My blueberry nigths

Hämmentävää. Jo ensimmäisen kymmenminuuttisen jälkeen tiesin, että tulen pitämään tästä elokuvasta varsin paljon, vaikka mitään sen kummempaa ei ollut tapahtunut. Elokuvan valot, varjot, värit, tunnelma ja musiikki vain olivat jotain todella hienoa ja koskettavaa.

Tarina. Mitähän siitä osaisi edes sanoa. Pohjimmiltaan kyse oli tien ylittämisestä, itsensä tuntemisesta/löytämisestä ja luottamisesta ja tietysti tavallaan myös rakkaudesta. Norah Jones esittää tarinan päähenkilöä Elisabethia, sydämensä särkenyttä nuorta naista joka lähtee matkaan löytääkseen itsensä. Jude Law on kahvilanpitäjä Jeremy, joka tarjoilee Elisabethille muutaman kerran mustikkapiirakkaa, aikaa ja juttuseuraa ennen matkaan lähtöä. Matkalla Elisabeth tekee töitä erilaisissa kuppiloissa, kirjoittaa kortteja Jeremylle, kohtaa jos jonkinlaista ihmiskohtaloa (esimerkiksi juopon poliisin ja yksinäisen uhkapelurin) ja oppii jotakin itsestään.

Joskus on käytävä kaukana nähdäkseen lähelle.

This is my Vietnam

Ensimmäisten kymmenen minuutin aikana ehdin kirota syvään ja hartaasti, että annoin houkutella itseni mukaan Valheiden verkkoon (Body of Lies), sillä en etukäteen tiennyt leffasta mitään ja järkytys oli suuri kun tajusin olevani mukana taas yhdessä Pyhässä Sodassa. Että just kun Vietnamin traumat on saatu käsiteltyä niin... Mutta sitten leffa tempaisi mukaansa ja oli loppujen lopuksi oikein kelvollinen luomus.

Aihehan ei siis ole mikään uuden uusi ja jännittävä, (Amerikka versus Lähi-Itä), mutta toteutus ja juoni olivat ihan sujuvia. Jopa Leonardo di Caprio pääosassa oli ihan jees. On ne vuodet vähän Lennultakin vieneet pulleita siloposkia, mikä on pelkästään hyvä asia. Russel Crowe lyllersi ohessa pulskana byrokraattina nappikuuloke korvassa ja Nokia sai tietysti paikkansa auringossa myös.

Hyvää BoL:ssa oli se, että jenkkien jihadia ei enää esitetty ihan yksioikoisesti vaan vastapuolellekin oli annettu inhimilliset kasvot. Ja leffan suomennettu nimi oli kerrankin ihan osuva, kusetusten koko verkko valkeni ainakin minulla vasta lopussa.

"Nobody's innocent in this shit."

Ventti

Olen ilmeisesti ryhdistäytynyt leffarintamalla, tai sitten minulla ei vain ole elämää. Kotimatkalla hain lähivideovuokraamosta ihan vain vähän turkinpippureita ja kotona huomasin että olin sitten valinnut leffahyllystä mukaani myös teoksen nimeltä 21.

Kevin Spacey se ei koskaan petä. On se sen verran ihmeellinen setä. (suokaa anteeksi runoiluni, syytän taas angiinaa) . Leffa kertoo siis MIT:in matemaattisesti lahjakkaista opiskelijoista ja heidän professoristaan(Spacey) jotka käyvät viikonloppuisin vegasissa tekemässä rahaa laskemalla kortteja kasinolla. Joo, tämähän on nähty monta kertaa (eikä vähiten Las Vegas-sarjassa) mutta mielenkiintoinen leffa silti oli. Jotenkin hurjan inhimillinen kuvaus ja kaunis poika pääosassa (siis Spaceylla ei ollut pääosaa)... Leffan keskushenkilö Spacey tietysti on ja parilla tyypillä oliskin kana kynittävänä Spaceyn kanssa, siitä saatiin oiva sivujuonne leffaan.

Lopulta 21 on kaiketi kyse petoksista, ystävyydestä, rahan mahdista ja siitä, että prinssi saa prinsessansa ja puoli valtakuntaa (tai ainakin opiskelupaikan Harvardista). Mutta tykkäsin kyllä, vaikka en itse ymmärrä matematiikasta juuri mitään.

kerran

voi hyvää yötä vaan. Lainasin omaksi ilokseni kehutun Once-leffan.

Jos elokuvan aikana ehtii nukahtaa kolmesti noin kymmenen minuutin unille ja laittaa päivällistä niin minun käsityskykyni mukaan elokuva ei silloin ole kovinkaan mainio tai sitten minulla vain oli kamala nälkä.

Mutta. Oncen juoni oli paikallaan junnaava, tyhjänpäiväinen ja liian naiivi minun makuuni. Toisaalta, en pitänyt Ameliestakaan ja Linnankosken puhuvat kahvelit Laulu tulipunaisesta kukasta- romaanissa menivät täysin yli minun ymmärryskykyni joten voin myös tunnustaa oman kykenemättömyyteni ymmärtää tämänkaltaisia teoksia.

Yritin silti kovasti innostua tästä oscarillakin palkitusta irkku-leffasta jossa laulettiin ja soiteltiin kitaraa paljon. Pääosissa joku tuntematon mies ja Tsekkoslovakiasta aikoinaan irlantiin muuttanut pianistityttö. Ei ne huonoja olleet, mie en vain oikein jaksanu sitä hidastempoisuutta ja tekotaiteellisuutta.

Eivät ole musiikkielokuvat minua varten, muistakaa muistuttaa kun seuraavan kerran yritän sortua.

Burn After reading

Tosiaankin torstaina asialistalla oli Coenin veljesten Burn after reading ja melko iso laatikko popcornia. Popcorneja jäi vähän yli ja takamus ei ehtinyt puutua. eli hyvä suoritus elävältä kuvalta tällä asteikolla mitattuna.

Elokuva oli vallan katsottava, kunhan se nyt tuossa puolen tunnin kohdalla ensin alkoi. Pääpiirteissään elokuvassa oli siis kyse siitä, että kuntosalilta löytyy salaista materiaalia ja seurauksena tästä päädytään kiristämään erinäisiä tahoja isojen rahojen toivossa.

Juonenkäänteitä leffassa oli riittämiin ja lystejä roolisuorituksia oli useita. Brad Pittistä ei ole koomikoksi ja kieltämättä se niinkin paljon yli-näytteleminen vähän raivostutti, mutta toisaalta. olihan se hmm. erilaista.lisäksi Clooney nähtiin lipevänä naistenmiehenä ja John Malcovich oikealla asenteella. Oli se hyvää katsottavaa, koska sen puolentunnin jälkeen ei voinut enää arvata mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kuka lohduttaisi Jamesta?

Hei tyypit, en haluaisi viilata pilkkua, mutta te unohditte yhden jutun Quantum of Solacesta.

Juonen.

Ja ehkä olen tulossa vanhaksi, mutta jos James olisi körötellyt pikkuisen hitaammin sillä riisikupillaan (tms), niin olisin ehkä pysynyt paremmin kärryillä. Vaikka ei siinä nyt tietysti sikäli ollut kärryillä pysymistä, kun se juoni oli jäänyt säästösyistä hankkimatta.

Jos Casino Royale syvensi Jamesin hahmoa silleen inhimillisemmäksi ja uskottavammaksi, niin sekin plug-in oli unohtunut Quantumista. No, ei se nyt sentään päässyt bylsimään sitä Olgaa ja kyllähän se vähän reissussa rähjääntyi ja oli sillä viisiin "modernimpi" James, mutta muuten hahmo oli nyt aika pinnallinen ja välillä melkein vastenmielinen.

Niin ja hei! Tosi kivasti olitte tunkeneet mukaan ainakin 47 erilaista fonttia! Tuli sillain tosi tyylikäs fiilis.