Puolalainen Karol (liikkis Zbigniew Zamachowski) ja ranskalainen Dominique (Julie Delpy) eroavat. Vaimo vie tuhkatkin pesästä ja vain sen takia, ettei ole saanut mieheltään sitä mitä olisi halunnut. Rakkaudesta viis.
Karol jää Pariisiin rahattomana ja passittomana ja päätyy lopulta maanmiehensä kanssa metroasemalle juomaan Glenfiddichiä. Juu, ei mitään Sorbusta vaan ehtaa yksimaltaista skottilaista. Suunnitelma kotiinpaluusta hahmottuu pikkuhiljaa ja sinne vihdoin päästyään Karol kehittää päässään keinon, jolla saa Dominiquen kärsimään aivan kuin hän on kärsinyt. Kosto tulee olemaan kaunis. Ja tavallaan ihan oikeasti kaunis, sillä ei Karol ole paha. Hän on vain edelleen epätoivoisen rakastunut Dominiqueen ja uskoo naisenkin rakastavan häntä. Dominique ei vain itse sitä tiedä tai myönnä ja jotenkinhan asia on tippaleipäaivoihinkin saatava.
Valtaa ja rikkauksia kasaantuu Karolille pikkuhiljaa, mutta loppuhuipentuma vaaditaan vielä. Ja sehän koittaa. Ja sen myötä, valkohehkuisen himon loisteessa, Karol saa kostonsa ja Dominique vihdoin ymmärtää mitä on menettänyt.
Siniseen verrattuna Valkoinen oli huomattavasti kepeämpi, vaikka aihe periaatteessa oli ihan yhtä synkkä. Enkä olisi kyllä arvannut mitä valkoinen väri tässä symboloi. Mutta sitten kun sen tajusin, niin ihan itsestäänselväähän se oli. Ja puola. Kielenä. Ei ollenkaan hassumman kuuloista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti