Laskettuun aikaan on karvan verran yli kuukausi ja puolison kysymys kuuluu: "Mennäänkö leffaan?".
Takaraivossa jyskyttää inhottavan karu tieto siitä, että leffahaaveet saa hetkeksi unohtaa vauvan tultua taloon.
Luonnollisesti vastaus on myönteinen, mutta samalla tämä käynti aiheuttaa määrätynlaisia paineita. Leffan on parasta olla hyvä. Paikkojen on parasta osua reunaan käytävän puolelle.
Leffateatterin ohjelmistossa oli ilahduttavasti jonkinlaisessa ennakossa Public Enemies, joka saa ensi-iltansa 14.8. Sinne siis!
Tiesin John Dillingerin elämänvaiheista kertovasta elokuvasta kutakuinkin vain sen, mitä olin mainoksista nähnyt. Siis sen, että elokuvan pääosissa ovat Johnny Depp, Christian Bale ja Piafissa ihastuttanut Marion Cotillard.
Ja kas, ihastuttipa Public Enemieskin. Elokuvassa oli kunnolla 1930-luvun tuntua ja tunnelmaa. Ruudin pystyi melkein haistamaan (mies kommentoi, että aseiden äänet olivat harvinaisen aidot).
Vain 31-vuotiaaksi ehtinyt Dillinger ehti paljon, näin myös elokuvassakin. Tempoa ei puuttunut, mutta elokuva ei ollut mikään aisteja kiduttava action-pläjäyskään. Depp toi hahmoon mukavaa veitikkamaisuutta - kaveristahan ihan rupesi tykkäämään, vaikka rosvo olikin.
Jotain elokuvan mukaansatempaavuudesta kertonee se, etten yli kahden tunnin elokuvan aikana käynyt kertaakaan vessassa.
Parhaimmillaan hyvät henkilökuvaukset saavat minut istumaan yömyöhään koneella ja etsimään tietoa elokuvan ihmisistä. Niin kävi tälläkin kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti