Hämmentävää. Jo ensimmäisen kymmenminuuttisen jälkeen tiesin, että tulen pitämään tästä elokuvasta varsin paljon, vaikka mitään sen kummempaa ei ollut tapahtunut. Elokuvan valot, varjot, värit, tunnelma ja musiikki vain olivat jotain todella hienoa ja koskettavaa.
Tarina. Mitähän siitä osaisi edes sanoa. Pohjimmiltaan kyse oli tien ylittämisestä, itsensä tuntemisesta/löytämisestä ja luottamisesta ja tietysti tavallaan myös rakkaudesta. Norah Jones esittää tarinan päähenkilöä Elisabethia, sydämensä särkenyttä nuorta naista joka lähtee matkaan löytääkseen itsensä. Jude Law on kahvilanpitäjä Jeremy, joka tarjoilee Elisabethille muutaman kerran mustikkapiirakkaa, aikaa ja juttuseuraa ennen matkaan lähtöä. Matkalla Elisabeth tekee töitä erilaisissa kuppiloissa, kirjoittaa kortteja Jeremylle, kohtaa jos jonkinlaista ihmiskohtaloa (esimerkiksi juopon poliisin ja yksinäisen uhkapelurin) ja oppii jotakin itsestään.
Joskus on käytävä kaukana nähdäkseen lähelle.
keskiviikko 31. joulukuuta 2008
maanantai 15. joulukuuta 2008
This is my Vietnam
Ensimmäisten kymmenen minuutin aikana ehdin kirota syvään ja hartaasti, että annoin houkutella itseni mukaan Valheiden verkkoon (Body of Lies), sillä en etukäteen tiennyt leffasta mitään ja järkytys oli suuri kun tajusin olevani mukana taas yhdessä Pyhässä Sodassa. Että just kun Vietnamin traumat on saatu käsiteltyä niin... Mutta sitten leffa tempaisi mukaansa ja oli loppujen lopuksi oikein kelvollinen luomus.
Aihehan ei siis ole mikään uuden uusi ja jännittävä, (Amerikka versus Lähi-Itä), mutta toteutus ja juoni olivat ihan sujuvia. Jopa Leonardo di Caprio pääosassa oli ihan jees. On ne vuodet vähän Lennultakin vieneet pulleita siloposkia, mikä on pelkästään hyvä asia. Russel Crowe lyllersi ohessa pulskana byrokraattina nappikuuloke korvassa ja Nokia sai tietysti paikkansa auringossa myös.
Hyvää BoL:ssa oli se, että jenkkien jihadia ei enää esitetty ihan yksioikoisesti vaan vastapuolellekin oli annettu inhimilliset kasvot. Ja leffan suomennettu nimi oli kerrankin ihan osuva, kusetusten koko verkko valkeni ainakin minulla vasta lopussa.
Aihehan ei siis ole mikään uuden uusi ja jännittävä, (Amerikka versus Lähi-Itä), mutta toteutus ja juoni olivat ihan sujuvia. Jopa Leonardo di Caprio pääosassa oli ihan jees. On ne vuodet vähän Lennultakin vieneet pulleita siloposkia, mikä on pelkästään hyvä asia. Russel Crowe lyllersi ohessa pulskana byrokraattina nappikuuloke korvassa ja Nokia sai tietysti paikkansa auringossa myös.
Hyvää BoL:ssa oli se, että jenkkien jihadia ei enää esitetty ihan yksioikoisesti vaan vastapuolellekin oli annettu inhimilliset kasvot. Ja leffan suomennettu nimi oli kerrankin ihan osuva, kusetusten koko verkko valkeni ainakin minulla vasta lopussa.
"Nobody's innocent in this shit."
Ventti
Olen ilmeisesti ryhdistäytynyt leffarintamalla, tai sitten minulla ei vain ole elämää. Kotimatkalla hain lähivideovuokraamosta ihan vain vähän turkinpippureita ja kotona huomasin että olin sitten valinnut leffahyllystä mukaani myös teoksen nimeltä 21.
Kevin Spacey se ei koskaan petä. On se sen verran ihmeellinen setä. (suokaa anteeksi runoiluni, syytän taas angiinaa) . Leffa kertoo siis MIT:in matemaattisesti lahjakkaista opiskelijoista ja heidän professoristaan(Spacey) jotka käyvät viikonloppuisin vegasissa tekemässä rahaa laskemalla kortteja kasinolla. Joo, tämähän on nähty monta kertaa (eikä vähiten Las Vegas-sarjassa) mutta mielenkiintoinen leffa silti oli. Jotenkin hurjan inhimillinen kuvaus ja kaunis poika pääosassa (siis Spaceylla ei ollut pääosaa)... Leffan keskushenkilö Spacey tietysti on ja parilla tyypillä oliskin kana kynittävänä Spaceyn kanssa, siitä saatiin oiva sivujuonne leffaan.
Lopulta 21 on kaiketi kyse petoksista, ystävyydestä, rahan mahdista ja siitä, että prinssi saa prinsessansa ja puoli valtakuntaa (tai ainakin opiskelupaikan Harvardista). Mutta tykkäsin kyllä, vaikka en itse ymmärrä matematiikasta juuri mitään.
Kevin Spacey se ei koskaan petä. On se sen verran ihmeellinen setä. (suokaa anteeksi runoiluni, syytän taas angiinaa) . Leffa kertoo siis MIT:in matemaattisesti lahjakkaista opiskelijoista ja heidän professoristaan(Spacey) jotka käyvät viikonloppuisin vegasissa tekemässä rahaa laskemalla kortteja kasinolla. Joo, tämähän on nähty monta kertaa (eikä vähiten Las Vegas-sarjassa) mutta mielenkiintoinen leffa silti oli. Jotenkin hurjan inhimillinen kuvaus ja kaunis poika pääosassa (siis Spaceylla ei ollut pääosaa)... Leffan keskushenkilö Spacey tietysti on ja parilla tyypillä oliskin kana kynittävänä Spaceyn kanssa, siitä saatiin oiva sivujuonne leffaan.
Lopulta 21 on kaiketi kyse petoksista, ystävyydestä, rahan mahdista ja siitä, että prinssi saa prinsessansa ja puoli valtakuntaa (tai ainakin opiskelupaikan Harvardista). Mutta tykkäsin kyllä, vaikka en itse ymmärrä matematiikasta juuri mitään.
sunnuntai 14. joulukuuta 2008
kerran
voi hyvää yötä vaan. Lainasin omaksi ilokseni kehutun Once-leffan.
Jos elokuvan aikana ehtii nukahtaa kolmesti noin kymmenen minuutin unille ja laittaa päivällistä niin minun käsityskykyni mukaan elokuva ei silloin ole kovinkaan mainio tai sitten minulla vain oli kamala nälkä.
Mutta. Oncen juoni oli paikallaan junnaava, tyhjänpäiväinen ja liian naiivi minun makuuni. Toisaalta, en pitänyt Ameliestakaan ja Linnankosken puhuvat kahvelit Laulu tulipunaisesta kukasta- romaanissa menivät täysin yli minun ymmärryskykyni joten voin myös tunnustaa oman kykenemättömyyteni ymmärtää tämänkaltaisia teoksia.
Yritin silti kovasti innostua tästä oscarillakin palkitusta irkku-leffasta jossa laulettiin ja soiteltiin kitaraa paljon. Pääosissa joku tuntematon mies ja Tsekkoslovakiasta aikoinaan irlantiin muuttanut pianistityttö. Ei ne huonoja olleet, mie en vain oikein jaksanu sitä hidastempoisuutta ja tekotaiteellisuutta.
Eivät ole musiikkielokuvat minua varten, muistakaa muistuttaa kun seuraavan kerran yritän sortua.
Jos elokuvan aikana ehtii nukahtaa kolmesti noin kymmenen minuutin unille ja laittaa päivällistä niin minun käsityskykyni mukaan elokuva ei silloin ole kovinkaan mainio tai sitten minulla vain oli kamala nälkä.
Mutta. Oncen juoni oli paikallaan junnaava, tyhjänpäiväinen ja liian naiivi minun makuuni. Toisaalta, en pitänyt Ameliestakaan ja Linnankosken puhuvat kahvelit Laulu tulipunaisesta kukasta- romaanissa menivät täysin yli minun ymmärryskykyni joten voin myös tunnustaa oman kykenemättömyyteni ymmärtää tämänkaltaisia teoksia.
Yritin silti kovasti innostua tästä oscarillakin palkitusta irkku-leffasta jossa laulettiin ja soiteltiin kitaraa paljon. Pääosissa joku tuntematon mies ja Tsekkoslovakiasta aikoinaan irlantiin muuttanut pianistityttö. Ei ne huonoja olleet, mie en vain oikein jaksanu sitä hidastempoisuutta ja tekotaiteellisuutta.
Eivät ole musiikkielokuvat minua varten, muistakaa muistuttaa kun seuraavan kerran yritän sortua.
Burn After reading
Tosiaankin torstaina asialistalla oli Coenin veljesten Burn after reading ja melko iso laatikko popcornia. Popcorneja jäi vähän yli ja takamus ei ehtinyt puutua. eli hyvä suoritus elävältä kuvalta tällä asteikolla mitattuna.
Elokuva oli vallan katsottava, kunhan se nyt tuossa puolen tunnin kohdalla ensin alkoi. Pääpiirteissään elokuvassa oli siis kyse siitä, että kuntosalilta löytyy salaista materiaalia ja seurauksena tästä päädytään kiristämään erinäisiä tahoja isojen rahojen toivossa.
Juonenkäänteitä leffassa oli riittämiin ja lystejä roolisuorituksia oli useita. Brad Pittistä ei ole koomikoksi ja kieltämättä se niinkin paljon yli-näytteleminen vähän raivostutti, mutta toisaalta. olihan se hmm. erilaista.lisäksi Clooney nähtiin lipevänä naistenmiehenä ja John Malcovich oikealla asenteella. Oli se hyvää katsottavaa, koska sen puolentunnin jälkeen ei voinut enää arvata mitä seuraavaksi tapahtuu.
Elokuva oli vallan katsottava, kunhan se nyt tuossa puolen tunnin kohdalla ensin alkoi. Pääpiirteissään elokuvassa oli siis kyse siitä, että kuntosalilta löytyy salaista materiaalia ja seurauksena tästä päädytään kiristämään erinäisiä tahoja isojen rahojen toivossa.
Juonenkäänteitä leffassa oli riittämiin ja lystejä roolisuorituksia oli useita. Brad Pittistä ei ole koomikoksi ja kieltämättä se niinkin paljon yli-näytteleminen vähän raivostutti, mutta toisaalta. olihan se hmm. erilaista.lisäksi Clooney nähtiin lipevänä naistenmiehenä ja John Malcovich oikealla asenteella. Oli se hyvää katsottavaa, koska sen puolentunnin jälkeen ei voinut enää arvata mitä seuraavaksi tapahtuu.
maanantai 1. joulukuuta 2008
Kuka lohduttaisi Jamesta?
Hei tyypit, en haluaisi viilata pilkkua, mutta te unohditte yhden jutun Quantum of Solacesta.
Juonen.
Ja ehkä olen tulossa vanhaksi, mutta jos James olisi körötellyt pikkuisen hitaammin sillä riisikupillaan (tms), niin olisin ehkä pysynyt paremmin kärryillä. Vaikka ei siinä nyt tietysti sikäli ollut kärryillä pysymistä, kun se juoni oli jäänyt säästösyistä hankkimatta.
Jos Casino Royale syvensi Jamesin hahmoa silleen inhimillisemmäksi ja uskottavammaksi, niin sekin plug-in oli unohtunut Quantumista. No, ei se nyt sentään päässyt bylsimään sitä Olgaa ja kyllähän se vähän reissussa rähjääntyi ja oli sillä viisiin "modernimpi" James, mutta muuten hahmo oli nyt aika pinnallinen ja välillä melkein vastenmielinen.
Niin ja hei! Tosi kivasti olitte tunkeneet mukaan ainakin 47 erilaista fonttia! Tuli sillain tosi tyylikäs fiilis.
Juonen.
Ja ehkä olen tulossa vanhaksi, mutta jos James olisi körötellyt pikkuisen hitaammin sillä riisikupillaan (tms), niin olisin ehkä pysynyt paremmin kärryillä. Vaikka ei siinä nyt tietysti sikäli ollut kärryillä pysymistä, kun se juoni oli jäänyt säästösyistä hankkimatta.
Jos Casino Royale syvensi Jamesin hahmoa silleen inhimillisemmäksi ja uskottavammaksi, niin sekin plug-in oli unohtunut Quantumista. No, ei se nyt sentään päässyt bylsimään sitä Olgaa ja kyllähän se vähän reissussa rähjääntyi ja oli sillä viisiin "modernimpi" James, mutta muuten hahmo oli nyt aika pinnallinen ja välillä melkein vastenmielinen.
Niin ja hei! Tosi kivasti olitte tunkeneet mukaan ainakin 47 erilaista fonttia! Tuli sillain tosi tyylikäs fiilis.
keskiviikko 29. lokakuuta 2008
kuusi tuntia venäjällä
katsoin siis Tohtori Zhivagon, versio on vuodelta 2002, pääosissa Hans Matheson, Keira Knightley ja Sam Neill. ja se se jaksaa aina yllättää kuinka sujuvasti ne siellä venäjällä tuota englantia puhuvat.
Elokuvana Tohtori Zhivago on toki hieno ajankuvaus sodanruntelemasta venäjästä ja sodan julmuuksista, elämän sattumista ja ah, rakkaudesta, tietty.
Leffassa herra Zhivagolla on vähän rankkaa. kaikilla muillakin tuntuu olevan vähän rankkaa. tosin Zhivago nyt tämä rankan elämän lisäksi vain myös rakastuu kahteen naiseen, tosin kyllä minäkin rakastuisin Keira Knightleyhyn jos tilaisuus sattuis kohdalle, kun se nyt vaan on jotenkin niin kaunis vaikka pukeutusi säkkiin ja sairastaisi lepraa.
mutta niin, ihan oli antoisa katselukokemus, ainakin angiinassa.
Elokuvana Tohtori Zhivago on toki hieno ajankuvaus sodanruntelemasta venäjästä ja sodan julmuuksista, elämän sattumista ja ah, rakkaudesta, tietty.
Leffassa herra Zhivagolla on vähän rankkaa. kaikilla muillakin tuntuu olevan vähän rankkaa. tosin Zhivago nyt tämä rankan elämän lisäksi vain myös rakastuu kahteen naiseen, tosin kyllä minäkin rakastuisin Keira Knightleyhyn jos tilaisuus sattuis kohdalle, kun se nyt vaan on jotenkin niin kaunis vaikka pukeutusi säkkiin ja sairastaisi lepraa.
mutta niin, ihan oli antoisa katselukokemus, ainakin angiinassa.
perjantai 24. lokakuuta 2008
Cronenberg x 2
Ihan vahingossa erehdyin kahtena peräkkäisenä päivänä katsomaan kaksi David Cronenbergin ohjaamaa luomusta, ensin Spiderin ja sitten Eastern Promisesin. Yhteistä molemmille on Lontoo, tietty hiljainen tunnelma ja hyvät näyttelijät. Siihen se sitten jääkin...
Spider
Sit jos tää vähän hämmentäis tätä kahvii. Laitoinks mä jo sokerii hei?
Yleisfriikki Raplh Fiennes esittää Spideria, joka vapautuu mielisairaalasta ja päätyy asumaan jonkinlaiseen kimppakämppään, jossa majailee muitakin hulluja, jotka eivät vielä ihan omillaan pärjää. Taloa ylläpitää rouva Wilkinson, joka ei ole kuulu ainakaan lempeydestään ja ystävällisyydestään.
Spider alkaa käydä mielessään läpi tapahtumia, jotka johtivat pöpilään päätymiseen ja vierailee vanhoilla kotikonnuillaan. Virallinen selitys on se, että Spider näki kuinka hänen isänsä (Gabriel Byrne) tappoi hänen äitinsä (Miranda Richardson). Mutta kas kummaa, ei se tainnut mennäkään ihan niin...
Leffan kannessa lukee A sensational way of representing mental illness!.
No.
Joo.
Voihan se olla niinkin, mutta pirun tylsä leffa siitä tuli. Sorppa vaan David, ei iskenyt. Ei, vaikka Ralpf oli oikein hyvä roolissaan mutta niinhän se aina, jos esittää friikkiä. Niin kuin se monesti tekee.
Eastern Promises
Viggo on kova jätkä ku uskaltaa tumpata röökin kieleen. Älä tee tätä kotona!
Tanskan lahja maailmalle (ainakin toisessa polvessa) Viggo Mortensen jäykistelee Nikolaina, Venäjän mafian juoksupoikana. Naomi Watts puolestaan on kätilö Anna, joka törmää työssään nuoreen tyttöön, joka kuolee synnytyspöydälle. Lapsi jää eloon ja tytön tavaroista löytyy venäjäksi kirjoitettu päiväkirja. Annan isä oli venäläinen, mutta Anna itse ei osaa kieltä, joten hän kiikuttaa tekstin käännettäväksi paikallisen ravintelin omistajalle Semjonille (Armin Mueller-Stahl). Pahaksi onneksi Semjon sattuu olemaan mafiapomo ja päiväkirjasta löytyy hänen kannaltaan kaikenlaista vähemmän kivaa tekstiä.
Jossain vaiheessa Anna tajuaa, että hiekkalaatikolle eksyneet isot pojat ovat oikeasti pahoja eikä heidän kanssaan kannata temppuilla tai voi käydä huonosti. Samaan aikaan Nikolai onnistuu osoittamaan kelvollisuutensa Semjonille ja hänet otetaan mafian, vory v zakonen, jäseneksi.
Annan ja Nikolain tarinat kulkevat elokuvassa periaatteessa rinnakkain ja aina välillä he kohtaavat. Anna huomaa, että Nikolai huomaamattomasti suojelee häntä ja vastasyntynyttä lasta, mutta vielä lopussakaan hän ei saa tietää totuutta.
Mut osaa se kyl olla hempeeki... <3
Katsoja sen sijaan oivaltaa sen totuuden kyllä aika varhaisessa vaiheessa, jos silmänsä pitää auki ja aivotoiminta rullaa. En nimittäin muista yhtään leffaa tähän hätään, jossa naispäähenkilö olisi rakastunut tai tuntenut edes jotain lämpimiä tunteita täysin rikollista ja kelvotonta miespäähenkilöä kohtaan. Aina täytyy olla joku takaportti, jolla miehen pahat teot voidaan oikeuttaa.
Huolimatta tästä pienestä kliseisyydestä tykkäsin Eastern Promisesista. Viggo oli aikas cool eikä Naomikaan hassumpi ollut. Että ennemmin mä tätä suosittelen kuin Spideria.
Spider
Sit jos tää vähän hämmentäis tätä kahvii. Laitoinks mä jo sokerii hei?Yleisfriikki Raplh Fiennes esittää Spideria, joka vapautuu mielisairaalasta ja päätyy asumaan jonkinlaiseen kimppakämppään, jossa majailee muitakin hulluja, jotka eivät vielä ihan omillaan pärjää. Taloa ylläpitää rouva Wilkinson, joka ei ole kuulu ainakaan lempeydestään ja ystävällisyydestään.
Spider alkaa käydä mielessään läpi tapahtumia, jotka johtivat pöpilään päätymiseen ja vierailee vanhoilla kotikonnuillaan. Virallinen selitys on se, että Spider näki kuinka hänen isänsä (Gabriel Byrne) tappoi hänen äitinsä (Miranda Richardson). Mutta kas kummaa, ei se tainnut mennäkään ihan niin...
Leffan kannessa lukee A sensational way of representing mental illness!.
No.
Joo.
Voihan se olla niinkin, mutta pirun tylsä leffa siitä tuli. Sorppa vaan David, ei iskenyt. Ei, vaikka Ralpf oli oikein hyvä roolissaan mutta niinhän se aina, jos esittää friikkiä. Niin kuin se monesti tekee.
Eastern Promises
Viggo on kova jätkä ku uskaltaa tumpata röökin kieleen. Älä tee tätä kotona!Tanskan lahja maailmalle (ainakin toisessa polvessa) Viggo Mortensen jäykistelee Nikolaina, Venäjän mafian juoksupoikana. Naomi Watts puolestaan on kätilö Anna, joka törmää työssään nuoreen tyttöön, joka kuolee synnytyspöydälle. Lapsi jää eloon ja tytön tavaroista löytyy venäjäksi kirjoitettu päiväkirja. Annan isä oli venäläinen, mutta Anna itse ei osaa kieltä, joten hän kiikuttaa tekstin käännettäväksi paikallisen ravintelin omistajalle Semjonille (Armin Mueller-Stahl). Pahaksi onneksi Semjon sattuu olemaan mafiapomo ja päiväkirjasta löytyy hänen kannaltaan kaikenlaista vähemmän kivaa tekstiä.
Jossain vaiheessa Anna tajuaa, että hiekkalaatikolle eksyneet isot pojat ovat oikeasti pahoja eikä heidän kanssaan kannata temppuilla tai voi käydä huonosti. Samaan aikaan Nikolai onnistuu osoittamaan kelvollisuutensa Semjonille ja hänet otetaan mafian, vory v zakonen, jäseneksi.
Annan ja Nikolain tarinat kulkevat elokuvassa periaatteessa rinnakkain ja aina välillä he kohtaavat. Anna huomaa, että Nikolai huomaamattomasti suojelee häntä ja vastasyntynyttä lasta, mutta vielä lopussakaan hän ei saa tietää totuutta.
Mut osaa se kyl olla hempeeki... <3Katsoja sen sijaan oivaltaa sen totuuden kyllä aika varhaisessa vaiheessa, jos silmänsä pitää auki ja aivotoiminta rullaa. En nimittäin muista yhtään leffaa tähän hätään, jossa naispäähenkilö olisi rakastunut tai tuntenut edes jotain lämpimiä tunteita täysin rikollista ja kelvotonta miespäähenkilöä kohtaan. Aina täytyy olla joku takaportti, jolla miehen pahat teot voidaan oikeuttaa.
Huolimatta tästä pienestä kliseisyydestä tykkäsin Eastern Promisesista. Viggo oli aikas cool eikä Naomikaan hassumpi ollut. Että ennemmin mä tätä suosittelen kuin Spideria.
tiistai 21. lokakuuta 2008
Tappava ase
Eilen illalla arvoimme varttitunnin elokuvaa. Siippa halusi katsoa ensimmäisen Tappavan aseen, minä vastustelin, koka "muistin sen ulkoa". Vessakohtauksen ja kaiken muun. Lopulta myönnyin ja ihan hyvä niin. Koska (jälleen kerran) valikoiva muistini oli valikoinut väärin, ei se vessakohtaus ollut ykkösessä vaan jossain muussa. Enkä muistanut ykkösestä juuri mitään muutakaan. En ainakaan sitä, miten paljon synkempi se oli joihinkin myöhempiin verrattuna.
Mel Gibson kärvistelee uskottavanoloisesti vaimonsa menettäneen, itsetuhoisen Martin Riggsin roolissa ja Danny Glover komppaa Murtaughina. Tosin tällä hetkellä katsottuna juuri viisikymmentä täyttäneen Murtaughin huokailut I'm too old for this shit kuulostavat hiukan koomisilta, viisikymppinenhän on vielä nuoruutensa kukoistuksessa.
Kaksikko Riggs ja Murtaugh päätyy selvittämään jälkimmäisen entisen sotakaverin (vuonna 1987 Vietnam oli vielä pop) tyttären kuolemaa. Homma näyttää ensialkuun selvältä, mutta sitähän ne eivät koskaan ole. Roskiksesta alkaa löytyä jos jonkinlaista kenraalia ja huumekuriiria ja korruptoitunutta pankkiiria kun aikansa penkoo. Välillä heitetään vähän huonoa läppää rouva Murtaughin huonoista ruoanlaittotaidoista ja sen sellaista.
Mutta kuten sanottu, läppää lentää vähemmän kuin muistin ja meno on muutenkin synkempää. Katsotaan mihin se kehittyy, kunhan saamme tahkottua saagaa eteenpäin....
Mel Gibson kärvistelee uskottavanoloisesti vaimonsa menettäneen, itsetuhoisen Martin Riggsin roolissa ja Danny Glover komppaa Murtaughina. Tosin tällä hetkellä katsottuna juuri viisikymmentä täyttäneen Murtaughin huokailut I'm too old for this shit kuulostavat hiukan koomisilta, viisikymppinenhän on vielä nuoruutensa kukoistuksessa.
Kaksikko Riggs ja Murtaugh päätyy selvittämään jälkimmäisen entisen sotakaverin (vuonna 1987 Vietnam oli vielä pop) tyttären kuolemaa. Homma näyttää ensialkuun selvältä, mutta sitähän ne eivät koskaan ole. Roskiksesta alkaa löytyä jos jonkinlaista kenraalia ja huumekuriiria ja korruptoitunutta pankkiiria kun aikansa penkoo. Välillä heitetään vähän huonoa läppää rouva Murtaughin huonoista ruoanlaittotaidoista ja sen sellaista.
Mutta kuten sanottu, läppää lentää vähemmän kuin muistin ja meno on muutenkin synkempää. Katsotaan mihin se kehittyy, kunhan saamme tahkottua saagaa eteenpäin....
"He-Man, I am your father..."
Alle kouluikäisenä minulla oli yksi koiraspuoleinen kaveri, sanotaan vaikka "Ville". Joskus leikimme hänen luonaan sellaisilla muovisilla He-Man -figuureilla. Ville leikki He-Manilla ja minä halusin aina ehdottomasti Skeletorin, mikä varmasti kertoo minusta jo jotain...
Joten kun yhtenä iltana viime viikolla siippa ylipuhui minut katsomaan Dolph Lundgrenin laatuleffoja, motivaatio kohosi huippuunsa kun tajusin, että Masters of the Universe kertoi juurikin He-Manista ja Skeletorista.
Elokuvan jälkeen kävimme kutakuinkin seuraavanlaisen ajatustenvaihdon.
Siippa: No, mitäs tykkäsit?
Minä: Ihan ookoo se oli.
S: Et oo tosissas? Sehän on ihan käsittämätöntä shittiä. Kaikkien mielestä.
M: No musta se oli tavallaan ihan sympaattinen. Kaikki ne Tähtien sodan jämävarastosta hankitut asut ja läpinäkyvät avaruusalukset ja muut. Kyllä se varmaan parempi oli kuin Christopher Lambertin Beowulf. Tai Tuhon juna.
S: Mun täytyy tunnustaa jotain.
M: No mitä?
S: Me lyötiin töissä poikien kanssa vetoa siitä, että saanko sut katsomaan tätä. Ne veikkasi, että sä et kato.
M: Ai. No paljon voitit? Ollaanko me nyt rikkaita?
S: Ei me rahasta lyöty vetoa.
M: No höh.
Joten kun yhtenä iltana viime viikolla siippa ylipuhui minut katsomaan Dolph Lundgrenin laatuleffoja, motivaatio kohosi huippuunsa kun tajusin, että Masters of the Universe kertoi juurikin He-Manista ja Skeletorista.
Elokuvan jälkeen kävimme kutakuinkin seuraavanlaisen ajatustenvaihdon.
Siippa: No, mitäs tykkäsit?
Minä: Ihan ookoo se oli.
S: Et oo tosissas? Sehän on ihan käsittämätöntä shittiä. Kaikkien mielestä.
M: No musta se oli tavallaan ihan sympaattinen. Kaikki ne Tähtien sodan jämävarastosta hankitut asut ja läpinäkyvät avaruusalukset ja muut. Kyllä se varmaan parempi oli kuin Christopher Lambertin Beowulf. Tai Tuhon juna.
S: Mun täytyy tunnustaa jotain.
M: No mitä?
S: Me lyötiin töissä poikien kanssa vetoa siitä, että saanko sut katsomaan tätä. Ne veikkasi, että sä et kato.
M: Ai. No paljon voitit? Ollaanko me nyt rikkaita?
S: Ei me rahasta lyöty vetoa.
M: No höh.
sunnuntai 12. lokakuuta 2008
Halvalla lähtee (99 frangia)
Olen vihdoinkin katsonut elokuvan, ihan kokonaisen. Ja aion arvostella.
Elokuva tosin tuli valittua täysin sattumalta ja leffasta mitään tietämättä, sunnuntairuuhkassa tennispalatsin listalta. Ja noh, lähinnä kyse oli siitä, että kumpikaan ei keksinyt yhtään syytä miksi kyseistä leffaa ei voisi katsoa :) Sinne siis.
Sunnuntain ratoksi katsottiin laatua Ranskasta elokuvan 99 Frangia muodossa.
Tässä tapauksessa laatu voisi tarkoittaa vaikka tarkkaan harkittua kokonaisuutta, vaihtoehtoisia loppuja, mainosmaailman kritisointia, mustaa huumoria, ei niin itsestään selviä ratkaisuja sekä miespäähenkilön(Jean Dujardin) ulkoista olemusta.
Kyseessä siis oli hitusen psykedeelinen ja isosti huumehöyryinen kuvaus mainosmaailmasta ja kaiken katoavaisuudesta. Rosoinen ja osittain inhorealistinien kerronta toimivat hyvin. Elokuva alkaa siitä, kun miespäähenkilö seisoo pilvenpiirtäjän katolla pohtimassa hypätä vaiko ei. Ja siitä sitten mennään, suuntaan jos toiseen ja takaisinkin. Hämmentävä kokemus kaikkinensa, mutta katsomisen arvoinen. Neljä tähteä ja junalippu paikallisjunaan.
Huom:
leffaevässuositus: 1,5l popparit ja paljon juotavaa. pari karkkia kaverin pussista.
Takapuoli ei ehdi puutua, eikä kelloa ehdi katsoa, ainakaan ennen ensimmäistä loppua.
Elokuva tosin tuli valittua täysin sattumalta ja leffasta mitään tietämättä, sunnuntairuuhkassa tennispalatsin listalta. Ja noh, lähinnä kyse oli siitä, että kumpikaan ei keksinyt yhtään syytä miksi kyseistä leffaa ei voisi katsoa :) Sinne siis.
Sunnuntain ratoksi katsottiin laatua Ranskasta elokuvan 99 Frangia muodossa.
Tässä tapauksessa laatu voisi tarkoittaa vaikka tarkkaan harkittua kokonaisuutta, vaihtoehtoisia loppuja, mainosmaailman kritisointia, mustaa huumoria, ei niin itsestään selviä ratkaisuja sekä miespäähenkilön(Jean Dujardin) ulkoista olemusta.
Kyseessä siis oli hitusen psykedeelinen ja isosti huumehöyryinen kuvaus mainosmaailmasta ja kaiken katoavaisuudesta. Rosoinen ja osittain inhorealistinien kerronta toimivat hyvin. Elokuva alkaa siitä, kun miespäähenkilö seisoo pilvenpiirtäjän katolla pohtimassa hypätä vaiko ei. Ja siitä sitten mennään, suuntaan jos toiseen ja takaisinkin. Hämmentävä kokemus kaikkinensa, mutta katsomisen arvoinen. Neljä tähteä ja junalippu paikallisjunaan.
Huom:
leffaevässuositus: 1,5l popparit ja paljon juotavaa. pari karkkia kaverin pussista.
Takapuoli ei ehdi puutua, eikä kelloa ehdi katsoa, ainakaan ennen ensimmäistä loppua.
torstai 9. lokakuuta 2008
Myrsky vesilasissa
Parhaat näkemäni leffatrailerit taisivat pyöriä Tropic Thunderin alussa. Etenkin Tugg Speedmanin (Ben Stiller) Scorcher VI ja Kirk Lazarusin (Robert Downey Jr.) ja Tobey McGuiren (Himself) Satan's Alley voisivat olla näkemisen arvoisia. Harmi vaan, ettei niitä oikeasti ole olemassakaan...
Tropic Thunderin parhaat hetket keskittyivät muutenkin elokuvan alkupuolelle. Loppua kohden virta vähän väheni ja hyvästä aiheesta olisi voinut saada enemmänkin irti. Vähän enemmän diivailua ja muutama lisäneuroosi olisivat saattaneet tehdä terää. Etenkin räppäri Alpa Chinon (Brandon T. Jackson) hahmolla olisi saanut hyvää lisärevittelyä, mutta nyt ainakin hän jäi monessa kohtaa never-heard Jay Baruchelin varjoon. Oikein viihdyttävä leffa oli kuitenkin tällaisenaankin.
En yleensä olen mikään suuri Tom Cruise -fani (lähinnä johtuen hänen henkilökohtaisesta vakaumuksestaan, vaikkakin Lestatin rooli Interview With A Vampiressa oli oikein onnistunut, huolimatta siitä, että nauroin varttitunnin kuullessani Tompan ryhtyvän vampyyriksi...), mutta TT:ssa hän oli oikein mainio. Pakkelia oli naamassa (ja muuallakin) roimasti, mutta kyllä hänet silti siitä tunnisti. Lopun tanssikohtauksen aikana huvittunut myötähäpeän tunne oli sanoinkuvaamaton...
Tropic Thunderin parhaat hetket keskittyivät muutenkin elokuvan alkupuolelle. Loppua kohden virta vähän väheni ja hyvästä aiheesta olisi voinut saada enemmänkin irti. Vähän enemmän diivailua ja muutama lisäneuroosi olisivat saattaneet tehdä terää. Etenkin räppäri Alpa Chinon (Brandon T. Jackson) hahmolla olisi saanut hyvää lisärevittelyä, mutta nyt ainakin hän jäi monessa kohtaa never-heard Jay Baruchelin varjoon. Oikein viihdyttävä leffa oli kuitenkin tällaisenaankin.
En yleensä olen mikään suuri Tom Cruise -fani (lähinnä johtuen hänen henkilökohtaisesta vakaumuksestaan, vaikkakin Lestatin rooli Interview With A Vampiressa oli oikein onnistunut, huolimatta siitä, että nauroin varttitunnin kuullessani Tompan ryhtyvän vampyyriksi...), mutta TT:ssa hän oli oikein mainio. Pakkelia oli naamassa (ja muuallakin) roimasti, mutta kyllä hänet silti siitä tunnisti. Lopun tanssikohtauksen aikana huvittunut myötähäpeän tunne oli sanoinkuvaamaton...
"Check it out. Dustin Hoffman, 'Rain Man,' look retarded, act retarded, not retarded. Counted toothpicks, cheated cards. Autistic, sho'. Not retarded. You know Tom Hanks, 'Forrest Gump.' Slow, yes. Retarded, maybe. Braces on his legs. But he charmed the pants off Nixon and won a ping-pong competition. That ain't retarded. Peter Sellers, "Being There." Infantile, yes. Retarded, no. You went full retard, man. Never go full retard. You don't buy that? Ask Sean Penn, 2001, "I Am Sam." Remember? Went full retard, went home empty handed.."
~Kirk Lazarus
Kirjava rakkaustarina
Ensimmäisen kerran näin The Painted Veilin melko tarkalleen vuosi sitten ja eilen katsoimme sen uudelleen. Toisella katselukerralla tarina vain parani sillä kun kokonaisuus oli jo tiedossa, oli helpompi keskittyä yksityiskohtiin.
Ujo ja vetäytyvä bakteriologi Walter Fane (Edward Norton) rakastuu Kittyyn (Naomi Watts), joka on hemmoteltu seurapiiriperhonen. Kitty suostuu Walterin kosintaan lähinnä vain päästäkseen äidistään eroon. Avioliitto Walterin kanssa tarkoittaa muuttoa Kiinaan. Pian Kitty kuitenkin huomaa tehneensä virheen, sillä hiljainen Walter ei ole aivan sitä, mitä kotomaan nuoret uroot olivat. Walter keskittyy työhönsä ja Kitty hakee lohtua toisen miehen sylistä, pitkälti vain saadakseen miehensä huomiota luulen.
Kun Walter huomaa joutuneensa aisankannattajaksi, rankaisee hän sekä itseään että vaimoaan ilmoittautumalla vapaaehtoiseksi seudulle, jossa on pahin koleraepidemia vuosikausiin. Walter ei ole mikään supliikkimies, joten elämä viidakon ja koleran keskellä on Kittylle jos mahdollista vieläkin yksinäisempää.
Muiden ihmisten kautta Kitty alkaa vihdoin tuntea miehensä sellaisena, joka tämä todella on. Hän yrittää lähestyä Walteria, mutta tämän katkeruus ja ylpeys eivät anna periksi vastata petollisen vaimon yrityksiin. Ei ennen kuin hänkin on nähnyt Kittystä sellaisia puolia, joita ei ollut tiennyt olevan olemassa. Ja kun hän lopulta antaa anteeksi, hän osoittaa suurempaa jalomielisyyttä ja anteeksiantoa kuin Kitty osaa odottaakaan.
Historiallisena draamana ja kahden ihmisen kasvutarinana Kirjava huntu on kaunis. Edward Norton on upea hillittynä Walter Fanena. Tunteet, joita hän ei kykene eikä aina haluakaan tuoda esiin suoraan, näkyvät ohimenevinä ilmeinä ja eleinä ja kertovat paljon sanoja enemmän. Yksinkertaisesti kaunista katsottavaa.
Ujo ja vetäytyvä bakteriologi Walter Fane (Edward Norton) rakastuu Kittyyn (Naomi Watts), joka on hemmoteltu seurapiiriperhonen. Kitty suostuu Walterin kosintaan lähinnä vain päästäkseen äidistään eroon. Avioliitto Walterin kanssa tarkoittaa muuttoa Kiinaan. Pian Kitty kuitenkin huomaa tehneensä virheen, sillä hiljainen Walter ei ole aivan sitä, mitä kotomaan nuoret uroot olivat. Walter keskittyy työhönsä ja Kitty hakee lohtua toisen miehen sylistä, pitkälti vain saadakseen miehensä huomiota luulen.
Kun Walter huomaa joutuneensa aisankannattajaksi, rankaisee hän sekä itseään että vaimoaan ilmoittautumalla vapaaehtoiseksi seudulle, jossa on pahin koleraepidemia vuosikausiin. Walter ei ole mikään supliikkimies, joten elämä viidakon ja koleran keskellä on Kittylle jos mahdollista vieläkin yksinäisempää.
Muiden ihmisten kautta Kitty alkaa vihdoin tuntea miehensä sellaisena, joka tämä todella on. Hän yrittää lähestyä Walteria, mutta tämän katkeruus ja ylpeys eivät anna periksi vastata petollisen vaimon yrityksiin. Ei ennen kuin hänkin on nähnyt Kittystä sellaisia puolia, joita ei ollut tiennyt olevan olemassa. Ja kun hän lopulta antaa anteeksi, hän osoittaa suurempaa jalomielisyyttä ja anteeksiantoa kuin Kitty osaa odottaakaan.
Historiallisena draamana ja kahden ihmisen kasvutarinana Kirjava huntu on kaunis. Edward Norton on upea hillittynä Walter Fanena. Tunteet, joita hän ei kykene eikä aina haluakaan tuoda esiin suoraan, näkyvät ohimenevinä ilmeinä ja eleinä ja kertovat paljon sanoja enemmän. Yksinkertaisesti kaunista katsottavaa.
"It was silly of us to look for qualities in each other that we never had."
~Walter Fane
lauantai 27. syyskuuta 2008
A Love Song for New Orleans
Minulla on tällainen hassu tapa (tai on niitä varmaan aika montakin, mutta muun muassa tällainen), että jään toisinaan toistelemaan erilaisia lauseita mielessäni. Esimerkiksi elokuvien nimiä. Edellinen hokema oli No Country For Old Men (jota en ole kylläkään nähnyt). Torstaista asti kun luin eräästä viikottain ilmestyvästä laatulehdestä, että perjantaina tulee A Love Song For Bobby Long, olen jollottanut sitä mielessäni. Sen rytmi vaan kuulostaa mukavalta.
Elokuva oli kaunis. New Orleans oli kaunis ja toi mieleeni elokuvan Keskiyö hyvä ja pahan puutarhassa. Muistin ensin, että se tapahtuu myös New Orleansissa, mutta ystävämme IMDB kertoi sen sijoittuvan Savannahiin. Yhdysvaltain Etelässä kuitenkin ja jotain samaa tunnelmassa on.
Juonellisestihan Bobby Long ei ollut mitenkään hätkähdyttävä, jännittävimmän paljastuksenkin arvasin elokuvan alkumetreillä, mutta ei se haitannut. Tärkeintä olivat tunnelma ja henkilöiden välinen kemia. John Travolta oli upea persoonallisena professori Longina, samoin Scarlett Johansson Pursyna, eikä (ihana!!!) Gabriel Macht jäänyt mielestäni yhtään jälkeen.
Harvasta viime aikoina näkemästäni elokuvasta on jäänyt yhtä mukava fiilis.
Elokuva oli kaunis. New Orleans oli kaunis ja toi mieleeni elokuvan Keskiyö hyvä ja pahan puutarhassa. Muistin ensin, että se tapahtuu myös New Orleansissa, mutta ystävämme IMDB kertoi sen sijoittuvan Savannahiin. Yhdysvaltain Etelässä kuitenkin ja jotain samaa tunnelmassa on.
Juonellisestihan Bobby Long ei ollut mitenkään hätkähdyttävä, jännittävimmän paljastuksenkin arvasin elokuvan alkumetreillä, mutta ei se haitannut. Tärkeintä olivat tunnelma ja henkilöiden välinen kemia. John Travolta oli upea persoonallisena professori Longina, samoin Scarlett Johansson Pursyna, eikä (ihana!!!) Gabriel Macht jäänyt mielestäni yhtään jälkeen.
Harvasta viime aikoina näkemästäni elokuvasta on jäänyt yhtä mukava fiilis.
keskiviikko 20. elokuuta 2008
Come to papa
Eilen vietin tovin Isäpuolen seurassa. Ensimmäinen katsomisyritykseni noin vuonna 1992 jäi melko vajaaksi, sillä vartin katsomisen jälkeen julmat vanhempani estivät tämän korkeakulttuurisen tuotoksen suodattumisen verkkokalvoilleni muka liian raakana ja 13-vuotiaalle sopimattomana.
Hankin DVD:n vuonna 2006 Keskisen Veskun kyläpuodista, mutta kosken viime aikoina ole ollut kauhean innoittunut kauhuelokuvista, on se jäänyt katsomatta. Mutta nyt sen katsoin. Ja ihan kelvollinen rainahan tuo oli, omassa genressään.
Muutamia kysymyksiä elokuva kuitenkin herätti:
Hankin DVD:n vuonna 2006 Keskisen Veskun kyläpuodista, mutta kosken viime aikoina ole ollut kauhean innoittunut kauhuelokuvista, on se jäänyt katsomatta. Mutta nyt sen katsoin. Ja ihan kelvollinen rainahan tuo oli, omassa genressään.
Muutamia kysymyksiä elokuva kuitenkin herätti:
- Mistä olivat peräisin ne kuivat ruskeat lehdet, joiden seassa äiti ja tytär alussa telmivät? Kaikki ympäröivät puut ja pensaat olivat terhaakkaasti vihreässä lehdessä.
- Miten on mahdollista, että psykologin kuolema tulkittiin auto-onnettomuudeksi? Isäpuoli hakkasi äijän tainnoksiin puukepillä, kietoi (sievän vaaleanpunaiseen) paperiin, työnsi auton takapaksiin ja tuuppasi auton jokeen. Seuraavaksi hän selitti tytölle, kuinka psykologi oli menettänyt auton hallinnan ja suistunut tieltä. Erinomaista poliisityötä sanon ma.
keskiviikko 18. kesäkuuta 2008
You want to be a good archaeologist you've got to get out of the library!
Piipahdimme illalla siipan kanssa elokuvissa ja pihejä kun olemme, menimme aiempaan näytökseen, joka maksoi "vain" 6,50€ lärvi. Rambosta traumatisoituneena olin jälleen älynnyt varautua korvatulpilla, joten selvisin järjissäni uloskin.
Kyseessä oli siis ystävämme Ray Winstonen (en ole vieläkään selvinnyt Beowulfin aiheuttamasta pettymyksestä...) uusi raina, Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta. Tai siis Harrison Fordin uusin, miten sen nyt ottaakaan...
Olihan se Hartsa vanhentunut, mutta ihan hyvin näytti sedän jalka silti nousevan. Kommunismin peikko ei ehkä tässä ajassa ole enää ihan uskottava, mutta kun sarjan henkeen kuuluu, että se on mukana niin sitten se on. Cate Blanchett oli viehättävä tiukkailmeisenä Irina Spalkona ja Shia LaBeouf oli mielestäni ihan jees nuoremman sukupolven edustajana.
Vaikka Kristallikuuppain valtakunta oli ihan kelvollista viihdettä, niin eihän se nyt ihan samalle tasolle päässyt kuin aikaisemmat Indyt. Etenkään kun mukaan oli pitänyt tunkea vähän sellaista jarjarbinks-meininkiä että ne perheen pienimmät nyt sitten ihan varmasti tykkää katsoa. Vaikka kyllä minäkin niistä maaoravista (tms) tykkäsin, mutta se apinain kera liaaneissa liekkuminen oli vähän turhaa.
Mutta kaiken kaikkiaan siis ihan ok raina.
p.s. Steven Spielbergiltä olisi muuten hauska pieni källi laittaa joskus E.T. johonkin ns. vakavaan elokuvaan "vierailijaksi". Nytkin keksin odottaa sitä kun ensimmäinen alieni kaivettiin esiin, mutta ei. Ihan tavallinen suippopää sieltä paljastui.
Kyseessä oli siis ystävämme Ray Winstonen (en ole vieläkään selvinnyt Beowulfin aiheuttamasta pettymyksestä...) uusi raina, Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta. Tai siis Harrison Fordin uusin, miten sen nyt ottaakaan...
Olihan se Hartsa vanhentunut, mutta ihan hyvin näytti sedän jalka silti nousevan. Kommunismin peikko ei ehkä tässä ajassa ole enää ihan uskottava, mutta kun sarjan henkeen kuuluu, että se on mukana niin sitten se on. Cate Blanchett oli viehättävä tiukkailmeisenä Irina Spalkona ja Shia LaBeouf oli mielestäni ihan jees nuoremman sukupolven edustajana.
Vaikka Kristallikuuppain valtakunta oli ihan kelvollista viihdettä, niin eihän se nyt ihan samalle tasolle päässyt kuin aikaisemmat Indyt. Etenkään kun mukaan oli pitänyt tunkea vähän sellaista jarjarbinks-meininkiä että ne perheen pienimmät nyt sitten ihan varmasti tykkää katsoa. Vaikka kyllä minäkin niistä maaoravista (tms) tykkäsin, mutta se apinain kera liaaneissa liekkuminen oli vähän turhaa.
Mutta kaiken kaikkiaan siis ihan ok raina.
p.s. Steven Spielbergiltä olisi muuten hauska pieni källi laittaa joskus E.T. johonkin ns. vakavaan elokuvaan "vierailijaksi". Nytkin keksin odottaa sitä kun ensimmäinen alieni kaivettiin esiin, mutta ei. Ihan tavallinen suippopää sieltä paljastui.
perjantai 18. huhtikuuta 2008
Le Roi est Mort, Vive le Roi!
Illalla vietimme viihdyttävän parituntisen Keanu Reevesin uusimman pläjäyksen parissa. Street Kings ei suoranaisesti tarjonnut maailmaa järisyttäviä ja uniikkeja juonenkäänteitä, mutta oli ihan kelvollinen toimintaraina. ”Räjähtävää toimintaa” alusta loppuun, kuten joku rutinoituneempi elokuva-arvostelun kirjoittaja varmaan sanoisi.
Tom Ludlow (Reeves) on ansioitunut, mutta vaimonsa kuoleman jälkeen alkoholiin repsahtanut poliisi, joka ei hirveän paljon kärsi tunnontuskista seilatessaan laillisuuden rajamailla. Paskaa alkaa kuitenkin kaatua niskaan vähän reippaammalla kädellä, kun entinen työpari uhkaa käräyttää hänet sisäisen tutkinnan hemmolle, jota esittää sympaattisena tohtori Housenakin tunnettu Hugh Laurie. Lievää huumoria on havaittavissa Laurien ilmestymisessä estradille ja hetken aikaa joutuu miettimään, oliko tämä Housen viimeisin jakso vai mikä.
Ex-työparin saatua surmansa Ludlown läsnäollessa, hän päätyy uniformuhommiin siksi aikaa, että tilanne rauhoittuu. Hämmennystä herättää kuitenkin se, että poliisintapon selvittäminen ei tunnu kiinnostavan oikein ketään, sillä kaikki väittävät vain suojelevansa Ludlowta. Jutun parissa askartelee untuvikko Diskant (Chris Evans), jolle Ludlow joutuu ojentamaan auttavan kätensä ja kas kummaa mitä kaikkea alkaakaan paljastua.
Kuten sanoin, juoni ei ole sieltä kekseliäimmästä päästä, mutta hyvät näyttelijät ja näiden suoritukset saavat unohtamaan sen. Keanu Reevesiä mollataan joka välissä puupökkelöksi, mutta minusta tämä pökkelö sopii rooleihinsa kuin nyrkki silmään (tai jos ei joskus sovikaan, niin sitten voi keskittyä ulkoisten avujen ihailuun…). Forest Whitaker esiintyy jälleen kerran edukseen Ludlown yksikön esimiehenä, joka innokkaasti peittelee poikainsa töppäilyjä ja ylilyöntejä. Lopussa on pakko ihailla suorituksen intensiivisyyttä ja todeta, että tuo mieshän on oikeasti ihan hullu.
Tom Ludlow (Reeves) on ansioitunut, mutta vaimonsa kuoleman jälkeen alkoholiin repsahtanut poliisi, joka ei hirveän paljon kärsi tunnontuskista seilatessaan laillisuuden rajamailla. Paskaa alkaa kuitenkin kaatua niskaan vähän reippaammalla kädellä, kun entinen työpari uhkaa käräyttää hänet sisäisen tutkinnan hemmolle, jota esittää sympaattisena tohtori Housenakin tunnettu Hugh Laurie. Lievää huumoria on havaittavissa Laurien ilmestymisessä estradille ja hetken aikaa joutuu miettimään, oliko tämä Housen viimeisin jakso vai mikä.
Ex-työparin saatua surmansa Ludlown läsnäollessa, hän päätyy uniformuhommiin siksi aikaa, että tilanne rauhoittuu. Hämmennystä herättää kuitenkin se, että poliisintapon selvittäminen ei tunnu kiinnostavan oikein ketään, sillä kaikki väittävät vain suojelevansa Ludlowta. Jutun parissa askartelee untuvikko Diskant (Chris Evans), jolle Ludlow joutuu ojentamaan auttavan kätensä ja kas kummaa mitä kaikkea alkaakaan paljastua.
Kuten sanoin, juoni ei ole sieltä kekseliäimmästä päästä, mutta hyvät näyttelijät ja näiden suoritukset saavat unohtamaan sen. Keanu Reevesiä mollataan joka välissä puupökkelöksi, mutta minusta tämä pökkelö sopii rooleihinsa kuin nyrkki silmään (tai jos ei joskus sovikaan, niin sitten voi keskittyä ulkoisten avujen ihailuun…). Forest Whitaker esiintyy jälleen kerran edukseen Ludlown yksikön esimiehenä, joka innokkaasti peittelee poikainsa töppäilyjä ja ylilyöntejä. Lopussa on pakko ihailla suorituksen intensiivisyyttä ja todeta, että tuo mieshän on oikeasti ihan hullu.
torstai 17. huhtikuuta 2008
Vanilla Sky
Siippa halusi viikonloppuna katsoa uudelleen Vanilla Skyn. En ollut kauhean innostunut, sillä leffa ei oikein iskenyt ekalla kerralla, mutta ajattelin antaa sille toisen tilaisuuden.
Ei olisi kannattanut.
En ymmärtänyt leffaa ekalla kerralla, enkä ymmärtänyt sitä toisellakaan. Tai siis ymmärsin ja en ymmärtänyt. Hiffasin kyllä mitä siinä tapahtui, mutta joku syvempi merkitys jäi varmaan avautumatta, sillä elokuva oli minusta aika pitkästyttävä. Enkä oikein tiennyt olisiko pitänyt nauraa vai itkeä Tom Cruisen Michael Myers –henkiselle naamiolle. Ehkä se oli vitsiksi tarkoitettu, mutta ei tällä kertaa uponnut minuun.
Ei olisi kannattanut.
En ymmärtänyt leffaa ekalla kerralla, enkä ymmärtänyt sitä toisellakaan. Tai siis ymmärsin ja en ymmärtänyt. Hiffasin kyllä mitä siinä tapahtui, mutta joku syvempi merkitys jäi varmaan avautumatta, sillä elokuva oli minusta aika pitkästyttävä. Enkä oikein tiennyt olisiko pitänyt nauraa vai itkeä Tom Cruisen Michael Myers –henkiselle naamiolle. Ehkä se oli vitsiksi tarkoitettu, mutta ei tällä kertaa uponnut minuun.
"I wanna wake up! Tech support! It's a nightmare! Tech support!"
tiistai 26. helmikuuta 2008
You didn't kill for your country... you killed for yourself.
Siis.
Ystävämme Rambo.
Täytyy myöntää, että elokuva oli positiivinen yllätys. Hatara muistikuvani sarjan ensimmäisestä luomuksesta antoi odottaa täysin päätöntä ja järjenköyhää väkivaltakohellusta, mutta ei se nyt ihan sitäkään ollut. Elokuva oli omassa luokassaan ihan viihdyttävä, mutta kyllähän siitä väkisin tuli tunne, ett Stallone on halunnut tehdä elokuvan, joka saa katsojan ajattelemaan maailman epätasa-arvoisuutta jne.
Rambon syvin olemus on helpoin hahmottaa binaaristen vastakohtaparien kautta:
länsi - itä
hyvä - paha
kristinusko - luonnonuskonnot, kommunismi
rauha - sota
ihminen - eläin
nainen - mies
valkoihoinen - muun värinen
Näitä nyt voisi keksiä loputtomiin, mutta ei niiden kautta mitään tavallisuudesta poikkeavaa kuitenkaan löydy. Yhä edelleen vastassa ovat "pienet keltaiset kommunistit", tällä kertaa Vietnamin sijasta Burmassa eli Myanmarissa eli Burmassa eli... you got it. Siellä ne kiusaavat kristittyä heimoa, jota lauma Coloradon metsistä tulleita sinisilmäisiä lähimmäisenrakastajia haluaa auttaa. Eihän ne yksin sinne Burmaan pääse, mutta onneksi on John Rambo. Ryvettynyt Vietnamin veteraani, joka muodon vuoksi pistää ensin vastaan. "Emmää nyt millään jaksais sinne lähteä, ois noi tiskit ja muuta... no okei."
No, tietäähän sen miten siinä käy. Joko huonosti tai hyvin huonosti.
Kun lempeäkatseiset tohtorisedät Sarah Millerin (Julie Benz) johdolla katoavat viidakkoon, apuun kutsutaan joukko palkkasotureita. Onneksi Rambo on tässä vaiheessa vihdoin kasvanut henkisesti Sarahin kanssa käymiensä syvällisten keskustelujen ansiosta ja on lopultakin, kaikkien näiden vuosien jälkeen sinut itsensä kanssa. Hän on oivaltanut, että kuolema on hänessä. Se on hänen kohtalonsa. John Rambosta tehtiin aikoinaan tappokone ja se hän jumalauta on, sitä totuutta on turha paeta! Hän ei tappanut maansa puolesta vaan omasta puolestaan.
Loppu onkin sitten enemmän tai vähemmän lahtausta, sillä eihän niistä maksetuista miehistä mihinkään ole ilman Ramboa. Kotiin ne meinaavat luikkia heti ensimmäisten kauheuksien tultua vastaan. Mutta onneksi John herkeää runolliseksi:
Räiskeen ollessa kovimmillaan tunsin lievää kuvotusta, mutta se meni ohi kun älysin lopettaa karkkien syömisen. Niitä tuli varattua mukaan hiukan liikaa.
Lopputaistelun kliimaksi koitti luonnollisesti lopussa. Uskon kyllä, että sen keksimiseen on varmasti käytetty useita miestyötunteja, mutta tahaton(?) komiikka oli valtaisa. Minä nauroin. Pyydän anteeksi, mutta en kyennyt nauramatta katsomaan kahtiahalkaistun ruumiin kierimistä alas hiekkaista rinnettä. Olen pahoillani.
Koska tämä on mahdollista nähdä (hyvin vinosta kulmasta tosin) yhden miehen kasvutarinana, se vaatii toki ylevän lopun. Ja sehän tulee. Oltuaan vuosikymmenet poissa kotoa ja tahrattuaan kätensä niin viattomien kuin vähemmän viattomienkin verellä, John Rambo palaa vihdoin kotiin. Alussa hän sanoo Sarahille, että mikään ei muutu, mitään ei ole mahdollista muuttaa. Että kaikki paha mitä maan päällä on, se on oleva aikojen loppuun saakka.
Lopussa Rambo seisoo lapsuudenkotiinsa johtavan tien päässä ja katsoo niittyjä, joilla heposet laiduntavat kuten silloin, kun hän nuorena poikana lähti ensimmäiseen sotaansa. Ehkä hän silloin miettii, että on aika hyvä, etteivät kaikki asiat muutu.
Tämän kirjoituksen yleväksi lopuksi haluan huomauttaa vielä kerran, että aiemmat kohtaamiseni Rambon kanssa ovat olemattomia. Minulla ei siis ole hajuakaan siitä, miten paljon hän on aiemmissa elokuvissa henkisesti kasvanut, tämä oli vain minun viaton tulkintani aiheesta.
Genrensä edustajana siis ihan viihdyttävä tuotos. Muutamia erityisen hienoja maisemaotoksia osui mielestäni mukaan ja vaikka Stallonella tuota ikää jo on, niin ihan ok kunnossa näytti setä vielä olevan. Vaikka ihan hyvä, että paita pysyi päällä koko leffan ajan.
Ystävämme Rambo.
Täytyy myöntää, että elokuva oli positiivinen yllätys. Hatara muistikuvani sarjan ensimmäisestä luomuksesta antoi odottaa täysin päätöntä ja järjenköyhää väkivaltakohellusta, mutta ei se nyt ihan sitäkään ollut. Elokuva oli omassa luokassaan ihan viihdyttävä, mutta kyllähän siitä väkisin tuli tunne, ett Stallone on halunnut tehdä elokuvan, joka saa katsojan ajattelemaan maailman epätasa-arvoisuutta jne.
Rambon syvin olemus on helpoin hahmottaa binaaristen vastakohtaparien kautta:
länsi - itä
hyvä - paha
kristinusko - luonnonuskonnot, kommunismi
rauha - sota
ihminen - eläin
nainen - mies
valkoihoinen - muun värinen
Näitä nyt voisi keksiä loputtomiin, mutta ei niiden kautta mitään tavallisuudesta poikkeavaa kuitenkaan löydy. Yhä edelleen vastassa ovat "pienet keltaiset kommunistit", tällä kertaa Vietnamin sijasta Burmassa eli Myanmarissa eli Burmassa eli... you got it. Siellä ne kiusaavat kristittyä heimoa, jota lauma Coloradon metsistä tulleita sinisilmäisiä lähimmäisenrakastajia haluaa auttaa. Eihän ne yksin sinne Burmaan pääse, mutta onneksi on John Rambo. Ryvettynyt Vietnamin veteraani, joka muodon vuoksi pistää ensin vastaan. "Emmää nyt millään jaksais sinne lähteä, ois noi tiskit ja muuta... no okei."
No, tietäähän sen miten siinä käy. Joko huonosti tai hyvin huonosti.
Kun lempeäkatseiset tohtorisedät Sarah Millerin (Julie Benz) johdolla katoavat viidakkoon, apuun kutsutaan joukko palkkasotureita. Onneksi Rambo on tässä vaiheessa vihdoin kasvanut henkisesti Sarahin kanssa käymiensä syvällisten keskustelujen ansiosta ja on lopultakin, kaikkien näiden vuosien jälkeen sinut itsensä kanssa. Hän on oivaltanut, että kuolema on hänessä. Se on hänen kohtalonsa. John Rambosta tehtiin aikoinaan tappokone ja se hän jumalauta on, sitä totuutta on turha paeta! Hän ei tappanut maansa puolesta vaan omasta puolestaan.
Loppu onkin sitten enemmän tai vähemmän lahtausta, sillä eihän niistä maksetuista miehistä mihinkään ole ilman Ramboa. Kotiin ne meinaavat luikkia heti ensimmäisten kauheuksien tultua vastaan. Mutta onneksi John herkeää runolliseksi:
"Live for nothing... Or die for something... Your call."
Räiskeen ollessa kovimmillaan tunsin lievää kuvotusta, mutta se meni ohi kun älysin lopettaa karkkien syömisen. Niitä tuli varattua mukaan hiukan liikaa.
Lopputaistelun kliimaksi koitti luonnollisesti lopussa. Uskon kyllä, että sen keksimiseen on varmasti käytetty useita miestyötunteja, mutta tahaton(?) komiikka oli valtaisa. Minä nauroin. Pyydän anteeksi, mutta en kyennyt nauramatta katsomaan kahtiahalkaistun ruumiin kierimistä alas hiekkaista rinnettä. Olen pahoillani.
Koska tämä on mahdollista nähdä (hyvin vinosta kulmasta tosin) yhden miehen kasvutarinana, se vaatii toki ylevän lopun. Ja sehän tulee. Oltuaan vuosikymmenet poissa kotoa ja tahrattuaan kätensä niin viattomien kuin vähemmän viattomienkin verellä, John Rambo palaa vihdoin kotiin. Alussa hän sanoo Sarahille, että mikään ei muutu, mitään ei ole mahdollista muuttaa. Että kaikki paha mitä maan päällä on, se on oleva aikojen loppuun saakka.
Lopussa Rambo seisoo lapsuudenkotiinsa johtavan tien päässä ja katsoo niittyjä, joilla heposet laiduntavat kuten silloin, kun hän nuorena poikana lähti ensimmäiseen sotaansa. Ehkä hän silloin miettii, että on aika hyvä, etteivät kaikki asiat muutu.
Tämän kirjoituksen yleväksi lopuksi haluan huomauttaa vielä kerran, että aiemmat kohtaamiseni Rambon kanssa ovat olemattomia. Minulla ei siis ole hajuakaan siitä, miten paljon hän on aiemmissa elokuvissa henkisesti kasvanut, tämä oli vain minun viaton tulkintani aiheesta.
Genrensä edustajana siis ihan viihdyttävä tuotos. Muutamia erityisen hienoja maisemaotoksia osui mielestäni mukaan ja vaikka Stallonella tuota ikää jo on, niin ihan ok kunnossa näytti setä vielä olevan. Vaikka ihan hyvä, että paita pysyi päällä koko leffan ajan.
maanantai 25. helmikuuta 2008
Rambo - prologi
Ensimmäisestä Rambosta muistan sen, että Syltty vaikutti siinä todella typerältä. Toista en muistaakseni ole edes nähnyt. Kolmatta katsoessa nukahdin ensimmäisen puolen tunnin jälkeen.
Ja nyt olen menossa katsomaan neljättä.
Elokuviin.
Rakkaus on ihmeellinen asia. Se saa ihmisen jopa maksamaan siitä, että voi katsella vajaat pari tuntia Stallonen papan "laatuviihdettä".
Huoh.
Ja nyt olen menossa katsomaan neljättä.
Elokuviin.
Rakkaus on ihmeellinen asia. Se saa ihmisen jopa maksamaan siitä, että voi katsella vajaat pari tuntia Stallonen papan "laatuviihdettä".
Huoh.
perjantai 11. tammikuuta 2008
Beo-fucking-wulf
Joskus ennen joulua kävimme tämänkin sitten elokuvissa katsomassa. Siis oikeasti, maksoimme kymmenen euroa lärvi, että pääsimme näkemään Beowulfin.
Hyvät uutiset ensin. Tarina on hyvä. Se on hyvä. Suuri sankari oppii nöyrtymään menetysten kautta ja kasvaa vasta vuosien saatossa henkisesti niihin saappaisiin, jotka hän luuli jo nuorena täyttäneensä. Ja kaikkea sellaista ylevää shittiä.
Huonot uutiset (tässä voi mennä hetki). Olen ehkä tyhmä, mutta luulin meneväni katsomaan oikeaa elokuvaa. Sen sijaan huomaan tuijottavani jotain tietokonekyhäelmää. Melko aidon näköistä kylläkin, mutta silti todella kummallista tietokonekyhäelmää.
Vaikka sanoin, että tarina oli ihan ok, niin mikä ihme se oli esimerkiksi se kohtaus, jossa Beowulf taisteli ensimmäisen kerran Grendeliä vastaan? Tyyppi riisuu kuteensa ja juoksentelee munasiltaan örkin perässä. Mutta näytetäänkö mitään anatomisia yksityiskohtia? No ei. Enkä minä niistä nyt niin kiinnostunut edes ollut, mutta tapa jolla ne oltiin näyttämättä, oli huomattavasti näyttävämpi kuin se, että jos ne olisi näytetty... Siis suomeksi sanottuna aina oli joku kynttilä tai pöydänjalka tai muu uloke Beowulfin pilin edessä. Siis c'mon.
Pääosaa "esitti" muuten joku never-heard Ray Winstone. Raamit olivat sen verran komeat, että oli pakko seilata imdb:n sivuille tsekkaamaan, millainen hunksi oli kyseessä ja miksi olin missannut hänet. Tässä kohtaa tipahtivat sitten kaikki loputkin pisteet. Angelina Jolie näytti kutakuinkin itseltään, samoin Anthony Hopkins ja Robin Wright Penn ja John Malkovich ja Brendan Gleeson ja ja ja. Mutta Ray Winstone? Tuota eh... Yrittäkääpä itse etsiä yhtäläisyyksiä Raysta ja Beosta. Niin. Ei ole ihan helppo tehtävä.
Eikä siinä vielä kaikki. Koko ajan odotin, että Christopher Lambert ulsterissaan ilmestyy jonkun kulman takaa... Itse asiassa se olisi voinut pelastaa aika paljon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)