Son of Rambow (ja ei, tämä ei ole kirjoitusvirhe) vilahti jo jokunen aika sitten erään vuokraleffan mainoksissa. Pelkästään traileri oli niin lystikästä katsottavaa, että leffa tarttui oitis mukaan, kun se tuli vastaan lähivuokraamossa.
Pääpiirteissään idea on melko käytetty. Epäsuhtainen parivaljakko ryhtyy yhteistuumin hankkeeseen A, ja joutuu kohtaamaan vastustusta jos miltäkin taholta.
Vaan mikä toteutus!
Traileri ei nimittäin luvannut liikoja. Elokuva oli samalla puhutteleva ja hervottoman hauska. Nuoret näyttelijät olivat mukana suurella tunteella olematta kuitenkaan turhan tosikkomaisia.
Leffa sijoittuu vuoteen 1982 (melko hyvä vuosi, muuten) ja saa alkulaukauksensa ensimmäisestä Rambo-elokuvasta. Tiukassa uskonnollisessa yhteisössä kasvavan isättömän brittipojan, Willin silmät avautuvat ensimmäistä kertaa hänen ystävystyessään koulun pahimman huligaanin kanssa.
Will joutuu tasapainoilemaan vanhan, uskonnollisen elämänsä ja uuden, jännittävän maailman kanssa. On rannekelloa, lentävää koiraa, pahaa variksenpelätintä ja cooleja ranskalaisia vaihto-oppilaita. Vaan miten näistä saadaan aikaiseksi sekä mahtava kasvutarina että hieno lyhytelokuva - se vaan täytyy tarkistaa itse. Suosittelen.
"This has been my best day of all time."
tiistai 21. huhtikuuta 2009
kaikki loppuu
Viime viikonloppuna yritin katsoa myös Last days of disco-pätkää. Pari kuukautta kyseinen leffa odotteli digiboksissa oikeaa ajankohtaa. Olisi voinut odotella vielä vähän pidempään
Olihan siinä. Discoa ja glitteriä. takatukkiakin ja olkatoppauksia. Juoni oli hieman olematon. tai stten vain ihan ankea. Komeadiaksi nauratti hillittömän vähän. Juonipaljastuksena sen verran, että sanoisin, että poika sai sen tytön ja jotain sutinaa. Loppuun asti en edes viitsinyt kyllä katsoa.
Mutta, elokuvaa en suosittele kellekkään. Hilpeyttä herätti ainoastaan nykyisin Housessa nähtävä Robert Sean Leonard joka näytti kymmenen vuotta sitten niin niin suloiselta. aih ja voih.
Olihan siinä. Discoa ja glitteriä. takatukkiakin ja olkatoppauksia. Juoni oli hieman olematon. tai stten vain ihan ankea. Komeadiaksi nauratti hillittömän vähän. Juonipaljastuksena sen verran, että sanoisin, että poika sai sen tytön ja jotain sutinaa. Loppuun asti en edes viitsinyt kyllä katsoa.
Mutta, elokuvaa en suosittele kellekkään. Hilpeyttä herätti ainoastaan nykyisin Housessa nähtävä Robert Sean Leonard joka näytti kymmenen vuotta sitten niin niin suloiselta. aih ja voih.
maanantai 20. huhtikuuta 2009
Häröä itkuvirttä
Äärettömän kaunis ja surullinen. Haikea, todellinen, väkevä, aito. Ei ehkä välttämättä elokuvateatteriainesta. Itkin, pitkään ja monessa kohtaa. Pahinta tai parasta oli elokuvan musiikkivalinnat, haikea, virsimäinen piano. Ihan kuin taustakuvana mutta kuitenkin läsnä.
En tiedä mitä muuta osaan sanoa. Postia pappi Jaakobille on hieno elokuva. Elämä täynnä ristiriitoja ja epäselvyyksiä, Jumalan tahtoa ja uskoa parempaan. Osa elokuvasta jäi hieman kesken, mutta mikäpä ei jäisi?
Klaus Härön elokuva on käsittämättömän hieno. Katsokaa itse jos ette usko.
En tiedä mitä muuta osaan sanoa. Postia pappi Jaakobille on hieno elokuva. Elämä täynnä ristiriitoja ja epäselvyyksiä, Jumalan tahtoa ja uskoa parempaan. Osa elokuvasta jäi hieman kesken, mutta mikäpä ei jäisi?
Klaus Härön elokuva on käsittämättömän hieno. Katsokaa itse jos ette usko.
Tyttöjen ilta
Vietin tuossa joku aika sitten tyttöjen iltaa Vickyn ja Christinan sekä Poppyn kanssa, kiitos lähivideovuokraamon hässäkkäpäivien ja puolihintaisen vuokrauksen. Arvion kirjoittaminen on vähän jäänyt kun ei miulla oikeasti ole noista kovin paljon kerrottavaa. Viehättäviä ja vallan hyväntuulisia leffoja kumpikin lopulta.
Ensin latasin soittimeen Vicky Christina Barcelonan ja kuten niin moni muukin, pidin siitä valtavasti. Loppu oli kyllä jotenkin ontto, mutta kaiketi se kuuluu Woody Allenin tyyliin. Juonen käänteitä riitti ja kyllä, Scarlett Johansson ja Penelope Cruz ovat kumpikin jumalaisen kauniita eikä Javier Bardem myöskään ole kovin rumaa katsottavaa. Ja jos elokuvassa käsitellään jollain tavalla taidetta, tykkään aina.
Poppyn kanssa sen sijaan oli vähän ongelmia. Elokuvaa Happy go lucky on kuvattu hyvänmielen elokuvaksi, jota se lopulta todella onkin mutta elokuva ei jaksa kiinnostaa niin paljoa, että sen olisi katsonut yhdessä osassa. Lopulta elokuvan katsomiseen meni ehkä kolme tuntia kun eksyin tekemään kaikkea muuta välillä (kuten tutkimaan jääkiekkotuloksia, paha minä).
Kokonaisuutena Happy go lucky oli kuitenkin ihan hieno ja hyväntuulinen ja vauhdikas. Elämänmakuinen muttei onneksi kuitenkaan niin naiivi kuin esimerkiksi inhokkini amelie.
Ensin latasin soittimeen Vicky Christina Barcelonan ja kuten niin moni muukin, pidin siitä valtavasti. Loppu oli kyllä jotenkin ontto, mutta kaiketi se kuuluu Woody Allenin tyyliin. Juonen käänteitä riitti ja kyllä, Scarlett Johansson ja Penelope Cruz ovat kumpikin jumalaisen kauniita eikä Javier Bardem myöskään ole kovin rumaa katsottavaa. Ja jos elokuvassa käsitellään jollain tavalla taidetta, tykkään aina.
Poppyn kanssa sen sijaan oli vähän ongelmia. Elokuvaa Happy go lucky on kuvattu hyvänmielen elokuvaksi, jota se lopulta todella onkin mutta elokuva ei jaksa kiinnostaa niin paljoa, että sen olisi katsonut yhdessä osassa. Lopulta elokuvan katsomiseen meni ehkä kolme tuntia kun eksyin tekemään kaikkea muuta välillä (kuten tutkimaan jääkiekkotuloksia, paha minä).
Kokonaisuutena Happy go lucky oli kuitenkin ihan hieno ja hyväntuulinen ja vauhdikas. Elämänmakuinen muttei onneksi kuitenkaan niin naiivi kuin esimerkiksi inhokkini amelie.
keskiviikko 15. huhtikuuta 2009
Naistenvihaajia
Jåå.
Tiimimme piipahti tänään katsomassa Män som hatar kvinnor -tuotoksen. Itsehän en yhtään tiennyt, minne olin menossa, joten ensimmäinen puoli tuntia oli sellaista haukottelua. Että tätäkö nyt pitää toljottaa? Mutta kyllä se sitten siitä lähti. Vaikka olikin ruotsalainen leffa.
Oli idealistitoi
mittajaa, elämän päähän potkimaa neitokaista, vanhan miehen viimeisiä toiveita, natseja, rituaalimurhia, sadistisia vittupäitä ja raiskauksia ynnä sen sellaista. Ja tarpeeksi kuuma miespääosanesittäjä (Michael Nyqvist, kuva Aftonbladetilta), mikä aina edesauttaa viihtymistä elokuvan parissa.
Loppujen lopuksi mie ainakin tykkäsin. En nyt ehkä toiste jaksa katsoa, mutta kertapläjäyksenä onnistunut. Muutamassa kohdassa onnistui mukavasti säpsäyttämäänkin. Ja bonuspisteet siitä, että vanhemman miehen ja nuoremman naisen suhde oli elokuvassa ok. Jenkkituotoksissa ne aina ovat alkamaisillaan ja sitten iskee moraalifiltteri päälle. Siitä nyt ei tule kuin paha mieli kaikille.
Tiimimme piipahti tänään katsomassa Män som hatar kvinnor -tuotoksen. Itsehän en yhtään tiennyt, minne olin menossa, joten ensimmäinen puoli tuntia oli sellaista haukottelua. Että tätäkö nyt pitää toljottaa? Mutta kyllä se sitten siitä lähti. Vaikka olikin ruotsalainen leffa.
Oli idealistitoi
mittajaa, elämän päähän potkimaa neitokaista, vanhan miehen viimeisiä toiveita, natseja, rituaalimurhia, sadistisia vittupäitä ja raiskauksia ynnä sen sellaista. Ja tarpeeksi kuuma miespääosanesittäjä (Michael Nyqvist, kuva Aftonbladetilta), mikä aina edesauttaa viihtymistä elokuvan parissa.Loppujen lopuksi mie ainakin tykkäsin. En nyt ehkä toiste jaksa katsoa, mutta kertapläjäyksenä onnistunut. Muutamassa kohdassa onnistui mukavasti säpsäyttämäänkin. Ja bonuspisteet siitä, että vanhemman miehen ja nuoremman naisen suhde oli elokuvassa ok. Jenkkituotoksissa ne aina ovat alkamaisillaan ja sitten iskee moraalifiltteri päälle. Siitä nyt ei tule kuin paha mieli kaikille.
maanantai 13. huhtikuuta 2009
Hääkuumetta
Vihin uuden elokuvakeskukseni (Ikean nojatuoli + Acerin läppäri) käyttöön 27 Dresses -leffalla. Ihan kohtuullista viihdettä "sunnuntai-illan" ratoksi, mutta tuskin sitä toiste tarvitsee katsoa.
Kolmiodraamaa, hääkuumeilua, mokailua ja Suuren Rakkauden löytämistä, eli ihan sellainen perussetti romanttista komediaa. Loppuvaiheessa aloin kai olla jo aika väsynyt, sillä melkein pieni kyynel herahti silmäkulmaani parin vihdoin löytäessä toisensa. Mutta vain melkein.
Kyllä mun itkettämiseen tarvitaan sitten kuitenkin vähän enemmän sitä dramaa ja kärvistelyä. Tai edes paremman näköinen miespääosanesittäjä.
Kolmiodraamaa, hääkuumeilua, mokailua ja Suuren Rakkauden löytämistä, eli ihan sellainen perussetti romanttista komediaa. Loppuvaiheessa aloin kai olla jo aika väsynyt, sillä melkein pieni kyynel herahti silmäkulmaani parin vihdoin löytäessä toisensa. Mutta vain melkein.
Kyllä mun itkettämiseen tarvitaan sitten kuitenkin vähän enemmän sitä dramaa ja kärvistelyä. Tai edes paremman näköinen miespääosanesittäjä.
tiistai 7. huhtikuuta 2009
Gran Torino
Henkilökohtaisen elämäni kiemuroista johtuen olen ollut vähän pihalla kaikesta, siksi en oikein tiennyt mihin olin lupautunut, kun lähdin Viirun kanssa Gran Torinoa katsomaan. Clint Eastwood ei kuulu suurimpiin suosikkeihini, mutta herkässä mielentilassa sitä suostuu kaikenlaiseen.
Ja täytyy sanoa, että hyvä niin.
Clintin esittämä Korean sodan veteraani Walt yrmyttelee kaikelle ja kaikille ja etenkin naapurin "vinosilmille", jotka tuppaavat liian lähelle. Suhteet omiin poikiin ovat persiillään ja vaimokin kuolee. Sitten vielä rakas vuoden 1972 Ford Gran Torino yritetään varastaa, joten kyllä sitä vähemmästäkin verenpaine nousee, nuoremmallakin miehellä.
Epäonnistuneen autovarkauden ansiosta Waltin elämä saa kuitenkin yllättävän suunnanmuutoksen. Sodasta asti kalvaneet asiat alkavat korjaantua mielessä ja löytyyhän se sisäinen rauhakin jossain vaiheessa.
Jossain vaiheessa pelkäsin kunnon lällyilyloppua, mutta onneksi sitä ei tullut vaikka kaikki ainekset olisivat olleetkin kasassa. Tippa herahti linssiin kuitenkin Clintin urahtelua kuunnellessa. Herkkää ja koskettavaa, mutta silleen miehekkäällä tavalla.
Ja täytyy sanoa, että hyvä niin.
Clintin esittämä Korean sodan veteraani Walt yrmyttelee kaikelle ja kaikille ja etenkin naapurin "vinosilmille", jotka tuppaavat liian lähelle. Suhteet omiin poikiin ovat persiillään ja vaimokin kuolee. Sitten vielä rakas vuoden 1972 Ford Gran Torino yritetään varastaa, joten kyllä sitä vähemmästäkin verenpaine nousee, nuoremmallakin miehellä.
Epäonnistuneen autovarkauden ansiosta Waltin elämä saa kuitenkin yllättävän suunnanmuutoksen. Sodasta asti kalvaneet asiat alkavat korjaantua mielessä ja löytyyhän se sisäinen rauhakin jossain vaiheessa.
Jossain vaiheessa pelkäsin kunnon lällyilyloppua, mutta onneksi sitä ei tullut vaikka kaikki ainekset olisivat olleetkin kasassa. Tippa herahti linssiin kuitenkin Clintin urahtelua kuunnellessa. Herkkää ja koskettavaa, mutta silleen miehekkäällä tavalla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)