa ei puuttunut, mutta elokuva ei ollut mikään aisteja kiduttava action-pläjäyskään. Depp toi hahmoon mukavaa veitikkamaisuutta - kaveristahan ihan rupesi tykkäämään, vaikka rosvo olikin.
Jotain elokuvan mukaansatempaavuudesta kertonee se, etten yli kahden tunnin elokuvan aikana käynyt kertaakaan vessassa.
Parhaimmillaan hyvät henkilökuvaukset saavat minut istumaan yömyöhään koneella ja etsimään tietoa elokuvan ihmisistä. Niin kävi tälläkin kertaa.
Takaraivossa jyskyttää inhottavan karu tieto siitä, että leffahaaveet saa hetkeksi unohtaa vauvan tultua taloon.
Luonnollisesti vastaus on myönteinen, mutta samalla tämä käynti aiheuttaa määrätynlaisia paineita. Leffan on parasta olla hyvä. Paikkojen on parasta osua reunaan käytävän puolelle.
Leffateatterin ohjelmistossa oli ilahduttavasti jonkinlaisessa ennakossa Public Enemies, joka saa ensi-iltansa 14.8. Sinne siis!
Tiesin John Dillingerin elämänvaiheista kertovasta elokuvasta kutakuinkin vain sen, mitä olin mainoksista nähnyt. Siis sen, että elokuvan pääosissa ovat Johnny Depp, Christian Bale ja Piafissa ihastuttanut Marion Cotillard.
Ja kas, ihastuttipa Public Enemieskin. Elokuvassa oli kunnolla 1930-luvun tuntua ja tunnelmaa. Ruudin pystyi melkein haistamaan (mies kommentoi, että aseiden äänet olivat harvinaisen aidot).
Vain 31-vuotiaaksi ehtinyt Dillinger ehti paljon, näin myös elokuvassakin. Tempoa ei puuttunut, mutta elokuva ei ollut mikään aisteja kiduttava action-pläjäyskään. Depp toi hahmoon mukavaa veitikkamaisuutta - kaveristahan ihan rupesi tykkäämään, vaikka rosvo olikin.
Jotain elokuvan mukaansatempaavuudesta kertonee se, etten yli kahden tunnin elokuvan aikana käynyt kertaakaan vessassa.
Parhaimmillaan hyvät henkilökuvaukset saavat minut istumaan yömyöhään koneella ja etsimään tietoa elokuvan ihmisistä. Niin kävi tälläkin kertaa.
maanantai 3. elokuuta 2009
Sword of Honour
Ja Daniel Craigin siniset silmät.
Nyt saa sitten esittää rohkeita veikkauksia. Oliko tämä leffa minun vai miehen valinta? Menikö vaikeaksi? Tässä lisävinkki.
Kolme tuntia seikkailuja toisen maailmansodan aikana. Kolme tuntia! Jessus.
Kyseessä ei ollut varsinaisesti kokoillan elokuva, vaan brittiläinen minisarja, joka on näytetty oikeasti kahdessa osassa. Tästä syystä siis kolmen tunnin kesto.
Minisarjamaisuus näkyi muutenkin elokuvassa. Ei ollut niin tiukka ja tarkkaa ajan kanssa. Brittihuumori kukki mukavasti ja leffassa oli ihania näyttelijöitä - siis muitakin kuin Daniel Craig. Mitä esimerkiksi sanotte Green Wingin Secretanista ja Macartneysta sekä Couplingin Jeffistä?
Elokuva keskittyi aika pitkälti Cragin hahmon ympärille eikä minulla ollut mitään sitä vastaan. Tavallaan elokuva oli vanha kunnon veijaritarina, josta ei kuitenkaan puuttunut huumoria, romantiikkaa eikä draamaa. Ihan kelpo pätkä siis. Noin niin kuin kolmen tunnin sotaelokuvaksi.
Nyt saa sitten esittää rohkeita veikkauksia. Oliko tämä leffa minun vai miehen valinta? Menikö vaikeaksi? Tässä lisävinkki.
Kolme tuntia seikkailuja toisen maailmansodan aikana. Kolme tuntia! Jessus.
Kyseessä ei ollut varsinaisesti kokoillan elokuva, vaan brittiläinen minisarja, joka on näytetty oikeasti kahdessa osassa. Tästä syystä siis kolmen tunnin kesto.
Minisarjamaisuus näkyi muutenkin elokuvassa. Ei ollut niin tiukka ja tarkkaa ajan kanssa. Brittihuumori kukki mukavasti ja leffassa oli ihania näyttelijöitä - siis muitakin kuin Daniel Craig. Mitä esimerkiksi sanotte Green Wingin Secretanista ja Macartneysta sekä Couplingin Jeffistä?
Elokuva keskittyi aika pitkälti Cragin hahmon ympärille eikä minulla ollut mitään sitä vastaan. Tavallaan elokuva oli vanha kunnon veijaritarina, josta ei kuitenkaan puuttunut huumoria, romantiikkaa eikä draamaa. Ihan kelpo pätkä siis. Noin niin kuin kolmen tunnin sotaelokuvaksi.
maanantai 20. heinäkuuta 2009
Valkoinen
Puolalainen Karol (liikkis Zbigniew Zamachowski) ja ranskalainen Dominique (Julie Delpy) eroavat. Vaimo vie tuhkatkin pesästä ja vain sen takia, ettei ole saanut mieheltään sitä mitä olisi halunnut. Rakkaudesta viis.
Karol jää Pariisiin rahattomana ja passittomana ja päätyy lopulta maanmiehensä kanssa metroasemalle juomaan Glenfiddichiä. Juu, ei mitään Sorbusta vaan ehtaa yksimaltaista skottilaista. Suunnitelma kotiinpaluusta hahmottuu pikkuhiljaa ja sinne vihdoin päästyään Karol kehittää päässään keinon, jolla saa Dominiquen kärsimään aivan kuin hän on kärsinyt. Kosto tulee olemaan kaunis. Ja tavallaan ihan oikeasti kaunis, sillä ei Karol ole paha. Hän on vain edelleen epätoivoisen rakastunut Dominiqueen ja uskoo naisenkin rakastavan häntä. Dominique ei vain itse sitä tiedä tai myönnä ja jotenkinhan asia on tippaleipäaivoihinkin saatava.
Valtaa ja rikkauksia kasaantuu Karolille pikkuhiljaa, mutta loppuhuipentuma vaaditaan vielä. Ja sehän koittaa. Ja sen myötä, valkohehkuisen himon loisteessa, Karol saa kostonsa ja Dominique vihdoin ymmärtää mitä on menettänyt.
Siniseen verrattuna Valkoinen oli huomattavasti kepeämpi, vaikka aihe periaatteessa oli ihan yhtä synkkä. Enkä olisi kyllä arvannut mitä valkoinen väri tässä symboloi. Mutta sitten kun sen tajusin, niin ihan itsestäänselväähän se oli. Ja puola. Kielenä. Ei ollenkaan hassumman kuuloista.
Karol jää Pariisiin rahattomana ja passittomana ja päätyy lopulta maanmiehensä kanssa metroasemalle juomaan Glenfiddichiä. Juu, ei mitään Sorbusta vaan ehtaa yksimaltaista skottilaista. Suunnitelma kotiinpaluusta hahmottuu pikkuhiljaa ja sinne vihdoin päästyään Karol kehittää päässään keinon, jolla saa Dominiquen kärsimään aivan kuin hän on kärsinyt. Kosto tulee olemaan kaunis. Ja tavallaan ihan oikeasti kaunis, sillä ei Karol ole paha. Hän on vain edelleen epätoivoisen rakastunut Dominiqueen ja uskoo naisenkin rakastavan häntä. Dominique ei vain itse sitä tiedä tai myönnä ja jotenkinhan asia on tippaleipäaivoihinkin saatava.
Valtaa ja rikkauksia kasaantuu Karolille pikkuhiljaa, mutta loppuhuipentuma vaaditaan vielä. Ja sehän koittaa. Ja sen myötä, valkohehkuisen himon loisteessa, Karol saa kostonsa ja Dominique vihdoin ymmärtää mitä on menettänyt.
Siniseen verrattuna Valkoinen oli huomattavasti kepeämpi, vaikka aihe periaatteessa oli ihan yhtä synkkä. Enkä olisi kyllä arvannut mitä valkoinen väri tässä symboloi. Mutta sitten kun sen tajusin, niin ihan itsestäänselväähän se oli. Ja puola. Kielenä. Ei ollenkaan hassumman kuuloista.
Sininen
Kieslowskin väritrilogian ensimmäinen osa.
Jumaleissön.
Kaunista. Niin kaunista.
Julie menettää miehensä ja tyttärensä auto-onnettomuudessa, josta itse selviää hengissä. Siinä tilanteessa hänestä tuntuu parhaimmalta ratkaisulta itsekin päättää maallinen vaelluksensa, mutta ei Julie siihen pysty. Se olisi liian lopullista. Sen sijaan hän myy kaiken omaisuutensa, ottaa tyttönimensä käyttöön ja katoaa. Yrittää kovettaa ja kylmettää itsensä, ettei tuntisi eikä muistaisi.
Mutta eihän se onnistu. Oudoissa tilantessa, outoina hetkinä mieleen palaa sävellys, joka hänen mieheltään jäi kesken. Eikä ihmisiltäkään pysty täysin pakenemaan. Tahtomattaan ja tietämättään Julie pelastaa alakerran nuoren prostituoidun ja siitä alkaa matka takaisin.
Eikä sillä ole väliä, millaista rakkaus on. Kuka sitä tuntee ja ketä kohtaan sitä tuntee. Riittää että sitä on. Sillä se pitää hengissä.
Lopun sinfonia nostaa väkisinkin ihokarvat pystyyn ja saa aikaan kylmiä väreitä. Ehkä jopa tipan silmäkulmaan.
Jumaleissön.
Kaunista. Niin kaunista.
Julie menettää miehensä ja tyttärensä auto-onnettomuudessa, josta itse selviää hengissä. Siinä tilanteessa hänestä tuntuu parhaimmalta ratkaisulta itsekin päättää maallinen vaelluksensa, mutta ei Julie siihen pysty. Se olisi liian lopullista. Sen sijaan hän myy kaiken omaisuutensa, ottaa tyttönimensä käyttöön ja katoaa. Yrittää kovettaa ja kylmettää itsensä, ettei tuntisi eikä muistaisi.
Mutta eihän se onnistu. Oudoissa tilantessa, outoina hetkinä mieleen palaa sävellys, joka hänen mieheltään jäi kesken. Eikä ihmisiltäkään pysty täysin pakenemaan. Tahtomattaan ja tietämättään Julie pelastaa alakerran nuoren prostituoidun ja siitä alkaa matka takaisin.
Eikä sillä ole väliä, millaista rakkaus on. Kuka sitä tuntee ja ketä kohtaan sitä tuntee. Riittää että sitä on. Sillä se pitää hengissä.
Lopun sinfonia nostaa väkisinkin ihokarvat pystyyn ja saa aikaan kylmiä väreitä. Ehkä jopa tipan silmäkulmaan.
Lisää outoja teitä
Lynchilla jatketaan, tällä kertaa katseluvuorossa oli Lost Highway. Mulhollandiin verrattuna vähemmän ahdistava, vaikka olihan Lostissakin omat twinpeaksinsa, etenkin alussa. Enemmän mieleeni kuitenkin tuppasi Tarantinon tuotanto, vaikkapa Death Proof. Älkää kysykö miksi.
Kokonaisuutena meikkis näkisi asian niin, että pääteemana oli mustasukkaisuus, jota käsitellään kahdessa setissä. Ensin asiaa katsotaan petetyn aviomiehen (Bill Pullman) silmin, sitten kolmannen osapuolen (Balthazar Getty) kautta. Mutta oli miten päin vain, aina miehet tahtovat omistaa naisensa (suloinen Patricia Arquette).
Ensimmäisessä "sessiossa" mies ei puhu vaimolleen eikä vaimo miehelleen, mutta mielikuvitus lähtee hurjaan laukkaan. Sitten tehdään tekoja, joita ei pystytä tunnustamaan edes itselleen, muuta kuin filminpätkä kerrallaan. Ja kun totuus lopulta on paljastuvinaan, sen painoa on mahdoton kestää.
Toisaalla nuori mies päätyy paneskelemaan gangsterin heilaa. Eihän siitäkään mitään hyvää voi seurata. Kannoilla keikkuu taaskin kalpeanaamainen ystävämme Mustasukkaisuus, tai voisi se olla Kuolemakin, mutta eikö se olisi vähän liian kliseemäistä. Jossain kohtaa nämä kaksi tarinaa törmäävät. Vai joko ne törmäsivät?
Kermana kakun päälle saadaan vielä pornoleffaa Marilyn Mansonilla ja Rammsteinia. Sehr gut!
Kolme tähteä taisin tälle luvata, vaikka on tuo tähditys viime aikoina vähän jäänyt. Ja odottelen diileriltäni vielä Blue Velvetiä. Sitten saavat Lynchit minun osaltani toistaiseksi riittää.
Kokonaisuutena meikkis näkisi asian niin, että pääteemana oli mustasukkaisuus, jota käsitellään kahdessa setissä. Ensin asiaa katsotaan petetyn aviomiehen (Bill Pullman) silmin, sitten kolmannen osapuolen (Balthazar Getty) kautta. Mutta oli miten päin vain, aina miehet tahtovat omistaa naisensa (suloinen Patricia Arquette).
Ensimmäisessä "sessiossa" mies ei puhu vaimolleen eikä vaimo miehelleen, mutta mielikuvitus lähtee hurjaan laukkaan. Sitten tehdään tekoja, joita ei pystytä tunnustamaan edes itselleen, muuta kuin filminpätkä kerrallaan. Ja kun totuus lopulta on paljastuvinaan, sen painoa on mahdoton kestää.
Toisaalla nuori mies päätyy paneskelemaan gangsterin heilaa. Eihän siitäkään mitään hyvää voi seurata. Kannoilla keikkuu taaskin kalpeanaamainen ystävämme Mustasukkaisuus, tai voisi se olla Kuolemakin, mutta eikö se olisi vähän liian kliseemäistä. Jossain kohtaa nämä kaksi tarinaa törmäävät. Vai joko ne törmäsivät?
Kermana kakun päälle saadaan vielä pornoleffaa Marilyn Mansonilla ja Rammsteinia. Sehr gut!
Kolme tähteä taisin tälle luvata, vaikka on tuo tähditys viime aikoina vähän jäänyt. Ja odottelen diileriltäni vielä Blue Velvetiä. Sitten saavat Lynchit minun osaltani toistaiseksi riittää.
lauantai 18. heinäkuuta 2009
Oudoilla teillä
David Lynchin Mulholland Drive. Enhän minä läheskään kaikkea ymmärtänyt, mutta en nyt kuitenkaan sanoisi tätä vaikeaksi elokuvaksi. Outohan se on, mutta ei vaikea. Twin Peaksia puhtaimmillaan olematta Twin Peaks. Kummallisia hahmoja, jotka eivät liity toisiinsa mitenkään. Tyyppejä, jotka unohtaa ja muistaessaan taas ei osaa sijoittaa niitä mihinkään.
Pohjimmiltaan kyse kuitenkin on rakkaudesta, yllättävää kyllä. Mustasukkaisuudesta. Nuoresta naisesta, joka haaveilee näyttelijänurasta ja unelma silmissä kiiltäen saapuu Los Angelesiin. Tyttöjen välisestä rakkaudesta, joka on toiselle vakavampaa kuin toiselle. Viattomuuden lopusta. Siitä, miten epätoivoisiin tekoihin rakkaus voi johtaa kun sitä käytetään väärin.
Tiivistettynä koko tarina on ehkä siinä hetkessä, kun Betty on koe-esiintymisessä. Muu elokuva on sen kohtauksen laajennettua versiota. Tai en minä tiedä. Eiköhän tämä arvio ole ihan yhtä hämärä kuin elokuva itse.
Mutta pelottava se on. Hiljainen ja pelottava. Ja oudolla tavalla mukaansatempaava.
Tämä laulu sen sijaan on uskomaton. Elokuvan lohdullisin kohta.
Pohjimmiltaan kyse kuitenkin on rakkaudesta, yllättävää kyllä. Mustasukkaisuudesta. Nuoresta naisesta, joka haaveilee näyttelijänurasta ja unelma silmissä kiiltäen saapuu Los Angelesiin. Tyttöjen välisestä rakkaudesta, joka on toiselle vakavampaa kuin toiselle. Viattomuuden lopusta. Siitä, miten epätoivoisiin tekoihin rakkaus voi johtaa kun sitä käytetään väärin.
Tiivistettynä koko tarina on ehkä siinä hetkessä, kun Betty on koe-esiintymisessä. Muu elokuva on sen kohtauksen laajennettua versiota. Tai en minä tiedä. Eiköhän tämä arvio ole ihan yhtä hämärä kuin elokuva itse.
Mutta pelottava se on. Hiljainen ja pelottava. Ja oudolla tavalla mukaansatempaava.
Tämä laulu sen sijaan on uskomaton. Elokuvan lohdullisin kohta.
maanantai 22. kesäkuuta 2009
no-speak-o-your-language-o
kylläpä vain oli taas. Ihan oscarinsa ansainnut elokuva. Sopivasti hollywoodia ja bollywoodia. Intian rytmejä, kuumuutta ja karuutta. Mutta myös kaiken voittavaa rakkautta, sinnikkyyttä ja oikeita arvauksia. Taistelua, takaa-ajoa, kerjääviä lapsia, hyväksikäyttöä, kurjia oloja, selviytymistä. Kohtaloita.
Päädyin katsomaan siis tämän vuoden parhaan elokuvan Oscarilla palkitun Slummien miljonäärin. Se mistä oli kyse kulki siis jotakuinkin näin: slummissa kasvanut nuori mies Jamal osallistuu "haluatko miljonääriksi"-ohjelmaan ja voittaa miljoonan, vai voittaako. Elokuva etenee joutuisasti kysymys kysymykseltä, takaumista nykyisyyteen ja takaisin. Ja siinä samalla selviää onko slummien miljonääri huijari vai hyväonninen.
Päädyin katsomaan siis tämän vuoden parhaan elokuvan Oscarilla palkitun Slummien miljonäärin. Se mistä oli kyse kulki siis jotakuinkin näin: slummissa kasvanut nuori mies Jamal osallistuu "haluatko miljonääriksi"-ohjelmaan ja voittaa miljoonan, vai voittaako. Elokuva etenee joutuisasti kysymys kysymykseltä, takaumista nykyisyyteen ja takaisin. Ja siinä samalla selviää onko slummien miljonääri huijari vai hyväonninen.
perjantai 19. kesäkuuta 2009
Jätä se!
Juhannuksen kunniaksi kävimme M:n kanssa katsomassa kevyttä parisuhdehömppää, eli Jätä se (He's just not that into you). Kummallakaan ei tainnut olla kauhean korkeat odotukset leffan suhteen, mutta yllättävän hyvä se sitten lopulta oli. Siinä mielessä leffa oli aika monipuolinen parisuhdekomedia, että osasimme kumpikin siihen samaistua. Minä vastaeronneena sinkkuna ja M piakkoin avioituvana.
Juonellisesti ei suuria yllätyksiä ollut, mutta tuollaisella tähtisateella ei voi kauheasti pieleen mennä. Oli Jennifer Anistonia, Benis Affleckia, Scarlett Johanssonia, Bradley Cooperia, Drew Barrymorea, Jennifer Connellya, Ginnifer Goodwinia ja Justin Longia. Yksi himoitsee ihan jotain muuta kuin vaimoaan, toinen etsii koomiset suhteet saavuttavassa epätoivossa elämänsä rakkautta, kolmas dumppaa miehensä kun tämä ei tahdo naimisiin, neljäs tietää pelimiesten kaikki temput mutta ei tajua olevansa rakastunut.
En yleensä ole romkomien suurkuluttaja tai niistä muutenkaan ihmeemmin välitä, mutta Jätä se oli kyllä tosiaankin katsomisen arvoinen. Mie tykkäsin. Vaikka välillä tuottikin ongelmaa päättää, ihastuuko Scarlettiin vai Bradleyyn. Kaikkein ihanin oli sitten kuitenkin Ginnifer. Tosin Justinin ääntä voisin kuunnella loputtomiin...
Juonellisesti ei suuria yllätyksiä ollut, mutta tuollaisella tähtisateella ei voi kauheasti pieleen mennä. Oli Jennifer Anistonia, Benis Affleckia, Scarlett Johanssonia, Bradley Cooperia, Drew Barrymorea, Jennifer Connellya, Ginnifer Goodwinia ja Justin Longia. Yksi himoitsee ihan jotain muuta kuin vaimoaan, toinen etsii koomiset suhteet saavuttavassa epätoivossa elämänsä rakkautta, kolmas dumppaa miehensä kun tämä ei tahdo naimisiin, neljäs tietää pelimiesten kaikki temput mutta ei tajua olevansa rakastunut.
En yleensä ole romkomien suurkuluttaja tai niistä muutenkaan ihmeemmin välitä, mutta Jätä se oli kyllä tosiaankin katsomisen arvoinen. Mie tykkäsin. Vaikka välillä tuottikin ongelmaa päättää, ihastuuko Scarlettiin vai Bradleyyn. Kaikkein ihanin oli sitten kuitenkin Ginnifer. Tosin Justinin ääntä voisin kuunnella loputtomiin...
"How to tell from the ones who want us and the ones who don't, the ones who will stay and the ones who will leave. And maybe a happy ending doesn't include a guy, maybe... it's you, on your own, picking up the pieces and starting over, freeing yourself up for something better in the future. Maybe the happy ending is... just... moving on."
torstai 11. kesäkuuta 2009
I'll be back!
Sori, en keksinyt enää yhtään kliseisempää tapaa nimetä Terminatorin arvostelua...
Tää Salvation hiipi jostain ihan takavasemmalta. En tiennyt että sellaista ollaan edes tekemässä, ennen kuin muutama viikko sitten näin trailerin. Se vaikutti hyvältä, joten tänään tuli katsottua koko eepos. Ja täytyy sanoa, että pidin näkemästäni.
Alkuteksteistä ja musiikista lähtien leffa oli ihanan synkkä ja lopullinen, jossain vaiheessa alkoi toki hopeareunus kukertaa tässäkin pilvessä, mutta kokonaisuus oli varsin tuomiopäivänhenkinen. Olihan leffa sellaista erikoistehosteilla mässäilyä, mutta juttu toimi silti yllättävän hyvin. Ja huomattavasti paremmin kuin edellinen osa.
Jaa juoni? No, on vuosi 2018 ja Skynet vallitsee maailmaa. Vastarintaliike yrittää taistella koneiden armeijaa vastaan ja John Connor (Christian Bale) tekee parhaansa toteuttaakseen ennustukset, joita on jo kolme aiempaa osaa jauhettu. Apuna ovat äiti-Sarahin aikoinaan nauhoittamat äänikirjeet. Ulkona koneiden hallitsemassa maailmassa vaeltavat Johnin isä sekä vuonna 2008 kuolemaan tuomittu murhaaja Marcus Wright (syötävän ihana Sam Worthington). Kun miesten tiet yhtyvät, käy joko hyvin tai hyvin huonosti...
Tää Salvation hiipi jostain ihan takavasemmalta. En tiennyt että sellaista ollaan edes tekemässä, ennen kuin muutama viikko sitten näin trailerin. Se vaikutti hyvältä, joten tänään tuli katsottua koko eepos. Ja täytyy sanoa, että pidin näkemästäni.
Alkuteksteistä ja musiikista lähtien leffa oli ihanan synkkä ja lopullinen, jossain vaiheessa alkoi toki hopeareunus kukertaa tässäkin pilvessä, mutta kokonaisuus oli varsin tuomiopäivänhenkinen. Olihan leffa sellaista erikoistehosteilla mässäilyä, mutta juttu toimi silti yllättävän hyvin. Ja huomattavasti paremmin kuin edellinen osa.
Jaa juoni? No, on vuosi 2018 ja Skynet vallitsee maailmaa. Vastarintaliike yrittää taistella koneiden armeijaa vastaan ja John Connor (Christian Bale) tekee parhaansa toteuttaakseen ennustukset, joita on jo kolme aiempaa osaa jauhettu. Apuna ovat äiti-Sarahin aikoinaan nauhoittamat äänikirjeet. Ulkona koneiden hallitsemassa maailmassa vaeltavat Johnin isä sekä vuonna 2008 kuolemaan tuomittu murhaaja Marcus Wright (syötävän ihana Sam Worthington). Kun miesten tiet yhtyvät, käy joko hyvin tai hyvin huonosti...
"This is John Connor. If you are listening to this,you are the resistance."
keskiviikko 3. kesäkuuta 2009
Robertin rankka päivä
Minäkin kävin elokuviloissa ja pitää myöntää ettei koskaan ikinä ole elokuvissa ihan noin paljon ahdistanut. Elokuva oli Kirsikankin vahtaama Enkelit ja Demonit.
Kyllä olin lukenut kirjan ja tiesin, että melko väkivaltainenhan se on. Mutta elokuvassa kaikki oli kuitenkin jotenkin asteen verran kamalampaa. Väkivalta ja pelko, ahdistus, epätoivo. Saatoin rutistaa leffaseuran käden mustelmille.
Mutta elokuvana Enkelit ja demonit oli kuitenkin hienosti tehty ja toimiva. Tom Hanks pääosapojuna ei ärsyttänyt liikaa ja pääosatyttö Ayelet Zurer suurine silmineen oli vallan nätti. Ja Ewania nyt on vain aina mukava katsella, vaikka se olisikin pahis. Laulaa se olis kyllä vielä voinu.
Tosiaan, Enkelit ja Demonit leffassa Robert Langdonilla (Tom Hanks) on vähän rankkapäivä. Kesken aamu-uinnin hänet haetaan pelastamaan vähän Vatikaania. Ja siitä se ajatus sitten lähtee, kardinaaleja kuolee tunnin välein ja joka kerran Robert on vähällä ehtiä pelastamaan. mutta ei ihan. melkeistä ei taas oteta. Robert on myös todella nopea kaveri, parissa minuutissa hän selviää ties mistä katakombista ja kuolemanvaarasta, käy suihkussa, ajaa parran ja vaihtaa puvun ja taas matka jatkuu. Kaikkinensa Robertilla taisi olla rankempi päivä kuin Jack Bauerilla ikinä. Mutta pelastuihan Vatikaanikin siinä sivussa.
Kyllä olin lukenut kirjan ja tiesin, että melko väkivaltainenhan se on. Mutta elokuvassa kaikki oli kuitenkin jotenkin asteen verran kamalampaa. Väkivalta ja pelko, ahdistus, epätoivo. Saatoin rutistaa leffaseuran käden mustelmille.
Mutta elokuvana Enkelit ja demonit oli kuitenkin hienosti tehty ja toimiva. Tom Hanks pääosapojuna ei ärsyttänyt liikaa ja pääosatyttö Ayelet Zurer suurine silmineen oli vallan nätti. Ja Ewania nyt on vain aina mukava katsella, vaikka se olisikin pahis. Laulaa se olis kyllä vielä voinu.
Tosiaan, Enkelit ja Demonit leffassa Robert Langdonilla (Tom Hanks) on vähän rankkapäivä. Kesken aamu-uinnin hänet haetaan pelastamaan vähän Vatikaania. Ja siitä se ajatus sitten lähtee, kardinaaleja kuolee tunnin välein ja joka kerran Robert on vähällä ehtiä pelastamaan. mutta ei ihan. melkeistä ei taas oteta. Robert on myös todella nopea kaveri, parissa minuutissa hän selviää ties mistä katakombista ja kuolemanvaarasta, käy suihkussa, ajaa parran ja vaihtaa puvun ja taas matka jatkuu. Kaikkinensa Robertilla taisi olla rankempi päivä kuin Jack Bauerilla ikinä. Mutta pelastuihan Vatikaanikin siinä sivussa.
keskiviikko 27. toukokuuta 2009
sunnuntai 24. toukokuuta 2009
Paavia kyydissä
Minullahan on siis tämä fiksaatio uskonnollissävytteisiin maailmanlopunpaatoselokuviin. Osittainkin tästä syystä Enkelit ja demonit houkutti, lisäksi tietysti siksi, että tykkäsin melko lailla kirjastakin. Itse asiassa enemmän kuin Da Vinci -koodista.
Ihan kelvollinen kuvaelma A&D:sta oli aikaan saatukin. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei ainakaan puuttunut. Menoa oli välillä melkein liikaakin, tai ainakin minua alkoi paikoitellen jo hengästyttää. Kirjaan nähden tarina oli aika tavalla synkassa, joskin loppupuolella ehdin jo hetken pelätä, että leffaan on haettu dramaattisempi loppu. Onneksi olin väärässä. Taas kerran.
Vatikaanihan ei kuulemani mukaan antanut kuvata elokuvaa oikeilla tapahtumapaikoilla ja tiedä johtuiko sitten tuosta, että parissa kohtaa paikat näyttivät aika lailla koneella tehdyiltä. Ja olihan siellä joku harjoittelijajamppa laitettu taivasta Photoshopilla värittelemään, mutta siinä nyt ei mitään ihmeellistä liene.
Ylipäänsä kuitenkin mie tykkäsin. Hänksin Tomppa on ihan jees Robert Langdonina, samoin Ayelet Zurer Vittoria Vetrana. Kaikenmoiset kaavut tuntuvat myös pukevan Ewan McGregoria. Onneksi hän oli tässä saanut päälleen mustan sellaisen, muuten assosiaatio Tähtien sotiin ja Obi-Waniin olisi ollut turhan vahva. Vaikka Ewania nyt katselee ihan mielellään, kaavulla tai ilman...
Ihan kelvollinen kuvaelma A&D:sta oli aikaan saatukin. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei ainakaan puuttunut. Menoa oli välillä melkein liikaakin, tai ainakin minua alkoi paikoitellen jo hengästyttää. Kirjaan nähden tarina oli aika tavalla synkassa, joskin loppupuolella ehdin jo hetken pelätä, että leffaan on haettu dramaattisempi loppu. Onneksi olin väärässä. Taas kerran.
Vatikaanihan ei kuulemani mukaan antanut kuvata elokuvaa oikeilla tapahtumapaikoilla ja tiedä johtuiko sitten tuosta, että parissa kohtaa paikat näyttivät aika lailla koneella tehdyiltä. Ja olihan siellä joku harjoittelijajamppa laitettu taivasta Photoshopilla värittelemään, mutta siinä nyt ei mitään ihmeellistä liene.
Ylipäänsä kuitenkin mie tykkäsin. Hänksin Tomppa on ihan jees Robert Langdonina, samoin Ayelet Zurer Vittoria Vetrana. Kaikenmoiset kaavut tuntuvat myös pukevan Ewan McGregoria. Onneksi hän oli tässä saanut päälleen mustan sellaisen, muuten assosiaatio Tähtien sotiin ja Obi-Waniin olisi ollut turhan vahva. Vaikka Ewania nyt katselee ihan mielellään, kaavulla tai ilman...
tiistai 19. toukokuuta 2009
Poikien välisestä ystävyydestä
No huh huh.
En ole ihminen, joka kovin herkästi elokuvia katsoessa pillittää, mutta Brokeback Mountainin lopussa vetistelin kuin Imatrankoski kesäisin koskinäytöksen aikaan. Oli pakko laittaa pauselle ja hakea lisää nenäliinoja. Jouduin jopa ottamaan silmälasit pois, että näin jotain roiskeiden takaa.
Vanha juttuhan tämä elokuva jo on, mutta olin onnistunut välttämään sitä tähän iltaan asti. Alunperin kiinnostukseni heräsi rehellisesti sanoen ihan vain tirkistelynhalusta. Tahdoin tietää, miten amerikkalaisessa mainstreamissa näytetään homorakkautta. Veikkaukseni oli, että siveä, muka-kiihkeä pusu poikien kesken näytetään mutta siihen se sitten jääkin. No. Ei jäänyt.
Harvassa elokuvassa on heteroparin välillä ollut samainlaista kiihkoa ja tunteenpaloa kuin poikain kesken Brokebackissa. Vaikka Jake Gyllenhaal oli loistava Jack Twistina, Ledgerin Heath Ennisinä varasti kyllä shown ihan kertakaikkiaan. Miten voikin niin pienillä eleillä ja ilmeillä kertoa niin paljon! Että terveiset vaan Heathille sinne yläilmoihin, oliko pakko mennä kuolemaan. Kyllä sua olis pitempäänkin kattellu.
En ole ihminen, joka kovin herkästi elokuvia katsoessa pillittää, mutta Brokeback Mountainin lopussa vetistelin kuin Imatrankoski kesäisin koskinäytöksen aikaan. Oli pakko laittaa pauselle ja hakea lisää nenäliinoja. Jouduin jopa ottamaan silmälasit pois, että näin jotain roiskeiden takaa.
Vanha juttuhan tämä elokuva jo on, mutta olin onnistunut välttämään sitä tähän iltaan asti. Alunperin kiinnostukseni heräsi rehellisesti sanoen ihan vain tirkistelynhalusta. Tahdoin tietää, miten amerikkalaisessa mainstreamissa näytetään homorakkautta. Veikkaukseni oli, että siveä, muka-kiihkeä pusu poikien kesken näytetään mutta siihen se sitten jääkin. No. Ei jäänyt.
Harvassa elokuvassa on heteroparin välillä ollut samainlaista kiihkoa ja tunteenpaloa kuin poikain kesken Brokebackissa. Vaikka Jake Gyllenhaal oli loistava Jack Twistina, Ledgerin Heath Ennisinä varasti kyllä shown ihan kertakaikkiaan. Miten voikin niin pienillä eleillä ja ilmeillä kertoa niin paljon! Että terveiset vaan Heathille sinne yläilmoihin, oliko pakko mennä kuolemaan. Kyllä sua olis pitempäänkin kattellu.
tiistai 21. huhtikuuta 2009
Son of Rambow
Son of Rambow (ja ei, tämä ei ole kirjoitusvirhe) vilahti jo jokunen aika sitten erään vuokraleffan mainoksissa. Pelkästään traileri oli niin lystikästä katsottavaa, että leffa tarttui oitis mukaan, kun se tuli vastaan lähivuokraamossa.
Pääpiirteissään idea on melko käytetty. Epäsuhtainen parivaljakko ryhtyy yhteistuumin hankkeeseen A, ja joutuu kohtaamaan vastustusta jos miltäkin taholta.
Vaan mikä toteutus!
Traileri ei nimittäin luvannut liikoja. Elokuva oli samalla puhutteleva ja hervottoman hauska. Nuoret näyttelijät olivat mukana suurella tunteella olematta kuitenkaan turhan tosikkomaisia.
Leffa sijoittuu vuoteen 1982 (melko hyvä vuosi, muuten) ja saa alkulaukauksensa ensimmäisestä Rambo-elokuvasta. Tiukassa uskonnollisessa yhteisössä kasvavan isättömän brittipojan, Willin silmät avautuvat ensimmäistä kertaa hänen ystävystyessään koulun pahimman huligaanin kanssa.
Will joutuu tasapainoilemaan vanhan, uskonnollisen elämänsä ja uuden, jännittävän maailman kanssa. On rannekelloa, lentävää koiraa, pahaa variksenpelätintä ja cooleja ranskalaisia vaihto-oppilaita. Vaan miten näistä saadaan aikaiseksi sekä mahtava kasvutarina että hieno lyhytelokuva - se vaan täytyy tarkistaa itse. Suosittelen.
"This has been my best day of all time."
Pääpiirteissään idea on melko käytetty. Epäsuhtainen parivaljakko ryhtyy yhteistuumin hankkeeseen A, ja joutuu kohtaamaan vastustusta jos miltäkin taholta.
Vaan mikä toteutus!
Traileri ei nimittäin luvannut liikoja. Elokuva oli samalla puhutteleva ja hervottoman hauska. Nuoret näyttelijät olivat mukana suurella tunteella olematta kuitenkaan turhan tosikkomaisia.
Leffa sijoittuu vuoteen 1982 (melko hyvä vuosi, muuten) ja saa alkulaukauksensa ensimmäisestä Rambo-elokuvasta. Tiukassa uskonnollisessa yhteisössä kasvavan isättömän brittipojan, Willin silmät avautuvat ensimmäistä kertaa hänen ystävystyessään koulun pahimman huligaanin kanssa.
Will joutuu tasapainoilemaan vanhan, uskonnollisen elämänsä ja uuden, jännittävän maailman kanssa. On rannekelloa, lentävää koiraa, pahaa variksenpelätintä ja cooleja ranskalaisia vaihto-oppilaita. Vaan miten näistä saadaan aikaiseksi sekä mahtava kasvutarina että hieno lyhytelokuva - se vaan täytyy tarkistaa itse. Suosittelen.
"This has been my best day of all time."
kaikki loppuu
Viime viikonloppuna yritin katsoa myös Last days of disco-pätkää. Pari kuukautta kyseinen leffa odotteli digiboksissa oikeaa ajankohtaa. Olisi voinut odotella vielä vähän pidempään
Olihan siinä. Discoa ja glitteriä. takatukkiakin ja olkatoppauksia. Juoni oli hieman olematon. tai stten vain ihan ankea. Komeadiaksi nauratti hillittömän vähän. Juonipaljastuksena sen verran, että sanoisin, että poika sai sen tytön ja jotain sutinaa. Loppuun asti en edes viitsinyt kyllä katsoa.
Mutta, elokuvaa en suosittele kellekkään. Hilpeyttä herätti ainoastaan nykyisin Housessa nähtävä Robert Sean Leonard joka näytti kymmenen vuotta sitten niin niin suloiselta. aih ja voih.
Olihan siinä. Discoa ja glitteriä. takatukkiakin ja olkatoppauksia. Juoni oli hieman olematon. tai stten vain ihan ankea. Komeadiaksi nauratti hillittömän vähän. Juonipaljastuksena sen verran, että sanoisin, että poika sai sen tytön ja jotain sutinaa. Loppuun asti en edes viitsinyt kyllä katsoa.
Mutta, elokuvaa en suosittele kellekkään. Hilpeyttä herätti ainoastaan nykyisin Housessa nähtävä Robert Sean Leonard joka näytti kymmenen vuotta sitten niin niin suloiselta. aih ja voih.
maanantai 20. huhtikuuta 2009
Häröä itkuvirttä
Äärettömän kaunis ja surullinen. Haikea, todellinen, väkevä, aito. Ei ehkä välttämättä elokuvateatteriainesta. Itkin, pitkään ja monessa kohtaa. Pahinta tai parasta oli elokuvan musiikkivalinnat, haikea, virsimäinen piano. Ihan kuin taustakuvana mutta kuitenkin läsnä.
En tiedä mitä muuta osaan sanoa. Postia pappi Jaakobille on hieno elokuva. Elämä täynnä ristiriitoja ja epäselvyyksiä, Jumalan tahtoa ja uskoa parempaan. Osa elokuvasta jäi hieman kesken, mutta mikäpä ei jäisi?
Klaus Härön elokuva on käsittämättömän hieno. Katsokaa itse jos ette usko.
En tiedä mitä muuta osaan sanoa. Postia pappi Jaakobille on hieno elokuva. Elämä täynnä ristiriitoja ja epäselvyyksiä, Jumalan tahtoa ja uskoa parempaan. Osa elokuvasta jäi hieman kesken, mutta mikäpä ei jäisi?
Klaus Härön elokuva on käsittämättömän hieno. Katsokaa itse jos ette usko.
Tyttöjen ilta
Vietin tuossa joku aika sitten tyttöjen iltaa Vickyn ja Christinan sekä Poppyn kanssa, kiitos lähivideovuokraamon hässäkkäpäivien ja puolihintaisen vuokrauksen. Arvion kirjoittaminen on vähän jäänyt kun ei miulla oikeasti ole noista kovin paljon kerrottavaa. Viehättäviä ja vallan hyväntuulisia leffoja kumpikin lopulta.
Ensin latasin soittimeen Vicky Christina Barcelonan ja kuten niin moni muukin, pidin siitä valtavasti. Loppu oli kyllä jotenkin ontto, mutta kaiketi se kuuluu Woody Allenin tyyliin. Juonen käänteitä riitti ja kyllä, Scarlett Johansson ja Penelope Cruz ovat kumpikin jumalaisen kauniita eikä Javier Bardem myöskään ole kovin rumaa katsottavaa. Ja jos elokuvassa käsitellään jollain tavalla taidetta, tykkään aina.
Poppyn kanssa sen sijaan oli vähän ongelmia. Elokuvaa Happy go lucky on kuvattu hyvänmielen elokuvaksi, jota se lopulta todella onkin mutta elokuva ei jaksa kiinnostaa niin paljoa, että sen olisi katsonut yhdessä osassa. Lopulta elokuvan katsomiseen meni ehkä kolme tuntia kun eksyin tekemään kaikkea muuta välillä (kuten tutkimaan jääkiekkotuloksia, paha minä).
Kokonaisuutena Happy go lucky oli kuitenkin ihan hieno ja hyväntuulinen ja vauhdikas. Elämänmakuinen muttei onneksi kuitenkaan niin naiivi kuin esimerkiksi inhokkini amelie.
Ensin latasin soittimeen Vicky Christina Barcelonan ja kuten niin moni muukin, pidin siitä valtavasti. Loppu oli kyllä jotenkin ontto, mutta kaiketi se kuuluu Woody Allenin tyyliin. Juonen käänteitä riitti ja kyllä, Scarlett Johansson ja Penelope Cruz ovat kumpikin jumalaisen kauniita eikä Javier Bardem myöskään ole kovin rumaa katsottavaa. Ja jos elokuvassa käsitellään jollain tavalla taidetta, tykkään aina.
Poppyn kanssa sen sijaan oli vähän ongelmia. Elokuvaa Happy go lucky on kuvattu hyvänmielen elokuvaksi, jota se lopulta todella onkin mutta elokuva ei jaksa kiinnostaa niin paljoa, että sen olisi katsonut yhdessä osassa. Lopulta elokuvan katsomiseen meni ehkä kolme tuntia kun eksyin tekemään kaikkea muuta välillä (kuten tutkimaan jääkiekkotuloksia, paha minä).
Kokonaisuutena Happy go lucky oli kuitenkin ihan hieno ja hyväntuulinen ja vauhdikas. Elämänmakuinen muttei onneksi kuitenkaan niin naiivi kuin esimerkiksi inhokkini amelie.
keskiviikko 15. huhtikuuta 2009
Naistenvihaajia
Jåå.
Tiimimme piipahti tänään katsomassa Män som hatar kvinnor -tuotoksen. Itsehän en yhtään tiennyt, minne olin menossa, joten ensimmäinen puoli tuntia oli sellaista haukottelua. Että tätäkö nyt pitää toljottaa? Mutta kyllä se sitten siitä lähti. Vaikka olikin ruotsalainen leffa.
Oli idealistitoi
mittajaa, elämän päähän potkimaa neitokaista, vanhan miehen viimeisiä toiveita, natseja, rituaalimurhia, sadistisia vittupäitä ja raiskauksia ynnä sen sellaista. Ja tarpeeksi kuuma miespääosanesittäjä (Michael Nyqvist, kuva Aftonbladetilta), mikä aina edesauttaa viihtymistä elokuvan parissa.
Loppujen lopuksi mie ainakin tykkäsin. En nyt ehkä toiste jaksa katsoa, mutta kertapläjäyksenä onnistunut. Muutamassa kohdassa onnistui mukavasti säpsäyttämäänkin. Ja bonuspisteet siitä, että vanhemman miehen ja nuoremman naisen suhde oli elokuvassa ok. Jenkkituotoksissa ne aina ovat alkamaisillaan ja sitten iskee moraalifiltteri päälle. Siitä nyt ei tule kuin paha mieli kaikille.
Tiimimme piipahti tänään katsomassa Män som hatar kvinnor -tuotoksen. Itsehän en yhtään tiennyt, minne olin menossa, joten ensimmäinen puoli tuntia oli sellaista haukottelua. Että tätäkö nyt pitää toljottaa? Mutta kyllä se sitten siitä lähti. Vaikka olikin ruotsalainen leffa.
Oli idealistitoi
mittajaa, elämän päähän potkimaa neitokaista, vanhan miehen viimeisiä toiveita, natseja, rituaalimurhia, sadistisia vittupäitä ja raiskauksia ynnä sen sellaista. Ja tarpeeksi kuuma miespääosanesittäjä (Michael Nyqvist, kuva Aftonbladetilta), mikä aina edesauttaa viihtymistä elokuvan parissa.Loppujen lopuksi mie ainakin tykkäsin. En nyt ehkä toiste jaksa katsoa, mutta kertapläjäyksenä onnistunut. Muutamassa kohdassa onnistui mukavasti säpsäyttämäänkin. Ja bonuspisteet siitä, että vanhemman miehen ja nuoremman naisen suhde oli elokuvassa ok. Jenkkituotoksissa ne aina ovat alkamaisillaan ja sitten iskee moraalifiltteri päälle. Siitä nyt ei tule kuin paha mieli kaikille.
maanantai 13. huhtikuuta 2009
Hääkuumetta
Vihin uuden elokuvakeskukseni (Ikean nojatuoli + Acerin läppäri) käyttöön 27 Dresses -leffalla. Ihan kohtuullista viihdettä "sunnuntai-illan" ratoksi, mutta tuskin sitä toiste tarvitsee katsoa.
Kolmiodraamaa, hääkuumeilua, mokailua ja Suuren Rakkauden löytämistä, eli ihan sellainen perussetti romanttista komediaa. Loppuvaiheessa aloin kai olla jo aika väsynyt, sillä melkein pieni kyynel herahti silmäkulmaani parin vihdoin löytäessä toisensa. Mutta vain melkein.
Kyllä mun itkettämiseen tarvitaan sitten kuitenkin vähän enemmän sitä dramaa ja kärvistelyä. Tai edes paremman näköinen miespääosanesittäjä.
Kolmiodraamaa, hääkuumeilua, mokailua ja Suuren Rakkauden löytämistä, eli ihan sellainen perussetti romanttista komediaa. Loppuvaiheessa aloin kai olla jo aika väsynyt, sillä melkein pieni kyynel herahti silmäkulmaani parin vihdoin löytäessä toisensa. Mutta vain melkein.
Kyllä mun itkettämiseen tarvitaan sitten kuitenkin vähän enemmän sitä dramaa ja kärvistelyä. Tai edes paremman näköinen miespääosanesittäjä.
tiistai 7. huhtikuuta 2009
Gran Torino
Henkilökohtaisen elämäni kiemuroista johtuen olen ollut vähän pihalla kaikesta, siksi en oikein tiennyt mihin olin lupautunut, kun lähdin Viirun kanssa Gran Torinoa katsomaan. Clint Eastwood ei kuulu suurimpiin suosikkeihini, mutta herkässä mielentilassa sitä suostuu kaikenlaiseen.
Ja täytyy sanoa, että hyvä niin.
Clintin esittämä Korean sodan veteraani Walt yrmyttelee kaikelle ja kaikille ja etenkin naapurin "vinosilmille", jotka tuppaavat liian lähelle. Suhteet omiin poikiin ovat persiillään ja vaimokin kuolee. Sitten vielä rakas vuoden 1972 Ford Gran Torino yritetään varastaa, joten kyllä sitä vähemmästäkin verenpaine nousee, nuoremmallakin miehellä.
Epäonnistuneen autovarkauden ansiosta Waltin elämä saa kuitenkin yllättävän suunnanmuutoksen. Sodasta asti kalvaneet asiat alkavat korjaantua mielessä ja löytyyhän se sisäinen rauhakin jossain vaiheessa.
Jossain vaiheessa pelkäsin kunnon lällyilyloppua, mutta onneksi sitä ei tullut vaikka kaikki ainekset olisivat olleetkin kasassa. Tippa herahti linssiin kuitenkin Clintin urahtelua kuunnellessa. Herkkää ja koskettavaa, mutta silleen miehekkäällä tavalla.
Ja täytyy sanoa, että hyvä niin.
Clintin esittämä Korean sodan veteraani Walt yrmyttelee kaikelle ja kaikille ja etenkin naapurin "vinosilmille", jotka tuppaavat liian lähelle. Suhteet omiin poikiin ovat persiillään ja vaimokin kuolee. Sitten vielä rakas vuoden 1972 Ford Gran Torino yritetään varastaa, joten kyllä sitä vähemmästäkin verenpaine nousee, nuoremmallakin miehellä.
Epäonnistuneen autovarkauden ansiosta Waltin elämä saa kuitenkin yllättävän suunnanmuutoksen. Sodasta asti kalvaneet asiat alkavat korjaantua mielessä ja löytyyhän se sisäinen rauhakin jossain vaiheessa.
Jossain vaiheessa pelkäsin kunnon lällyilyloppua, mutta onneksi sitä ei tullut vaikka kaikki ainekset olisivat olleetkin kasassa. Tippa herahti linssiin kuitenkin Clintin urahtelua kuunnellessa. Herkkää ja koskettavaa, mutta silleen miehekkäällä tavalla.
perjantai 13. maaliskuuta 2009
Pride and glory
todellakin, niin katoaa maine ja kunnia, ainakin finnkinolta, koska leffa alkoi viisi minuuttia ennen ilmoitettua ja meiltä jäi ekat minuutit elokuvasta näkemättä.
Elokuva itsessään oli, noh, ei minun makuuni. Jos pitää uhoamisesta, huutamisesta, verestä ja suolenpätkistä ja huumehöyryistä niin ehkä pitäisi tästä elokuvasta enemmän. Myös käsivaralla kuvatut hetket olivat tuskallisia, odottelin lähinnä migreenin iskevän.
Olihan elokuvassa monenlaista. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, perhesuhteita, syöpää, lapsia, perhesuhteita. Sitten oli neuvottelua, suostuttelua, neuvottelua, juttuja ja asioita. Mutta ei se nyt kovinkaan suuresti vakuuttanut. Edes John Voight.
jos Edward Norton ja Colin Farrell olisivat riisuneet paitansa, antaisin elokuvalle paremman arvosanan. Nyt ei vain pysty, ne spanielin silmät ja espanjan puhuminen eivät riitä. sori.
Elokuva itsessään oli, noh, ei minun makuuni. Jos pitää uhoamisesta, huutamisesta, verestä ja suolenpätkistä ja huumehöyryistä niin ehkä pitäisi tästä elokuvasta enemmän. Myös käsivaralla kuvatut hetket olivat tuskallisia, odottelin lähinnä migreenin iskevän.
Olihan elokuvassa monenlaista. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, perhesuhteita, syöpää, lapsia, perhesuhteita. Sitten oli neuvottelua, suostuttelua, neuvottelua, juttuja ja asioita. Mutta ei se nyt kovinkaan suuresti vakuuttanut. Edes John Voight.
jos Edward Norton ja Colin Farrell olisivat riisuneet paitansa, antaisin elokuvalle paremman arvosanan. Nyt ei vain pysty, ne spanielin silmät ja espanjan puhuminen eivät riitä. sori.
maanantai 23. helmikuuta 2009
Operaatio Valkyrie
Kun odottaa minä hetkenä hyvänsä näkevänsä Tom Cruisen silmälapussa, nahkahousuissa ja bratwursti kädessään, on aikamoinen järkytys törmätäkin valkokankaan kokoiseen Edward Nortoniin. Kuvittelin, että Pride and Glory on jo menneen talven lumia ja odottelin sitä videolevitykseen, mutta nythän se vasta täällä maailmankolkassa tuleekin elokuviin. Hjuva niin.
Mutta Valkyrie.
II. maailmansota ei aihealueena ole mitenkään kauhean lähellä sydäntäin, mutta ihan kelvollinen pläjäys tämä oli. En ole Hitleriin sen tarkemmin perehtynyt, joten en tiedä kuinka realistinen elokuvan hahmo oli, mutta hiukan koomiselta hän tässä vaikutti. Tomppa teki hyvää työtä Stauffenberginä ja sivuosista löytyi mielestäni myös hyviä suorituksia. Eli aika sellainen tasaisen varma tuotos, ei herättänyt ainakaan minussa valtaisia tunteita suuntaan eikä toiseenkaan.
Toisin kuin ne kaksi vieressäni istuvaa teinipoikaa, jotka leikkivät kännykällä ja supattivat keskenään koko elokuvan ajan. Onneksi oli edes korvatulpat mukana.
Mutta Valkyrie.
II. maailmansota ei aihealueena ole mitenkään kauhean lähellä sydäntäin, mutta ihan kelvollinen pläjäys tämä oli. En ole Hitleriin sen tarkemmin perehtynyt, joten en tiedä kuinka realistinen elokuvan hahmo oli, mutta hiukan koomiselta hän tässä vaikutti. Tomppa teki hyvää työtä Stauffenberginä ja sivuosista löytyi mielestäni myös hyviä suorituksia. Eli aika sellainen tasaisen varma tuotos, ei herättänyt ainakaan minussa valtaisia tunteita suuntaan eikä toiseenkaan.
Toisin kuin ne kaksi vieressäni istuvaa teinipoikaa, jotka leikkivät kännykällä ja supattivat keskenään koko elokuvan ajan. Onneksi oli edes korvatulpat mukana.
maanantai 26. tammikuuta 2009
Jees-mies
Jim Carreyn kohellukset eivät ole kolmannentoista ikävuoteni jälkeen hirveästi kolahtaneet, mutta Yes Man oli kieltämättä ihan jees. Carrey on Carl Allen, joka yrittää vältellä tapaamasta suunnilleen itseäänkin, kavereista puhumattakaan. Aina on joku "juttu" menossa ja hirveä kiire, vaikka todellisuudessa illat kuluvat kotona telkkaa katsellessa. Ura junnaa paikoillaan ja vaimokin jätti kolme vuotta sitten.
Carlin elämä kuitenkin muuttuu, kun yksi tuttava saa houkuteltua hänet Kyllä-seminaariin. Siellä positiivisuusguru Terrence saa hänet lupaamaan, että aiemmin kovassa käytössä ollut "ei" korvataan "kyllällä". No hommahan alkaa aika kehnosti ja ensimmäisen kyllän jälkeen Carl löytää itsensä rahattomana pöpeliköstä, autosta on bensa loppu ja kännykästä akku. Mutta äkkiä elämä alkaakin hymyillä.
Jim Carrey osaa olla ihan hauska kun unohtaa liian naamanvääntelyn ja kieltämättä Jees-miehestä löytyy ihan oikeastikin pientä filosofista otetta. Ihan kaikkeen ei tarvitse suostua, mutta jos aina sanoo oletusarvoisesti ei, voi missata monta mukavaa juttua. Sitäkin sietää pohtia.
Carlin elämä kuitenkin muuttuu, kun yksi tuttava saa houkuteltua hänet Kyllä-seminaariin. Siellä positiivisuusguru Terrence saa hänet lupaamaan, että aiemmin kovassa käytössä ollut "ei" korvataan "kyllällä". No hommahan alkaa aika kehnosti ja ensimmäisen kyllän jälkeen Carl löytää itsensä rahattomana pöpeliköstä, autosta on bensa loppu ja kännykästä akku. Mutta äkkiä elämä alkaakin hymyillä.
Jim Carrey osaa olla ihan hauska kun unohtaa liian naamanvääntelyn ja kieltämättä Jees-miehestä löytyy ihan oikeastikin pientä filosofista otetta. Ihan kaikkeen ei tarvitse suostua, mutta jos aina sanoo oletusarvoisesti ei, voi missata monta mukavaa juttua. Sitäkin sietää pohtia.
sunnuntai 18. tammikuuta 2009
"I hate the fuckin' 90's"
Showpaini kuuluu minun maailmassani turhimpiin lajeihin. Mickey Rourke ei myöskään ole koskaan ollut suuri idolini. Kuitenkin näistä huolimatta vinguin päästä elokuviin katsomaan The Wrestlerin, jossa Rourke esittää kulahtanutta showpainijaa Randy "The Ram" Robinsonia.
Ramin parhaat vuodet ovat jo takana ja keikkaa pukkaa enää epämääräisille pikkulavoille. Arki menee vatipäisen pomon hommissa varastomiehenä ja elämä on muutenkin aika syvältä. Parikymppinen tytär ei halua kuullakaan isästään ja läheisin ihmissuhde on strippari Cassidyyn (upea Marisa Tomei).
Tämän enempää juonesta on vaikea kertoa paljastamatta liikoja ja kerrankin tavoilleni uskottomana jätän spoilaamisen väliin. Osittain käsivaralla kuvattu hiukan dokkarihenkinen leffa on kieltämättä aika vaikuttava. Botoxiakin (tai mitä lie) naamaansa saanut Rourke on aika uskomaton Ramina ja ymmärtääkseni rooli on aika omakohtainen.
Muutamassa kohtaa tunki tippa väkisinkin silmään, enkä ollut varmaan ainoa joka niin tunsi. Loppupuheenvuoro oli aika lähellä pateettisuutta, mutta menetteli juuri ja juuri. Elokuva loppui aika täydellisessä kohdassa, turha selittely oli jätetty pois. Eikä se oikein muuten olisi voinut päättyäkään.
Mutta katsokaa itse. Hyvä se on.
Kuva lainassa Yleltä.
Ramin parhaat vuodet ovat jo takana ja keikkaa pukkaa enää epämääräisille pikkulavoille. Arki menee vatipäisen pomon hommissa varastomiehenä ja elämä on muutenkin aika syvältä. Parikymppinen tytär ei halua kuullakaan isästään ja läheisin ihmissuhde on strippari Cassidyyn (upea Marisa Tomei).
Tämän enempää juonesta on vaikea kertoa paljastamatta liikoja ja kerrankin tavoilleni uskottomana jätän spoilaamisen väliin. Osittain käsivaralla kuvattu hiukan dokkarihenkinen leffa on kieltämättä aika vaikuttava. Botoxiakin (tai mitä lie) naamaansa saanut Rourke on aika uskomaton Ramina ja ymmärtääkseni rooli on aika omakohtainen.
Muutamassa kohtaa tunki tippa väkisinkin silmään, enkä ollut varmaan ainoa joka niin tunsi. Loppupuheenvuoro oli aika lähellä pateettisuutta, mutta menetteli juuri ja juuri. Elokuva loppui aika täydellisessä kohdassa, turha selittely oli jätetty pois. Eikä se oikein muuten olisi voinut päättyäkään.
Mutta katsokaa itse. Hyvä se on.
Kuva lainassa Yleltä.
perjantai 9. tammikuuta 2009
Paljonko synneissä on kaloreita?
Katselin eilen toisella silmällä näköradiosta tullutta luomusta The Order eli suomeksi hupaisasti Synninsyöjä. Valitettavasti noin tunnin jälkeen tuli uni, joten en nähnyt eepposta loppuun asti mutta vaikutti kyllä ihan lupaavalta. Tai no lupaavalta ja lupaavalta, mutta henkilökohtainen fiksaationi ovat nämä uskonnollissävytteiset maailmanlopunkertomukset, joten kohderyhmä sattui olemaan oikea.
Ja se on pakko sanoa, että tähän asti olin ehdottomasti sitä mieltä (Constantinen nähtyäni siis), että jos minut joskus pitää manata, niin pliis, anna Keanu Reevesin tulla tekemään se. Mutta ok, Heath Ledger papinkaavussaan olisi myös sopinut hommaan erinomaisen hyvin...
Ja se on pakko sanoa, että tähän asti olin ehdottomasti sitä mieltä (Constantinen nähtyäni siis), että jos minut joskus pitää manata, niin pliis, anna Keanu Reevesin tulla tekemään se. Mutta ok, Heath Ledger papinkaavussaan olisi myös sopinut hommaan erinomaisen hyvin...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)