Neljä vuotta leffassa!

Uskomatonta mutta totta, olemme nyt istuneet neljä vuotta leffateatterin pimennossa. Mistä tämä kaikki sai alkunsa, sitä en muista, mutta oma intohimoni elokuviin alkoi varhaisessa teini-iässä. Elokuva-arvostelujen kirjoittajana en liene kummoinen, jos kriteerinä on tarkastella tuotoksia objektiivisesti tai teknisesti. Minä menen tunteella ja se saa riittää. Kuluneiden neljän vuoden kunniaksi listaankin omat henkilökohtaiset suosikkini. Muut kirjoittajat tehkööt vapaasti saman tai olkoot tekemättä.


4 PARASTA ELOKUVAA
Alien Quadrilogy. Hienointa olisi tietysti, jos pystyisin linkittämään syntymäni Alienin syntymään, olenhan samaa vuosimallia kuin nelikon ensimmäinen osa. Ensikosketukseni kuitenkin tapahtui reilusti alaikäisenä, kun siskoni antoi minun katsoa yhden elokuvista. Luulen, että samalla tapahtui ensikosketukseni elokuvakauhuun. Harva elokuva sitä paitsi on kestänyt aikaa yhtä hyvin kuin Alien. Kun nyt katsoo yli kolmenkymmenen vuoden takaista teosta, se voisi aivan hyvin olla viime vuotinen tekele. Tai no... jos se olisi, se olisi rutkasti huonompi ja pilattu erikoistehosteilla.

Fight Club ei juurikaan liikauttanut, kun sen ensimmäisen kerran näin. Silloin en ollut vielä edes havahtunut Edward Nortonin ihanuuteen. Toisella kertaa hiffasin, että kyseessähän on ihan hieno elokuva. Ja siitä se pikkuhiljaa syveni suuremmiksi tunteiksi. Fight Clubissa viehättävät sen kerroksellisuus ja kierous. Luulee tajunneensa jotain, mutta seuraavalla katsomiskerralla asia onkin muuttunut ihan toiseksi. Kyllä, pidän elokuvista, jotka eivät ole itsestäänselviä ja selittele.

Sevenin synkkyydelle on vaikea vetää vertoja. Sukellus, jonka se tarjoaa ihmismielen sairaimpiin syövereihin, on huumaava. Se on samalla sekä todella vastenmielinen, että hyvin liikuttava. Ja oi, vaikka John Doe on iljettävä roisto, on hän samalla niin inhimillinen että vaikea häntä on pelkästään vihata. Upeita, synkkiä kuvia, niistä pidän myös.

Shawshank Redemptionin luin alunperin kirjana ja viehätyin tarinasta jo silloin. Yllättävää kyllä elokuva ei onnistunut sitä pilaamaan.


4 PARASTA NÄYTTELIJÄÄ
Edward Norton ei millään muotoa vastaa miesihannettani. Siitä syystä olin pitkään järkyttynyt langettuani häneen. Sillä kyllä, olen niin pinnallinen ja kevytmielinen naikkonen, että miesnäyttelijässä tärkeintä on ulkonäkö. Taidoista viis. Mutta Edward. Muuntautumiskyky esimerkiksi Painted Veilin nyhveröstä tohtorista American History X:n bodatuksi natsipaskaksi on huikea. Ei vain ulkonäöllisesti, vaan myös sisäisesti.

Keanu Reeves taas vastaa melko pitkälle miesihannettani. Pitkä, tumma ja komea. Jotkut tylsämieliset väittävät, että Keanunulla on vain kaksi ilmettä, joita hän vaihtelee, mutta mitä sitten. Keanunu sopii tietyntyyppisiin leffoihin (esim. Speed ja Matrix) kuin nenä päähän, mutta noista romanttisista viritelmistä en kyllä kieltämättä ihan tiedä.

Kevin Spacey tällä listalla on yllätys itsellenikin. Ehkä hän on sitten se pakollinen "vanhempi mieshenkilö", joka perverssillä tavalla viehättää. Muuntautumiskykyä tosin löytyy tältäkin herralta yli omien tarpeiden. Parhaita ovat olleet hiukan kieroutuneet roolit, esimerkiksi Sevenissä ja American Beautyssa.

Sigourney Weaver. Jos lempinäyttelijälistalle pitää laittaa naiskiintiö, ei sitä voi täyttää kukaan muu kuin Sigourney. Olkoonkin, että listalle pääsy pohjautuu käytännössä pelkästään Alien-saagaan. Onhan hän toki muuallakin ollut ja hyvin suoriutunut, mutta minulle hän on aina ja ikuisesti Ellen Ripley.



4 PARASTA HAHMOA
Darth Vader. Oi täytyykö tätä perustella?

Ellen Ripley on hienoin naishahmo, jonka elokuvissa olen koskaan nähnyt.Vuosikausiin Ripley oli ainoa tietämäni itsenäinen, rohkea, uskottava, vahva ja samalla herkkä naishahmo, jonka elokuvissa olin nähnyt. Itse asiassa en juuri nyt muista ketään toista yhtä vaikuttavaa naishahmoa myöhemmiltäkään ajoilta.

Yoda. No Yodaa nyt ei ainakaan tarvitse perustella.

Hannibal Lecter. Tohtori Lecter ei ole kaikissa esiintymisissään ollut yhtä vaikuttava (eihän Anthony Hopkinskaan voi aina onnistua), mutta Uhrilampaiden perusteella hänet on pakko tähän kategoriaan nostaa. Hurmaava, älykäs, viehättävä, kohtelias, mitä muuta voi mieheltä toivoa? Pienet epäkohdat, kuten mielenvikaisuus, vain lisäävät hänen viehätysvoimaansa.

Vares - Sukkanauhakäärme

Tänään kirjoitamme jännittävästi elokuva-arvostelun elokuvasta, jota emme ole nähneet. Ja sitten voimmekin taas puhua itsestämme ensimmäisessä persoonassa... Sulhoni kävi tänään siis katsastamassa uuden Vareksen ja avautui siitä minulle niin paljon, että päätin jakaa ilosanoman blogin lukijoidenkin kanssa. Huomatkaa optimistisuuteni siihen, että tätä blogia lukee enemmän kuin yksi ihminen.

Asiaan. Oli kuulema aika huono. Nopeasti ja halvalla tehty, ja sen huomasi. Köykäinen juoni, jota ei oltu viitsitty kunnolla kirjoittaa. Eikä näkynyt tissejä. Näyttelijäsuoritukset olivat keskinkertaisia, mutta se jäi hämärän peittoon johtuiko tuo ohjauksesta vai käsikirjoituksesta. Kummassakaan ei kuulema kehumista ollut. Suoraan kirjasta käännetty leffa ja tarinaa kuljetettiin eteenpäin päähenkilön kertojan äänellä. Ei siis viitsitty näyttää elokuvan keinoin mitä tapahtuu, joten sama vaikka olisi ostanut äänikirjan.

Aika masentavaa. Joten eiköhän tämä ollut tässä.

The Fighter - Taistelija

Minun mielestäni nyrkkeily on (showpainin rinnalla) universumin turhimpia lajeja. Mitä järkeä on maksaa siitä, että näkee ihmisten hakkaavan toisiaan? En ymmärrä. Siksi onkin aavistuksen hassua, että minä valitsin lauantai-illan elokuvaksi nyrkkeilyleffan. Noh, ehkä Marky Mark Wahlberg ja Christian Bale vaikuttivat asiaan jotenkin...

Dicky (Bale) on entinen pikkukaupungin nyrkkeilysuuruus, jonka suurin saavutus sijoittuu neljäntoista vuoden taakse. Nykyiset saavutuksen rajoittuvat pääasiassa crackin polttamiseen. Micky (Marky Mark) on Dickyn pikkuveli, joka yrittää saada omaa nyrkkeilyuraansa käyntiin. Valmentajana toimii ailahtelevainen Dicky ja managerina äiti, joka edelleen palvoo vanhempaa poikaansa ja uskoo tämän paluuseen kehässä.

Aavistuksen pitkäveteisessä leffassa naiset ovat keskimäärin kamalia ämmiä ja miehet vähän sellaisia ressukoita, joille nyt vaan tuppaa käymään huonosti. Ja tietysti siinä vaiheessa kun Dicky joutuu vankilaan ja siinä sivussa vierottuu huumeista, kokee hän valaistumisen ja pois päästyään tahtoo parantaa tapansa. Yllättäen elokuvan loppuun sijoittuu vihdoinkin Mickyn elämän suuri tilaisuus, mutta enpäs taida paljastaa miten siinä käy. Kukaan ei kuitenkaan arvaa, etenkään kun tämä(kin) elokuva perustuu tositapahtumiin.

Koska en tosiaan ole mikään nyrkkeilyn ystävä, on elokuva siis hetkittäin hiukan pitkäveteinen. Christian Bale on kylläkin loistava narkkari-Dickynä ja Marky Mark aika tasaisen varma, joskin vähän ilmeetön Mickynä. Joten parasta taitavat olla elokuvan raivostuttavat naiset.

Bridesmaids

Anniella (Kristen Wiig) menee ihan hyvin. Tai no, kohtalaisesti. Oma kakkupuoti on kaatunut, poikaystävä lähtenyt ja uusi hoito on todellakin vain uusi hoito. Kimppakämppä brittiläisen "persoonan" Gilin (Little Britainin Matt Lucas) ja tämän loisivan siskon kanssa ei myöskään ihan vastaa unelmia. Iloa elämään tuo kuitenkin se, että paras ystävä Lillian (Maya Rudolph) menee yllättäen kihloihin ja pyytää Annieta kaasokseen.

Siitähän ei voi seurata mitään hyvää.

Lillian on sulhonsa kautta tutustunut yläluokkaiseen Heleniin (Rose Byrne), joka on "oikeasti tosi ihana" (Annien mielestä täysi bitch). Helen on luonnollisesti yksi morsiusneidoista, eivätkä muutkaan porukasta ole yhtään sen täysipäisempiä. Kaikkein vähiten sulhon poikamainen sisko Megan (Melissa McCarthy).

Tällä porukalla mennään. Tiedossa on sikailua ja örveltämistä, joka saa Kauhean kankkusenkin kalpenemaan. Myötähäpeän rinnalla on kuitenkin koko ajan puhdas sääli poloista Annieta kohtaan, joka oikeasti on todella sympaattinen ja tekee parhaansa. Hänelle toivoisi pelkkää hyvää, mutta vituiksi menee, vaikka kuinka yrittäisi.
Sokerina pohjalla on myös perverssillä naapurinpoikamaisella tavalla todella viehättävä poliisi Nathan (Chris O'Dowd), joka tekisi mieli kuoria kuin pistaasipähkinä.

Omat ennakko-odotukseni eivät olleet kauhean korkealla Bridesmaidsia katsomaan mennessä, mutta kerrankin yllätys oli positiivinen. Kristen Wiig ja Maya Rudolph olivat kyllä siinä mielessä väärässä paikassa, että (anteeksi ikärasistinen kommenttini) naamojen perusteella tämä kolkyt plus -meininki tuntui enemmän nelkyt plus -meiningiltä. Mutta jos sen epähuomion yli pääsee, on kyseessä varsin viihdyttävä elokuvatuokio. Tämänhän voisi katsoa vaikka omissakin polttareissa, vink vink!

Majavankokoinen mielenterveysongelma

kylläpä oli Gibsonin Melillä melkoinen, majavankokoinen mielenterveysongelma.

Majava on kertomus miehestä, jota ihan vähän isosti ahdistaa ja tullakseen paremmalle mielelle mies vetää käteen (pun intented) Majava-käsinuken, jonka kautta kommunikointi onkin niin paljon helpompaa ja sujuvampaa. Kylläpä hetken hymyilyttääkin: asiat alkavat sujua paremmin niin kotona kuin töissäkin, mutta eihän mikään kestä ikuisesti. Hetken aikaa Majava kuitenkin on Gibsonin Melille elävä olento ja tapa selvitä elämän karikoista.

Ahdistus ja epätoivo palaavat kuvaan Majavasta huolimatta tai majavasta johtuen ja ne ajavat miehen epätoivoisiin tekoihin. Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin, onnellinen loppu odottaa ja elokuvaan on mahdutettu mukaan kyseenalaista yritystoimintaa, ihqua teinirakkautta sekä graffiteja.

Myönnettävä on, että tällä kertaa seura oli parempaa kuin elokuva.

Morsianten sota

Liv (Kate Hudson) ja Emma (Anne Hathaway) ovat olleet parhaita ystävyksiä lapsesta lähtien ja luonnollisesti unelmoineet yhdessä päivästään prinsessana. Kun sulhot vihdoin löytyvät ja älyävät kosia, alkaa kiihkeä häiden suunnittelu. Hääsuunnittelijan assistentti tekee kuitenkin pienen, mutta sitäkin kriittisemmän virheen, joka lopulta saa morsiot sotapolulle toisiaan vastaan. Omien häiden suunnittelun lisäksi elämän tarkoitukseksi kasvaa kaverin häiden pilaaminen.

Mitään suurta valaistusta elämästä, rakkaudesta tai häistä Morsianten sota ei tarjoa, mutta ihan kelvollista ja harmitonta viihdettä sadepäivän ratoksi kuitenkin. Kate ja Anne ovat kauniita ja ihania, joten mikäs heitä on katsellessa.

Conviction

Betty Annen (Hilary Swank) veli Kenny (Sam Rockwell) on aikamoinen hulivilipoika, ollut lapsesta alkaen. Mutta sellaista se hajanainen perhe-elämä kuuskyt, seitkytlukujen taitteen maaseudulla saa aikaan. Kiivasluontoisella Kennyllä on toki monesti hyvät tarkoitukset, mutta metsäänhän se homma tuppaa menemään.

Kun Betty Annen ja Kennyn kotikaupungissa murhataan raa'asti eräs nainen, saapuu poliisi luonnollisestikin Kennyn puheille. Kolme vuotta myöhemmin Kenny lopulta pidätetään ja tuomitaan elinkautiseen. Siitä alkaa Betty Annen taistelu veljensä vapauttamisen puolesta.

Betty Annella on jäänyt lukiokin kesken, mutta hän suorittaa sen loppuun ja pyrkii oikeustieteelliseen. Tiedossa on huikea näytelmä siitä, kuin Betty Anne uhraa avioliittonsa ja miltei lapsensakin tiellään lakimieheksi, jotta parhaiten pystyy auttamaan Kennyä. Kulminaatiopiste on siinä kohtaa, kun Betty Anne kuulee ensimmäisen kerran dna-testeistä. Niitähän ei Kennyä tuomittaessa vielä ollut käytössä.

Pohjimmiltaan Conviction on sujuva, hyvin näytelty ja ihan mielenkiintoinenkin elokuva. Tiettyä periamerikkalaista paatosta pienen ihmisen unelmista ja niiden toteuttamisesta löytyy tietenkin enkä itse ainakaan ihan täysin pystynyt samaistumaan kiihkeyteen, jolla Betty Anne veljensä asiaan paneutui. Ihan täydellisesti en myöskään ymmärtänyt uhrautuvuutta veljen puolesta, sillä eihän Kenny ilman murhatuomiotakaan mikään aivan puhdas pulmunen ollut. Mutta ehkä se johtuu siitä, ettei mulla ole veljeä.

Juliette Lewisista en ole koskaan pitänyt, mutta Convictionissa hän tekee oikein onnistuneen sivuroolin. Kennyn rooliin olisi muuten Edward Nortonkin passannut oikein hyvin...

Black Swan

Joskus aina kadehdin niitä ihmisiä, jotka suhtautuvat omaan asiaansa kiihkeän intohimoisesti. Niin suurella tunteella, että elämässä ei sitten juuri muuta olekaan. Niin kuin vaikka Nina Sayers (Natalie Portman) elokuvassa Black Swan. Toisaalta taas. On aika turvallista ettei elämässä ole niin suuria intohimoja.

Ninalle tärkeintä on baletti ja vielä sitäkin tärkeämpää pääroolin saaminen Joutsenlammessa. Tavoitteen tultua saavutetuksi siitä joutuu silti vielä kilpailemaan, sillä mikään ei ole varmaa ennen ensi-iltaa. Balettikoulun johtaja (vai mikä se termi nyt onkaan) Thomas Leroy (Vincent Cassell) roikottaa Ninaa löysässä hirressä roolin suhteen ja aika ajoin on vakuuttunut siitä, ettei viattomasta Ninasta ole kaksoisroolin synkemmän puoliskon tanssijaksi. Siihen sopisi paremmin hutsahtava Lily (Mila Kunis).

Pikkuhiljaa Nina uppoaa syvemmälle ja syvemmälle mustan joutsenen rooliin ja lopulta todellisuus hämärtyy pelottavalla tavalla. Mikä on totta ja mikä ei, sen joutuu katsoja ihan itse päättämään. Rautalankamallien puute etenkin amerikkalaisessa elokuvassa on varsin piristävää. Natalie Portman on myös Oscarinsa ansainnut arvaamattoman ja ailahtelevan Ninan roolilla.

Kuninkaan puhe

Bertiellä (Colin Firth) on puhevika, hän änkyttää. Eihän se mikään suunnaton vika ole, mutta Bertiellä on myös toinen ongelma. Hänen isänsä sattuu olemaan Englannin kuningas ja veljensä kruununprinssi. Tämä asetelma johtaa siihen, että toisinaan myös Bertie joutuu puhumaan julkisesti suurille ihmisjoukoille. Eikä se oikein tahdo onnistua, koska Bertiellä siis on se puhevika.

Onneksi Bertiellä on myös mukava vaimo Elizabeth (Helena Bonham Carter), joka etsii miehelleen uusia parantumiskeinoja huolimatta tämän omasta kyllästymisestä aiheeseen. Elizabeth löytää myös puheopetusta tarjoavan Lionel Loguen (Geoffrey Rush), jonka metodit poikkeavat suuresti aiemmasta. Lionel suostuu ottamaan Bertien hoitoonsa, jos tämä suostuu siihen, että tuntien aikana he ovat tasavertaisia. Tämä on luonnollisesti iso kompastuskivi kuninkaalliselle, mutta lopulta Bertie suostuu.

Lionelin hämmentävät metodit tuottavat yllättäen tulosta, vaikka miesten yhteistyö ei aina sujukaan kitkattomasti. Mutkia matkaan tulee etenkin siinä vaiheessa, kun puidaan Bertien veljen suhdetta jo naimisissa olevaan Wallis Simpsoniin. Tässä tositapahtumiin perustuvassa tuotoksessa on kuitenkin loppu hyvin, kaikki hyvin ja kuten tiedetään, Bertie suoriutuu lopulta hänelle lankeavasta kuninkaan hommasta ihan hyvin.

Hetkittäin Kuninkaan puhe on vähän turhaa jaarittelua ja joistain kohdin elokuvaa olisi voinut saksia rankemmalla kädellä. Mitään kovinkaan pitkästyttävää ja turhaa mukana ei kuitenkaan ole. Colin Firth sopii vallan hyvin jäpittämään Bertieksi ja Helena Bonham Carten on viehättävän keski-ikäinen tulevana kuningataräitinä. Elokuvassa on myös monin paikoin todella kauniita yksittäisiä kuvia ja sommitelmia.

Rakkautta koleran aikaan

Javier Bardem on Florentino, joka nuorena poikana rakastuu ihanaan Ferminaan (Giovanna Mezzogiorno). Pojan pää menee lemmestä täysin sekaisin ja hän on vakuuttunut siitä, että hänen elämänsä tarkoitus on rakastaa Ferminaa. Pahaksi onneksi tytön isukilla (John Leguizamo) on vähän toisenlaisia suunnitelmia ja hän torppaa suoralta kädeltä lempiväisten aikomukset avioitua. Tytär on niin kaunis, että kyllä hän saa paremmankin miehen kuin pahaisen lennätinpojan.

Fermina lähetetään maaseudulle ja siellä hänen tunteensa Florentinoa kohtaan viilenevät. Tai ainakin hän uskottelee itselleen niin. Sitkeä nuorimies kuitenkin jatkaa lemmekkäiden kirjeiden kirjoittelua ja kieltäytyy lihallisista iloista vedoten siihen, että on luvannut Ferminalle säästää poikuutensa heidän avioliittoonsa. Avioon Fermina meneekin, mutta menestyksekkään tohtori Urbinon (aina yhtä herkku Benjamin Bratt) kanssa, jonka tutkimusmenetelmät kylläkin toivat katsomomme mieleen ns. nännilääkärin.

Florentinoa kohtaa kauhistuttava onnettomuus sillä aikaa kun Fermina ja tohtori ovat häämatkalla Pariisissa. Jokilaivalla mystinen nainen tempaisee Florentinon yön pimeydessä hyttiinsä ja käyttää tätä karmealla tavalla hyväksi tyydyttääkseen omat riettaat himonsa. Siitäpä Florentino keksiikin, että hyvä tapa lievittää Ferminan kaipuun aiheuttamaa tuskaa on lemmiskellä muiden naisten kanssa. Hän alkaa pitää kirjaa valloituksistaan ja elokuvan lopussa niitä taitaa olla reilut kuusisataa.

En ole lukenut Gabriel García Márquezin kirjaa, johon elokuva perustuu, mutta luojan tähden toivon että se on parempi! Tökeröt vanhennusmaskeeraukset siitä ainakin puuttuvat, siitä olen varma. Nyt liki kaksi ja puoli tuntia menee jaaritellessa rakkaudesta, jonka uskottavuus lipsahtaa miltei miinuksen puolelle. Florentino vaikuttaa kylähullulta, jolla on pakkomielle. Rakkautta ja intohimoa elokuvassa ei ole nimeksikään. Javier Bardem tuntuu lähinnä ylinäyttelevän, etenkin kohtauksissa joissa hän esittää nuorta Florentinoa. Sitä paitsi sillä naamalla nuoren miehen näytteleminen on jo lähtökohtaisesti aika epäuskottavaa. Giovanna Mezzogiorno vaikuttaa vaivautuneelta ja Benjamin Bratt ylimielisen huvittuneelta, niinkuin hän ainoana tietäisi mitä huttua ollaan tekemässä. Ja John Leguizamo nyt vaan ei yhtään sovi kenenkään isäksi!

Elizabeth

On vuosi 1558 ja nuori Elizabeth (Cate Blanchett) nousee Englannin valtaistuimelle sisarpuolensa kuoltua. Seuraa juonittelua, hienoa pukudraamaa, verta, hikeä ja kyyneleitä. Kinastellaan piispojen kanssa ja jopa Daniel Craig viuhahtaa papinkaavussaan sivuosassa. Elizabeth ei ole suinkaan valtakuntaa yhdistävä ja kaiken kansan rakastama kuningatar, vaikka nuoruuden viattomuudessaan kenties sellaista haluaisikin olla. Nuoruudenrakkaus sir Robertiin (Joseph Fiennes) on kovalla koetuksella ja kärsii kuningattaren julkisten avioliittosuunnitelmien vuoksi. Pohdinta on kovaa siitä, pitäisikö avioitua turmeltuneen ranskalaisen vai suojelua tarjoavan espanjalaisen kanssa. Lopulta Elizabeth tekee kompromissin ja päätyy elämään kokonaan ilman miehiä.

Cate on hurmaava ja tyrmäävä kuningattarena. Viattomuus liukenee hiljalleen pois ja lopulta jäljelle jää neitsytkuningattaren kuori. Paikoitellen hiukan hidastempoinen elokuva on oikein viihdyttävää katsottavaa kun iskee kunnon keskiaikaisen pukudraaman kaipuu. Roolitus on sangen onnistunut, joskin Fiennesin poikaa meinaa hetkittäin luulla rakastuneeksi Shakespeareksi.

Raatimme odottaa positiivisessa hengessä sopivaa hetkeä katsastaa elokuvan jatko-osa.

Salt

Angelina Jolie esittää CIA:n huippuvakoojaa Evelyn Saltia, jonka romanttiset aikeet hääpäivän vietosta saavat äkkimuutoksen, kun venäläinen loikkari ilmaantuu horisemaan kummia. Pian Evelyn huomaa itse olevansa takaa-ajettuna ja sen jälkeen pihalle päätyy katsoja joutuessaan pohtimaan, onko Evelyn hyvisten vai pahisten puolella ja ketä ne ylipäänsä ovat.

Salt on rakenteeltaan hyvin tavanomainen toimintaelokuva, Angelinan tilalle voisi helposti vaihtaa Matt Damonin tai Will Smithin tai jonkun muun vastaavissa toimintaleffoissa kärvistelleen miehen. Dvd:n ekstroissa Angie itse kertookin, kuinka halusi tehdä miehekkään toimintaelokuvan ja itse suurimman osan stunteista. Joo, kyllähän Salt pistää äijiä lakoon aikamoisella tahdilla eikä elokuva siinä mielessä häviä pätkääkään viihdyttävyydessä vastaaville miesten tähdittämille. Onko siinä sitten järkeä, että naisten ja miesten toimintaelokuvaroolit ovat samanlaisia, voi kukin miettiä ihan keskenään. Kai se on sitä tasa-arvoa.

Kokonaisuudessaan Salt menettelee. On jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain lainattua, vai miten se meni. Uutta on nainen "miehen" roolissa, vanhaa Neuvostol... siis Venäjän ja kommunismin pelko ja lainattua ainakin elokuvan alku. En vain kuollaksenikaan saa päähäni, minkä toisen elokuvan alussa riudutaan vankilassa ja vaihdellaan vankeja Pohjois-Korean rajalla. Jatko-osakin on oikein mukavasti pedattu. Että sitä odotellessa!

Los ojos de Julia

Taannoin kävimme talon herran kanssa katsastamassa espanjalaista kauhua elokuvissa. Kyseessä oli Julia silmät, jonka kaksoispääroolia veti Serranon perheestäkin tuttu Belén Rueda. Hän esittää sisaruksia Juliaa ja Saraa, jotka molemmat sairastavat jonkinsorttista silmänrappeutumaa, joka johtaa lopulta sokeutumiseen.

Elokuva alkaa sillä, että jo sokeutunut Sara tekee itsemurhan. Julia ei kuitenkaan suostu hyväksymään, että sisar on riistänyt hengen itseltään. Julialle valkenee myös, että Saralla on ollut ennen kuolemaansa miesystävä. Kukaan muu ei kuitenkaan tiedä miehestä mitään, tai ei halua tietää. Julia sotkeutuu hetki hetkeltä syvemmälle sisarensa salaisuuksiin ja menetettyään äkillisesti myös miehensä, saa järkytys Juliankin sokeutumaan. Pelastukseksi koituu silmäleikkaus, jonka jälkimainingit valaisevat lopulta myös Saran kuolemaa ja paljastavat sisaruksia väijyneen sadistisen psykopaatin.

Julian silmät on ihan kelvollista psykologista kauhua aluksi. Jossain vaiheessa elokuva alkaa kuitenkin hiukan toistaa itseään ja siitä olisi voinut parikymmentä minuuttia leikata surutta pois. Verta ja suolenpätkiä ilmaantuu lopussa kiitettävästi ja jonkinsorttinen kunnianosoitus Luis Buñuelin Andalusialaisen koiran silmänleikkauskohtauksellekin on. Lopussa valitettavasti repesin taas kerran ihan täydellisesti ja sain penkkirivin hytkymään pidätetystä naurusta, kun kurkun leikkaaminen meni hiukan överiksi. Enkä tarkoita nyt sitä vihreää vihannesta. Myös Belén Ruedan tissit häiritsivät jonkin verran, sillä ne olivat jotenkin ihan turhaan tyrkyllä.

Black Death

Ulric (Sean Bean) on herraan uskova ritarismies, joka joukkoineen lähtee ottamaan tolkkua, miksi suon keskellä sijaitseva kylä on säästynyt mustalta surmalta ja herätetäänkö siellä kuolleita henkiin. Mukaan hän tarvitsee paikallisoppaaksi nuoren munkkinoviisin Osmundin (Eddie Redmayne), jolla on omat henkilökohtaiset motiivinsa poistua luostarin seinien ulkopuolelle.

Retkihän ei tietenkään mene ihan niin kuin strömsöläisillä menisi. Kristikunnan uljaat edustajat kohtaavat suolle päästyään sen mitä menivät hakemaankin: oudon kylän, jonka pinnallisen ystävällisyyden takana piilee jotain karmivaa ja uhkaavaa. Viimeistään tässä kohden pieni katsoja saattaa saada mieleensä suomalaisen Saunan, jossa myöskin on outo kylä keskellä suota. Valitettavasti yhtäläisyyden siihen sitten loppuvatkin, ainakin lopputuotteen hyvyyden kannalta.

Vaikka ei Black Death varsinaisesti huono ole, loppupuolella juoni vain hiukan lässähtää. Ajatus kylän "mysteeristä" on sinänsä ihan raikas, mutta valitettavasti jää vähän puolitiehen. Aika hyvin kuitenkin saadaan havainnollistettua kristinuskon ja pakanuuden hyvä ja huonoja puolia. Ja Sean Beania nyt katselee ihan mielellään ritarivaatteissa. Tai miksei vaikka ilmankin, jos tilaisuus ilmaantuisi...

22 Bullets

Jean Reno on 22 Bulletsin Charly Matteï, eläkkeelle vetäytynyt mafioso ja palkkamurhaaja. Eläkkeellä pysyttely osoittautuu kuitenkin vaikeaksi, sillä joku tusauttaa Charlyyn 22 luotia. Ihmeen kaupalla mies kuitenkin jää henkiin ja kostoretkihän siitä alkaa. Matkan varrella vanhat ystävyyssuhteet joutuu funtsailemaan vähän uusiksi. Sivujuonteena tarinassa on mukana aviomiehensä kuoleman jälkeen pikkuhiukkasen alkoholisoitunut yksinhuoltaja ja etsivä Marie.

22 Bullets on väkivaltainen ja raaka kertomus, mutta jotenkin samalla kaunis. Kenties se johtuu Jean Renosta, sillä hänen piilevä sympaattisuutensa saa puolelleen, olkoon roolihahmo miten luihu ja kriminalisoitunut tahansa. Itse olen pitkään tuominnut ranskalaiset elokuvat suoralta kädeltä tekotaiteellisiksi ja pitkäveteisiksi, mutta taas kerran löytyi säännön vahvistava poikkeus.