David Lynchin Mulholland Drive. Enhän minä läheskään kaikkea ymmärtänyt, mutta en nyt kuitenkaan sanoisi tätä vaikeaksi elokuvaksi. Outohan se on, mutta ei vaikea. Twin Peaksia puhtaimmillaan olematta Twin Peaks. Kummallisia hahmoja, jotka eivät liity toisiinsa mitenkään. Tyyppejä, jotka unohtaa ja muistaessaan taas ei osaa sijoittaa niitä mihinkään.
Pohjimmiltaan kyse kuitenkin on rakkaudesta, yllättävää kyllä. Mustasukkaisuudesta. Nuoresta naisesta, joka haaveilee näyttelijänurasta ja unelma silmissä kiiltäen saapuu Los Angelesiin. Tyttöjen välisestä rakkaudesta, joka on toiselle vakavampaa kuin toiselle. Viattomuuden lopusta. Siitä, miten epätoivoisiin tekoihin rakkaus voi johtaa kun sitä käytetään väärin.
Tiivistettynä koko tarina on ehkä siinä hetkessä, kun Betty on koe-esiintymisessä. Muu elokuva on sen kohtauksen laajennettua versiota. Tai en minä tiedä. Eiköhän tämä arvio ole ihan yhtä hämärä kuin elokuva itse.
Mutta pelottava se on. Hiljainen ja pelottava. Ja oudolla tavalla mukaansatempaava.
Tämä laulu sen sijaan on uskomaton. Elokuvan lohdullisin kohta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti