Antichrist

Lars von Trier on saanut nähtävästi vähän eri sarjan nappeja masennusta sairastaessaan, kuin tavallinen tallaaja. Niissä höyryissä on nimittäin kirjoiteltu Antichrist-niminen luomus, jota himoitsin näkemään jo silloin, kun se elokuviin tuli. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan vasta eilen flunssahorroksessa mussukan kainalossa tuli tämä katsottua.

Olihan se. Ankea ja ahdistava. Synkkä ja paikoin verinen. Traaginen ja dramaattinen. Oli pornoa (jopa miehisiä elimiä, joita yleensä tuppaa näkemään vain suomalaisissa leffoissa ja ns. "alan" elokuvissa) ja oli kauhua. Väkeviä roolisuorituksia ja äänimaailman minimalismia. Silvottiin paikkoja, joiden silpomisen ajatteleminenkin sattuu.

Mutta.

Aina tulee tämä mutta. Vähän köyhäksi jäi tarinan rakennus minusta silti. Okei, oli mies ja nainen, joiden ainokainen kuolee, kun vanhemmat paneskelevat. Traagista. Nainen ottaa lapsen menetyksen äärimmäisen raskaasti, mies suree kai omalla tavallaan. Jos suree. Ja ryhtyy terapeuttina vaimoaan hoitamaan. Ja samalla parisuhde muuttuu enemmän lääkäri-potilas -suhteeksi, jota välillä hajotetaan harrastamalla villiä, väkivaltaista seksiä. Jossain vaiheessa lapsi kuitenkin tuntuu unohtuvan. Ei surrakaan sitä menetystä, vaan kaikki traumat kumpuavat jostain syvemmältä. Mutta mistä?

Kappas. Kaiken takanahan ovatkin keskiaikaiset naismurhat, joista kirjoitettuja kirjoja elokuvan nainen on lopputyönään tutkinut. Ja samalla on joku saatana livahtanut hänen pääkoppaansa ja saanut hänet jo edellisenä kesänä pukemaan lapselleen kengät vääriin jalkoihin.

Tämähän luonnollisesti johtaa miehen silpomiseen ja lopulta elokuvan kai kuuluisimpaan kohtaan, jossa nainen leikkaa itseltään klitoriksen. Auts. Eikä tässä kohtaa saa unohtaa puhuvaa kettua. Tällaisessa elokuvassa kuuluu olla puhuva kettu.

Voi kiesus! Tai siis antikiesus. Kai tässä nyt taas oli joku nerokas feministinen näkökanta, jota minä en vain ymmärtänyt. Jos joku ymmärsi, niin selittäköön.

Ettei tämä nyt menisi kuitenkaan liian tylyksi tuomioksi, niin onhan se sanottava, että kyllä masentuneisuuden kuvauksessa varmasti jotain osuvaakin oli. Ja olihan elokuvassa paljon synkänkauniita kuvia (jos unohtaa puhuvan ketun) sekä ihan omanlaisensa epätodellinen tunnelma ilman musiikkia.