State of Play

Ben Affleck on kongressiedustaja, jolle käy vähän kalpaten. Ennen tärkeää istuntoa jää metron alle kaunis avustajatyttönen, jota herra edustaja on erehtynyt vähän höyläämään. Russell Crowe puolestaan on kyseisen edustajan nuoruudenystävä ja toimittajanrenttu, joka päätyy kirjoittamaan juttua huumehörhön ja pitsakuskin henget vaatineesta ammuskelusta. Vaan kappas, pikkuhiljaa alkaakin näyttää siltä, että molemmat tapaukset liittyvät jollain tavalla yhteen ja sen lisäksi vielä palkka-armeijayritykseen nimeltä PointCorp, jonka toimia kongressiedustaja on tutkinut.

Aikalailla perussettiä siis tuo State of Play. Byrokratiaa, salaliittoteorioita ja tutkivan journalismin kiihkeitä hetkiä. Toteutus on kuitenkin oivallinen ja vaikka en nyt ihan totuudenmukaisuudesta tiedäkään, niin kuvittelisin ainakin toimittajantyöstä elokuvan antavan aika hyvän kuvan. Nimenomaan siis oikeasta journalismista, ei siitä, mitä keltainen lehdistö harjoittaa.

Beniksen ja Russelin rinnalla elokuvassa ovat Rachel McAdams pirtsakkana toimittajatyttösenä, joka saa elämänsä tilaisuuden suuren jutun kanssa, sekä Helen Mirren toimituksen ja lehden omistajien välillä tasapainottelevana päätoimittajana. DVD:n ekstroista on pakko mainita making of -dokkari, josta saa varsin mielenkiintoista tietoa elokuvan kuvaamisesta ja siihen käytetyistä erilaisista linsseistä. Vaihteeksi siis jotain muutakin, kuin perinteistä keskinäisen kehumisen kerhoa.

Musta dahlia

James Ellroyn kirjaan perustuva Musta dahlia sivuaa vuonna 1947 tapahtunutta Elizabeth Shortin murhaa. Entisen nyrkkeilysankarit, nykyiset poliisit Bucky Bleichert (Josh Hartnett) ja Lee Blanchard (Aaron Eckhart) päätyvät selvittämään tapausta. Työn alla on myös pari muuta keissiä, jotka ehkä jotenkin liittyvät Bettyn murhaan tai sitten eivät. Minulle ainakin jäi se vähän epäselväksi.

Musta dahlia olisi varmasti ihan hyvä elokuva (on se ihan katsottava nytkin), jos se olisi pikkuisen selkeämpi. Kotiraatimme toinen puoli oli melkein kärryillä loppuun asti, toinen tipahti jo alkumetreillä. Tapahtumia oli niin paljon ja niiden kytkökset toisiinsa selvenivät niin myöhään, että aika paljon energiaa mukana pysyminen vaati. Verrattuna toiseen vastaavaan eli Zodiaciin, ei Musta dahlia tempaise mukaansa läheskään samalla tavalla. Sitä katsoo lähinnä siksi, että toivoo ymmärtävänsä tai odottaa hetkeä, jolloin kaikki palaset loksahtavat kohdalleen.

Näyttelijäkaarti elokuvassa on tasaisen hyvä, naiskauneutta edustavat Leen tyttöystävä Kay (Scarlett Johansson) sekä seurapiiriperho Madeleine (Hillary Swank).

Robin Hood

Kyllähän Crowen Russelia kelpaa katsella paidatonna, mutta vähän turhan pitkäveteiset kehykset on Ridley Scott siihen tehnyt. Kaksi ja puoli tuntia ratsastelua, ihmettelyä ja oman menneisyyden metsästystä Englannin nummilla olisi saanut varmasti tiivistettyä lyhyempäänkin formaattiin. Etenkin, kun ei siinä sitten kauheasti mitään kuitenkaan tapahtunut.

Aika selkeä Gladiaattorin jatko-osahan Robin Hood on. Ja vielä selkeämpi seuraavan Robin Hoodin esiosa. Olisivat vaan suoraan tehneet Robin Hood -trilogian... Itse en ainakaan kokenut kauheasti mitään saaneeni, vaikka nyt tiedän, mistä Robsterin legenda on saanut alkunsa. Kyl mie enemmän tykkäsin siitä Kevin Costnerin Robinista. Siinä oli se Bryan Adamsin kiva biisikin.

Viimeinen talo vasemmalla

Verta ja suolenpätkiä -osastollamme tutustuimme Wes Craven -uusintaan Viimeinen talo vasemmalla. Olisi saanut se jäädä tekemättä, sekä tutustuminen, että uusinta. Lukuunottamatta kahta rehellisen terhakkaa splatterkohtausta (joista toiseen sisältyi jätemylly ja toiseen mikroaaltouuni), oli elokuva aikamoista skeidaa. Tai tietysti, jos pitää näitä nykypäivän teinikauhupläjäyksiä kunnon kauhuna, niin eihän siinä sitten mitään vikaa ollut...

Nyt homma oli kuitenkin pilattu kököillä näyttelijäsuorituksilla, ärsyttävän siloposkisilla teineillä jotka yrittävät tämänkin leffan avulla pinnistää oikeiksi näyttelijöiksi sekä puuduttavan hitailla yrityksillä tiivistää tunnelmaa ja pohjustaa tulevaa kliimaksia. Jota ei sitten ikinä kuitenkaan tule. Että eipä juuri kannata vaivautua.

Napapiirin sankarit

Tässäpä sitä on suomalaisen miehen angstia kauneimmillaan. Ihan sellainen perussetti. Työt on viety Kiinaan, vaimo lähtenyt ja jääkiekossakaan ei Suomi pärjää. Mitä sitä muuta jää jäljelle, kuin mahdollisuus liittyä ikiaikaiseen esi-isien ketjuun ja käydä ripustautumassa kaulakiikkuun paikkakunnan kuuluisaan männynraatoon?

Näistä lähtökohdista alkaa Napapiirin sankarit. Amisviiksinen Janne (Jussi Vatanen), järjen ääni Kapu (Jasperjesperjoonatan Pääkkönen) ja reppana Räihänen (Timo Lavikainen) sinnittelevät vielä jossain toivottomuuden ja totaalisen epätoivon rajoilla. Jannella sentään on vielä emäntä, mutta vähän niin ja näin senkin kanssa on. Etenkin, kun ihana Inari (Pamela Tola) antaa Jannelle ukaasin hankkia digiboksin taloon aamuun mennessä tai muuttokuorma starttaa kohti etelää.

Tiedossa on tietenkin sen seitsemänkymmentä sattumaa ja tapahtumaa, ennen kuin digiboksi Inarille saadaan. Bensa loppuu, sitten rahat, turpiin tulee yhdelle jos toisellekin. Kaikesta sähläyksestä huolimatta onnistutaan kuitenkin pysymään myötähäpeän herättämisen yläpuolella, vaikka uskottavuuden rajoja koetellaankin. Jopa Jasperjesperjoonatan Pääkköstäkin pystyy nykyään katsomaan...

Hieman amerikkalaishenkinen tuotoshan Napapiirin sankarit kieltämättä on, mutta kyllä sen kestää.

The American

Perjantai-illan ratoksi kävimme katsomassa kuinka Irina Björklund ja Samuli Vauramo loistivat The Americanissa, jossa myös joku Tsoorts Kluuni palloili sivuosassa...

The American lienee amerikkalainen näkemys ranskalaisesta taide-elokuvasta, jos tiedätte mitä tarkoitan. Paljon hiljaisuutta, vähän vuorosanoja, ei turhaa selittelyä, synkkiä värejä, seksiä ja väkivaltaa. Siinä mielessä siis piristävä poikkeus jenkkileffojen saralla. Vaikka tuskin kuitenkaan jaksaisin sitä ihan pian uudestaan katsoa, koska oli siinä tiettyä raskautta. Ja hitautta tietenkin. Mikään ei tapahdu nopeasti, asioita valmistellaan ja välillä George tuijottelee ja kurtistelee kulmiaan. Pään sisällä tapahtuu, mutta (onneksi) sitä ei pahemmin selitellä.

Niin Irina ja Samuli? Irinalla on vuorosanoja, Samuli taitaa ruudussa viipyä pitempään. Jotenkin kyllä hassua nähdä Irina ja George samassa kuvassa. Melkein luonnotonta.

Mehiläisten salaisuudet

Viimeiset kymmenen (?) vuotta elokuvien kestolapsukaisena esiintynyt Dakota Fanning alkaa olla jo vähän isompi tyllerö (ja edelleen ihan yhtä ihQ) ja loistaa Sue Monk Kiddin kirjaan perustuvassa elokuvassa, jota on kai pakko kuvata sanalla lämminhenkinen. Muutenkin elokuvassa on sellaisia nobodyja kuin Queen Latifah, Jennifer Hudson, Alicia Keyes, Sophie Okonedo ja Paul Bettany...

Dakota on Lily, joka elelee 1960-luvun rasistisessa pikkukaupungissa väkivaltaisehkon isänsä kanssa. Äitiä ei ole, sillä neljävuotiaana Lily vahingossa ampui tämän. Äidin kaipuu on kuitenkin kova samoin syyllisyys tämän menettämisestä. 14-vuotiaana Lily sitten karkaa palvelustyttönsä Rosaleen kanssa äidin jäljille ja päätyy eteläcarolinalaiseen kaupunkiin, jossa Boatwrightin sisarukset kasvattelevat mehiläisiä. On äidillinen August, eriskummallinen May ja itsetietoinen June, joiden hoteisiin karkulaiset päätyvät.

Mehiläiset, naisten oikeudet, mustien oikeudet, kodin ja rakkauden kaipuu kietoutuvat varsin viihdyttäväksi tarinaksi, eivätkä vähiten hienojen näyttelijöiden ansiosta. On aika hienoa nähdä miten rankat aiheet saadaan esitettyä kevyesti ja kauniisti niiden arvoa kuitenkaan mitätöimättä.

Pianistin sivunkääntäjä

Vaihteeksi esittelemme ranskalaista korkeakulttuuria, joka tarjoaa ihan herkulliset lähtökohdat, mutta lopussa valitettavasti lässähtää kuin liian aikaisin uunista nostettu kohokas. Tai liian myöhään. Tai jotain, en tiedä koska en ole kohokkaita ikänäni tehnyt...

Melanie on teurastajan tytär, joka soittaa pianoa kuin pieni eläin. Vanhemmat kannustavat ja lapsonen pyrkiikin akatemiaan tms. Valitettavasti soittoura tyssää alkuunsa kuuluisan konserttipianistin Arianen ansiosta.

Vuosia myöhemmin pitkävihainen Melanie kohtaa Arianen uudelleen ja pääsee tämän sivunkääntäjäksi. Melanie tekee itsestään muutenkin korvaamattoman ja saa Arianen riippuvaiseksi itsestään. Symbioottinen suhde on kuitenkin vain silmänlumetta, sillä Melanien tarkoituksena on kostaa, sillä Arianen vuoksi hän menetti oman pianistin uransa.

Elokuva tarjoaa mahdollisuuksia hyvinkin julmiin käänteisiin, mutta valitettavasti ne jäävät toteutumatta ja loppujen lopuksi Melanien kosto on hyvinkin tylsä, tavallinen ja sellainen, jonka joku voisi oikeastikin toteuttaa. Minä ainakin olisin kaivannut vähän verenvuodatusta ja kirkumista, joita ei oikein ollut kumpaakaan.

Babel

Jos kaipaat kurjuuden maksimointia ja haluat nähdä Bräd Pittin ryppyisenä, Babel on valintasi.

Kolmelle mantereelle noin vuorokauden aikana sijoittuva pläjäys on täynnä angstia ja ahdistusta. On muslimilapsosia, jotka tyhmyyksissään lykkäävät kaiken alulle ammuskellessaan vuohia vainoavien petoelukoiden sijaan jotain ihan muuta. On Brädi ja Cate Blanchett, jotka ovat paenneet Marokon aavikoille parantelemaan avioliittoaan ja etsimään itseään tai ties mitä. Ovat heidän lapsukaisensa kaukana Ameriikassa ja meksikolainen nanny, joka vain haluaa päästä poikansa häihin. On äitinsä menettänyt kuuro japanialaistyttönen, joka etsii läheisyyttä aavistuksen epätoivoisin keinoin. Kaikki nämä onnistutaan kylläkin hämmästyttävän hyvin sitomaan yhteen, mutta aikamoisen masentavalla tavalla.

Jos Babelin tarkoitus on herätellä pohdiskelemaan maailman kurjuutta, se kyllä onnistuu. Valitettavasti minä ainakin tulkitsin tämän taas vähän ameriikkalaiseksi isänmaallisuushehkutukseksi, jossa halutaan näyttää, että alemmat kastit eivät nyt vaan osaa elää ja toimia oikein ja ovat muutenkin vähän epäilyttäviä.

Zodiac

Jos elokuva kestää 157 minuuttia, pitkästymisen todennäköisyys on kasvaa jo melko suureksi. Zodiacin kanssa näin ei kuitenkaan pääse käymään, sillä jollain kummalla tavalla jokainen minuutti pitää otteessaan.

Tarinahan siis perustuu tositapahtumiin alkaen 1960-luvun lopulta, jolloin San Franciscon alueella hillui itseään Zodiaciksi kutsuva sarjamurhaaja, joka lähetteli liudan kirjeitä useisiin sanomalehtiin. Eräässä näistä lehdistä on vastikään aloittanut sarjakuvapiirtäjänä Robert Graysmith (jonka kirjaan elokuva perustuu ja jota esittää Gyllenhaalin Jake). Graysmith pääsee seuraamaan tapahtumasarjaa aitiopaikalta ystävystyttyään rikostoimittaja Paul Averyn (Robert Downey Jr.) kanssa. Harvinaisen hankalaa rikossarjaa selvittää etsivä Mark Ruffalon esittämä Dave Toschi, joka ainakin tässä teki minuun vaikutuksen, vaikken aikaisemmin ole herrasta ihmeemmin välittänyt.

Zodiac ei mässäile väkivallalla, vaikka ohjaajana on Sevenistä ja Fight Clubistakin tuttu David Fincher. Enimmäkseen se on kertomus tapauksesta, jota ei osattu aikanaan selvittää ja joka imaisi sitä tutkineet niin tiukasti otteeseensa, että heistäkin tuli Zodiacin uhreja. Tavalla tai toisella.

Up in the Air

Kun mies haluaa lainata romanttisen komedian, ei passaa muuta kuin suostua. Näin kävi meillä lauantai-iltana. Elokuvaksi valikoitui George Clooneyn tähdittämä Up in the Air, johon poiccis viehtyi trailerin nähtyään.

Clooney on Ryan, joka työkseen erottaa ihmisiä. Hänet siis palkataan munattomien esimiesten tilalle antamaan potkuja. Ryan pitää työstään, eikä vähiten siksi, että pääsee matkustamaan. Hän käytännössä elää lentokoneissa ja lentokentillä. Siksi shokki onkin melkoinen, kun firman uusi tulokas Natalie on kehittänyt järjestelmän, jonka avulla voidaan potkujen jakelu suorittaa tietokoneen kautta eikä matkustamista enää tarvita.

Ryan saa kuitenkin opettaa työnsä salat Natalielle, jotta tämä ymmärtää mistä on kysymys. Seuraa lentelyä ympäriinsä, ikuisen poikamiehen retkahtamista ja sen sellaista. Ei-tyypilliseksi romanttiseksi komediaksi Up in the Airin tekee kuitenkin se, että loppu ei ole ihan perinteinen. Prinssi ei saakaan prinsessaansa ja puolta valtakuntaa, mikä on kieltämättä ihan piristävää vaihtelua, vaikka elokuva ei muuten niin hirveästi minua sykähdyttänytkään.

Shutter Island

Vuosi on 1954 ja sheriffi Teddy Daniels (Leo DiCaprio) lähtee uuden työparinsa Chuckin (Mark Ruffalo) kanssa Shutter Islandille tutkimaan katoamistapausta. Saarella sijaitsee vankimielisairaala, jonne on teljetty pahimmat mahdolliset kriminaalit, joita ei voi minnekään muualle sijoittaa. Tuosta äärimmäisen suljetusta ja vartioidusta laitoksesta on kuitenkin nyt päässyt eräs murhaaja livahtamaan.

Ashecliffen vankimielisairaala vaikuttaa alun alkaenkin oudolta paikalta. Ja vielä hämärämmäksi kaikki muuttuu, kun Teddylle selviää, että sairaalassa on yksi ylimääräinen potilas, josta ei löydy mitään tietoja. Onko tämä potilas mies, joka on murhannut Teddyn vaimon pari vuotta aiemmin?

Martin Scorsesen ohjaama leffa saa nopeasti otteeseensa ja pitää siinä loppuun asti, jolloin paljastuu, ettei juuri mikään ole sitä, miltä on näyttänyt. Vielä paremmaksi leffa olisi tosin tullut, jos lopussa olisi ollut vielä yksi radikaali juonenkäänne lisää. Kaikesta huolimatta Shutter Island on oikein erinomainen elokuva ja takavuosien pulloposki teini-idoli Leo ihan mukiinmenevä näyttelijä.

Blue Velvet

Haksahdimme vuokraamaan keskiviikkoillan ratoksi eroottisen trillerin (tai eroottisen hillerin, kuten minä sanon) nimeltä Blue Velvet. David Lynchia siis ja ihan jopa Kyle McLachlanilla höystettynä. Viime kesänähän minä katsoin Mulholland Driven ja Lost Highwayn, jotka molemmat menettelivät.

Mutta Blue Velvet.

Jumaleissön mitä scheissea. Eihän siinä ollut päätä eikä häntää! Eikä kyllä mitään muutakaan. Ihan kiva jos joku tästäkin jotain ymmärsi, minä nimittäin en.

Haamukirjoittaja

Tämän elokuvan markkinointi ei ollut kyllä ihan tavoittanut minua vaikka pääosassa on itse herra McGregor. Ja kyllähän Ewania aina mielellään katselee.

Polanskin uutuusleffassa Ewan päätyy haamukirjoittajaksi brittien entisen pääministerin Alan Langin (Pierce Brosnan) muistelmille kun edellinen haamu sai salamyhkäisesti päättää päivänsä ajautumalla rantaan hengettömänä.

Juoni leffassa on öh, ohut? mutta varsin viihdyttävä kuitenkin. Salaliittoja väläytellään suuntaan jos toiseen ja on mukaan vedetty sotatoimet ja CIA.

Mutta pääpiirteissään Ewan siis kirjoittaa niitä muistelmia ja päätyy tekemään pientä selvitystyötä pääministerin aiempiin toimiin liittyen ja sitten sitä joudutaankin vaaraan tietysti. Aina ei oikein tiedetä kehen voitaisiin luottaa ja kuka on kenenkin puolella tai ketäkin vastaan mutta eihän se nyt ole ennenkään haitannut. Ohuehko juoni kulkee eteenpäin sutjakkaasti eikä siinä ehdi kyllästyä katsojakaan. Jännitystä onnistutaan pitämään yllä loppumetreille saakka vaikkakaan tässä teoksessa hovimestari ei olekaan syyllinen.

Talo järven rannalla

Minulla on yksi pahe elokuvien suhteen. Tai ainakin yksi. Keanu Reeves ja Sandra Bullock nimittäin. Kumpikin on erikseenkin erittäin jees, mutta pistäkääpä ne samaan leffaan niin jopa alkaa pulssi nousta. Mikä ei tietysti sairasvuoteella maatessa välttämättä ole hyvä homma, mutta niin vain pääsi käymään kun katselin Taloa järven rannalla.

On tämä ihana pari, joka kohtaa toisensa kirjeiden välityksellä. Välillä on myös kaksi vuotta, sillä Keanunun Alex elää vuodessa 2004, kun taas Buldogin Sandran Kate on jo vuodessa 2006. Mutta eipä se rakastumista estä. Lopulta kirjeet eivät enää riitä ja on jotenkin yritettävä voittaa vuosien kuilu kohtaamisen järjestämiseksi. Mutta onnistuuko se kuitenkaan, sillä ystävämme Kuolo on myös kuvioissa mukana...

Ah, niin ihanan tuskallista ja romanttista! Ja edelleen, tilaisuudet on käytettävä hyväksi silloin, kun se on mahdollista. Vaikka toisinaan myös odotus palkitaan... Mistä ehdin sairaassa päässäni jo vetää yhtymäkohtia todellisuuteeni, olenhan oman mussukkani kohdannut ensikerran jo kolme vuotta ennen kuin päädyimme yhteen. Tosin nyt tämä alkaa mennä jo vähän liian siirapiksi.

Mutta Keanu ja Sandra. Oih!

(Elokuva sinänsä nyt ei mikään elämää suurempi ollut, joskaan ei mitään ultimate-shittiä myöskään.)

Meryl x 2

Minä en ihmeemmin edes pidä Meryl Streepistä, mutta silti olen kahtena peräkkäisenä päivänä onnistunut katsomaan kaksi elokuvaa, joissa hän on. Eilen tölläsin Paholainen pukeutuu Pradaan (en kylläkään telkusta, vaikka se sieltäkin kuulema tuli, sillä minullahan ei sellaista edes ole) ja tänään vuorossa oli Tunnit.

Paholainen pukeutuu Pradaan oli oikeinkin viihdyttävä. Tosin tällaisessa elämäntilanteessa kun on opiskelun jälkeen palajamassa työelämään, ei leffan tarjoama käsitys työelämästä oikein kannustanut. Mutta siis... nuoren naisen kasvutarina vittumaisessa työyhteisössä. Olihan siinä jotain mihin samaistua. Ja paljon mitä ihmetellä. Ja huomasin taas, etten ymmärrä muotia ollenkaan, mutta ehkä minun ei tarvitse.

Tämänpäiväinen Tunnit oli myöskin vallan hieno elämys alun sekavuuden ja pitkäveteisyyden jälkeen. Kolme tarinaa, kolme naista ja jollain tavallahan ne sitten lopulta osuvat yksiin. Samaan sukupuoleen kohdistuvia tunteita, joita ei olisi saanut olla. Kuoleman läheisyyttä ja masennuksen synkkiä aallokoita. Pohjimmaisena opetuksena taisi olla, että pitäisi hiffata missä se onni lymyää ja kun sen on löytänyt, älytä pitää siitä kiinni.

Ja Nicole Kidman Tunneissa. Olihan se aika hienoa katsottavaa.

Antichrist

Lars von Trier on saanut nähtävästi vähän eri sarjan nappeja masennusta sairastaessaan, kuin tavallinen tallaaja. Niissä höyryissä on nimittäin kirjoiteltu Antichrist-niminen luomus, jota himoitsin näkemään jo silloin, kun se elokuviin tuli. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan vasta eilen flunssahorroksessa mussukan kainalossa tuli tämä katsottua.

Olihan se. Ankea ja ahdistava. Synkkä ja paikoin verinen. Traaginen ja dramaattinen. Oli pornoa (jopa miehisiä elimiä, joita yleensä tuppaa näkemään vain suomalaisissa leffoissa ja ns. "alan" elokuvissa) ja oli kauhua. Väkeviä roolisuorituksia ja äänimaailman minimalismia. Silvottiin paikkoja, joiden silpomisen ajatteleminenkin sattuu.

Mutta.

Aina tulee tämä mutta. Vähän köyhäksi jäi tarinan rakennus minusta silti. Okei, oli mies ja nainen, joiden ainokainen kuolee, kun vanhemmat paneskelevat. Traagista. Nainen ottaa lapsen menetyksen äärimmäisen raskaasti, mies suree kai omalla tavallaan. Jos suree. Ja ryhtyy terapeuttina vaimoaan hoitamaan. Ja samalla parisuhde muuttuu enemmän lääkäri-potilas -suhteeksi, jota välillä hajotetaan harrastamalla villiä, väkivaltaista seksiä. Jossain vaiheessa lapsi kuitenkin tuntuu unohtuvan. Ei surrakaan sitä menetystä, vaan kaikki traumat kumpuavat jostain syvemmältä. Mutta mistä?

Kappas. Kaiken takanahan ovatkin keskiaikaiset naismurhat, joista kirjoitettuja kirjoja elokuvan nainen on lopputyönään tutkinut. Ja samalla on joku saatana livahtanut hänen pääkoppaansa ja saanut hänet jo edellisenä kesänä pukemaan lapselleen kengät vääriin jalkoihin.

Tämähän luonnollisesti johtaa miehen silpomiseen ja lopulta elokuvan kai kuuluisimpaan kohtaan, jossa nainen leikkaa itseltään klitoriksen. Auts. Eikä tässä kohtaa saa unohtaa puhuvaa kettua. Tällaisessa elokuvassa kuuluu olla puhuva kettu.

Voi kiesus! Tai siis antikiesus. Kai tässä nyt taas oli joku nerokas feministinen näkökanta, jota minä en vain ymmärtänyt. Jos joku ymmärsi, niin selittäköön.

Ettei tämä nyt menisi kuitenkaan liian tylyksi tuomioksi, niin onhan se sanottava, että kyllä masentuneisuuden kuvauksessa varmasti jotain osuvaakin oli. Ja olihan elokuvassa paljon synkänkauniita kuvia (jos unohtaa puhuvan ketun) sekä ihan omanlaisensa epätodellinen tunnelma ilman musiikkia.

Chéri ja Deadline

Muun muassa Chérin ja Deadlinen jälkeen äidyin ehdottamaan poikkikselle kun sunnuntaina tallustimme Filmtowniin, että voisimmeko vaihteeksi vuokrata jonkun hyvän elokuvan. Siitähän seurauksena oli Antichrist.

Chérissä Michelle Pfeiffer on kurtisaani, joka rakastuu kollegansa poikaan. Äityliini on kuitenkin päättänyt naittaa pojunsa kunnolliselle tytölle, joten eihän siitä seuraa muuta kuin sydänsuruja puolin jos toisinkin. Onhan Michelleä kiva katselle ja mikä jottei Rupert Friendiäkin (vaikka hän vähän turhan kaunis minun makuuni onkin), mutta hiukan ohkainen tarina tässäkin on taustalla. Tai mikäli vika ei ole tarinassa, niin sitten toteutuksessa. 86:sta minuutista olisi silti voinut napsia vähän pois, että olisi mielenkiinto pysynyt paremmin yllä.

Toinen laatuteos oli edesmenneen Brittany Murphyn kauhupätkä Deadline. Siinä lähdetään toipumaan hermoromahduksesta maaseudulle kartanoon, jonka näkeminen saisi jokaisen normaalin ihmisen tekemään u-käännöksen. Mutta ei meidän Brittanya. Tarina on aika perushöttöä edellisten asukkaiden kummitteluineen, mutta järkyttävintä on K-18 -ikäraja, jolle ei minkään valtakunnan perusteluja elokuvasta löydy. Ei ole verta, ei ole seksiä, ei edes pelottavia kummituksia. Yksi sadasosasekunnin ajan näkyvä hiukan mädäntynyt naama ei ihan riitä. Joten älkää vaivautuko. Siinä ei ole mitään nähtävää.

Dorian Gray

Jos elokuvan kansi muistuttaa teinivampyyrileffan kantta ja aiheena on eurooppalaisen kirjallisuuden klassikko, niin pakkohan se on katsoa. Suurella epäilyksellä tietenkin.

Dorian Gray kuitenkin osoittautui odotuksiani paremmaksi. Olen aloittanut kyseisen kirjan lukemista ainakin kahdesti, mutten päässyt alkua pitemmälle, joten en osaa ottaa kantaa kirjan ja elokuvan sointuvuuteen. Noin ilman pohjatietoja elokuva kuitenkin toimi oikein hyvin.

Dorian Grayhan siis on nuori yläluokan jamppa, joka perii valtaisan kartanon Lontoosta. Perin viattomana hän päätyy kuitenkin piireihin, joista viattomuus on kaukana. Seuraa epäonnista rakkautta puolin jos toisinkin, murhia ja itsemurhia. Kaiken taustalla kummittelee Dorianista maalattu muotokuva, joka pirullisella tavalla imee itseensä Dorianin vanhenemisen, haavoittumiset ja sisäisen rappeutumisen.

Mutta eihän sellainen voi kestää. Ikuisesta nuoruudesta ja kauneudesta joutuu aina lopulta maksamaan.

Dorian Gray olisi muutamassakin kohdassa voinut nyrvähtää omaan nokkeluuteensa, mutta jotenkin tarina pysyi kasassa jopa elokuvana. Ihme kyllä siinä on vältetty liikaa tehosteilla kikkailua, vaikka tilaisuus sellaiseen olisi ollutkin. Ärsyttävän kaunis Ben Barnes toimii Dorianina, samoin Colin Firth rappioituneena lordi Wottonina ja Ben Chaplin poikiin menevänä taidemaalarina. Ihan jees kaiken kaikkiaan.

L.A. Gigolo

Ashton Kutcher ja Anne Heche esittelevät itseään L.A. Gigoloksi "suomennetussa" elokuvatuksessa. Ashton on Nikki, joka kohtuu vaatimattomasti pitää itseään helvetin hyvännäköisenä jäppisenä, ja on päättänyt selviytyä elämästä töitä tekemättä. Anne on vanhempi bisnesnaikkonen Samantha, jonka Nikki enkelten kaupungin yössä pokaa aikeenaan jäädä Samanthan elätettäväksi. Pläni toimii kuin junan vessa siihen asti, kun Nikki jää syrjähypystä kiinni. Siitä alkaa alamäki ja itsetutkiskelu. Rakastumistakin on leffaan saatu mukaan survottua ja lemmen traagisia käänteitä.

Jossain vaiheessa heräsi kysymys, missä juoni? Kai siellä jotain taka-ajatusta jossain häilähti, mutta enimmäkseen keskityttiin paneskeluun sekä Ashtonin ahterin ja Annen maitorauhasten esittelyyn. Harmi muuten kun maitorauhanen ei ala a-kirjaimella, olisi tullut niin kaunis alkusointu edelliseen lauseeseen... Eikä taida mikään muukaan tissien synonyymi a:lla alkaa.

Ai niin se leffa. No ei siitä oikein muuta käteen jäänyt. Kuin Ashton Kutcherin perse ja Anne Hechen tissit.

Monster

Charlize Theron sai joskus muinoin parhaan naispääosan Oscarin sarjamurhaaja Aileen Wuornosin roolista leffassa Monster. Henkilökohtaisesti näen, että tämä ei ole yleensä tae yhtään mistään ja vielä huonommalta kuulostaa, jos sanoo elokuvan perustuvan tositapahtumiin. Tällä kertaa joudun kuitenkin myöntämään, että Osku on mennyt oikeaan osoitteeseen ja näköjään tositapahtumistakin saa hyvää jälkeä kun osaa tehdä.

Hyvä ja paha eivät ole mitenkään yksiselitteisiä ja mustavalkoisia käsitteitä, sen saa Monsteristakin huomata. Saati sitten se, kuka on elokuvan hirviö.

Onko se isän ystävä, joka käytti hyväkseen 8-vuotiasta pikku-Aileenia? Isä, joka syytti hyväksikäytöstä tytärtään ja hakkasi tätä? Poikaystävät ja pokat, jotka jatkoivat Aileenin alistamista? Naivi, itsekäs ja lapsellinen Selby, joka ehkä tavallaan rakasti Aileenia, mutta odotti saavansa kaiken ilman uhrauksia? Vai Aileen itse, joka lopulta tunnusti seitsemän miehen murhat?

Kysymyksiä Monster herättää, mutta vastauksia se ei anna. Sillä niitä ei ole.

Oikeita ainakaan.

Ruma totuus

Odotin jostain syystä vähän enemmän Katherine Heiglin ja Gerard Butlerin tähdittämästä The Ugly Truth -romkomista, mutta ei se sitten toiveita juuri täyttänyt. Suunnattoman ihmeellisiä juonenkäänteitä en toki olettanut olevankaan, mutta vähän jäi miesten ja naisten erilaisuudesta vitsailu köyhäksi.

Leffa tyrkkäsi mielikuvaa naisista tiukkapipoisina siveydensipuleina, jotka eivät rohkene vibraattoria lausua ja etsivät herkkää, tunteellista, sivistynyttä, liki aseksuaalia miestä. Miehet, siis ne oikeat miehet, taas ovat yksinkertaisia tisseistä, panemisesta ja bissestä kiinnostuneita karjuja. Ja loppujen lopuksihan nainen kuitenkin siis haluaa tuollaisen jälkimmäisen...

Muutamia ihan hyviä sutkautuksia elokuvassa oli, mutta kokonaisuutena se nyt ei kauhean ikimuistoisena mieleen jäänyt. Etenkin kun Heigl on semiärsyttävä ja Butler ei sitten ollutkaan mitenkään vastustamattoman ihQ.

Kirjeitä Iwo Jimalta ja Isiemme liput

Joskus ennen joulua katsoimme poikkiksen kanssa Kirjeitä Iwo Jimalta. Siitä lähtien herra on halunnut nähdä Clint Eastwoodin ohjaaman "sarjan" ensimmäisen osan Isiemme liput ja vihdoin lauantaina tämä toive sitten toteutui.

Kirjeitä Iwo Jimalta oli aavistuksen pitkäveteinen sotaleffa, jossa kyyhötettiin Iwo Jimalla toisen maailmansodan poteroissa japanilaisten kanssa ja kerrottiin näin niinku amerikkalaiskantilta vihollisnäkökulma sodan tapahtumiin. Oli elokuvassa ihan sympaattisia hahmoja ja varmasti se antoi kohtuullisesti perspektiiviä taisteluihin, kaikki vain tapahtui hiukan liian hitaasti ja pitkästi.

Tuohon verrattuna Isiemme liput olikin sitten ihan toista maata. Siinä kerrottiin valokuvasta, jolla sodan kulkua yritettiin muuttaa ja saada kansakunta vielä sotatoimien taakse. Siis juurikin siitä kuvasta, jossa lauma miehiä on pystyttämässä lippua Iwo Jiman saaren huipulle ja josta on myös patsas väsätty.

Tarina Isiemme lipuissa oli jotensakin mielenkiintoisempi ja sodankäynnin raadollisuus tuli esiin hiukan toisella tavalla kuin yleensä. Että totuudella ei ole mitään merkitystä, kunhan kaiken vain saa näyttämään hyvältä ja myyvältä. Eihän se mikään suuri paljastus ollut, mutta jotenkin virkistävä näkökulma kuitenkin.

Lukija

Lukija oli hivenen hämmentävä kokemus. Alkupuolella kerrotaan nuoren pojan ja varttuneemman naisen rakkaustarinaa. Pojan seksuaalista heräämistä ja yhteistä kiihkoa. Vaatteet lentelevät ja ruumiineritteet tuoksuvat. Paljon tekoja ja vähän sanoja, ainakin siihen asti, kunnes nainen haluaa pojan lukevan itselleen kirjoja. Sitten käytetään homerokset ja tsehovit sun muut esileikkinä.

Äkkiä kaikki muuttuukin oikeussalidraamaksi. Kertomukseksi Hannasta, joka on syytettynä kolmesta sadasta murhasta, koska toimi Auschwitzissa vartijana parikymmentä vuotta aikaisemmin. Poika, Michael, sattuu lakiopintojensa vuoksi olemaan oikeudenkäynnin yleisössä ja tajuaa, miksei Hanna voi olla syyllinen. Hanna kuitenkin häpeää liikaa puolustaakseen itse itseään. Michael puolestaan ei sano mitään, koska ehkä häpeää jo päättynyttä suhdettaan Hannaan, tai ehkä hän on vain liian nuori ja arka tehdäkseen mitään. Tai hän on liian järkyttynyt saadessaan tietää totuuden Hannasta eikä tiedä mikä olisi oikein.

Joten Hanna kärsii tuomionsa murhista ja samalla myös siitä, että jätti nuoren Michaelin sanaakaan sanomatta. Mutta tuomittu Michaelkin on. Siihen, että hänen naissuhteensa epäonnistuvat eikä hän pääse Hannan muistoa eroon edes vuosikymmenten päästä.

Kate Winslethän nappasi Lukijasta naispääosa-Oscarin taannoin ja ihan hyvän roolityön hän Hannana tekikin. Ralph Fiennes taas onnistui jurottaessaan aikuisena Michaelina. Ihan täysin hahmojen motiivit eivät minulle auenneet ja hivenen hassua oli saksan puhuminen englanniksi... Mutta ihan mukaansa tempaava elokuva kuitenkin.

Vuohia tuijottavat miehet

Tampesterin Plevnan ainoa järkevä päivänäytösleffa maanantaina oli Vuohia tuijottavat miehet. Tai no järkevä ja järkevä... Mutta sinne kuitekin suuntasimme hervottoma popcorn-saavin kera.

Todellisuuten jollakin tasolla perustuva leffa kertoo toimittaja-Bobista (Ewan McGregor), joka lähtee Lähi-Itään raportoimaan sen jälkeen, kun vaimo on vaihtanut hänet päätoimittajaan. Paikan päällä hän törmää Skipperiin (George Clooney), joka on armeijan huippusalaisen yksikön ihmelapsi. Yksikkö, Uuden maailman pataljoona, on keskittynyt new ageen ja mystiikkaan sun muuhun sellaiseen. Nimensä leffa saa näiden psykovakoojien taidosta tappaa vuohi tuijottamalla sitä.

Itse mieluusti ajattelin, että tarinalla ei ole todellisuuspohjaa. Sen verran höpöä pataljoonan touhu on. Vedetään LSD:tä, tanssitaan hippitukat hulmuten ja etsitään omaa sisäistä jediritaria. Krittiikkinä sotaa ja kaiken maailman kyseenalaisia sodankäynnin muotoja kohtaan leffa on ihan jees. Näkee siitä ainakin sen, miten ns. järkevät ihmiset on erikoisolosuhteissa helppo saada höynäytettyä mukaan ties minkälaiseen skeidaan*.

Paikoitellen touhu on kuitenkin vähän liiankin outoa ja tarina vähän heppoinen. Näyttelijät kyllä lienevät parasta mitä on. Ja Jeff Bridges Uuden maailman pataljoonan komentajahippinä on vallan hauska.

* Tämä ei nyt välttämättä tarkoita sitä, ettenkö uskoisi, että vuohen voi tappaa tuijottamalla. Välttämättä.

Jos rakastat

Tätä elokuvaa onkin hetki sulateltu... Ei ensinäkemältä uskoisi, että suomalaista musikaalia täytyy pohdiskella yli kaksi viikkoa, ennen kuin siitä pystyy mitään sanomaan, mutta näköjään niin vain on.

Loppiaisena siis kävimme poicciksen ja vanhempiensa kanssa katsastamassa Neil Hardwickin luomuksen Jos rakastat. Ennakkoon en ollut yhtään innoissani, odotin perinteistä suomalaista teennäistä näyttelyä, jonka aiheuttaman kärsimyksen lisäisi kymmenenteen potenssin se, että kyseessä on musikaali. Ei minulla mitään musikaaleja vastaan ole, mutta en ole niiden intohimoinen ystäväkään.

Jos rakastat kuitenkin yllätti lähinnä positiivisesti eikä ollut ollenkaan niin huono kuin pelkäsin. Loppua kohti tarina kallistui hiukan teennäiseksi ja turhan epäuskottavaksi, mutta ehkä sen kestää. Naispääosan Adaa esittänyt Elli Vallinoja ei kauheasti kyllä sykähdyttänyt, toisin kuin Chike Ohanwe, joka kaksikymppiseksi näytti sentään sen verran mieheltä jo, että tämäkin täti pystyi hauiksia kuolaamaan tuntematta itsensä alaikäisiin sekaantujaksi. Tai siis enhän minä kuolannut, kunhan nyt vain pistin merkille...

Musiikillisesti elokuva oli vallankin kiva, paljon tuttuja biisejä uusina versioina. Parhaiten päähän jäi soimaan lopun tunnari Jos sä tahdot niin, vaikka en sitä ollut aikaisemmin kuullutkaan. Myös nuoren Adan (jonka esittäjän nimeä en tähän hätään löytänyt) alkupuolella laulama Maija Vilkkupään Ei oli oikein hieno veto.

Mutta yksi asia häiritsi melkein ylitsepääsemättömästi. Se, että Muumi-pyyhkeitä ja Kalevalan Vanamo-käätyä näytettiin elokuvan alussa, joka laskelmieni mukaan sijoittui jonnekin 1990-luvun puoliväliin. Voin olla väärässäkin, mutta luulisin ettei kumpiakaan ollut silloin vielä olemassa.

Pilvilinna joka romahti

Katsoimme miehen kanssa joulukuussa Stieg Larssonin romaaneihin perustuvat elokuvat Miehet jotka vihaavat naisia (MJVN) ja Tyttö joka leikki tulella (TJLT). Koska lompakossa uhkasi vanheta sarjalippu ja trilogian kolmas pätkä Pilvilinna joka romahti (PJR), tuli sopivasti ensi-iltaan vuodenvaihteessa, oli aika valjastaa anoppi lapsenvahdiksi ja mennä elokuviin ensimmäistä kertaa lapsen syntymän jälkeen.

Oli oikeastaan ihan hyvä ratkaisu mennä katsomaan elokuva ykkös- ja kakkososat tuoreessa muistissa (vaikka MJVN olisikin oikeastaan mennyt ihan omana elokuvanaan). Tämä elokuva kun alkaa suoraan siitä, mihin TJLT päättyi: Lisbeth Salander ja isänsä pahis-Zalatšenko kiidätetään sairaalaan. Tästä alkaa Mikael Blomkvistin johdolla kilpajuoksu isojen poikien pelinappulana olleen/olevan Lisbethin pelastamiseksi. Se, mitä aiemmissa osissa Lisbethin menneisyydestä väläyteltiin, saa nyt selityksen.

Elokuva on melko uskollinen kirjalle eikä kahdessa ja puolessa tunnissa enempää tarvitsekaan olla. Juonenkäänteitä oli onneksi jätetty paljon pois. Onneksi siksi, että niiden mahduttaminen elokuvaan olisi ollut aika mahdoton tempaus. Saman olisi mielestäni voinut tehdä vielä isolle osalle henkilöhahmoistakin. Pilvilinnassa heilui jos jonkinmoista väkeä ja välillä meinasin pudota kärryiltä, vaikka olin lukenut kirjatkin.

Luin jostain, että leffatrilogia olisi ollut parempi pitkänä telkkarisarjana. Totta. Ehkä sarja olisi rakentanut päähenkilöt ja heidän välisensä jännitteet paremmin - nyt Lisbeth ei tuntunut yhtä sympaattiselta kuin kirjoissa eikä Mikaelin ja Erikan suhde oikein ollut kädenlämpöistä kuumempi. Elokuvan sankari Mikael tuntui lähinnä raivostuttavalta jauhaessaan lähes samaa lausetta. Katsoja ymmärtää vähemmästäkin, miten kamala vääryys kohtasi 12-vuotiasta Lisbethiä.

PJR oli kyllä hyvä elokuva ja oiva päätös leffakolmikolle. Eikä kolmatta elokuvaa oikein voi jättää katsomatta, jos on nähnyt kaksi edellistäkin.

Yhtä jäin miettimään: Kuka ihme on harmaana päivänä kävelyllä lastenrattaiden kuomu alaslaskettuna?