Jos elokuvan kansi muistuttaa teinivampyyrileffan kantta ja aiheena on eurooppalaisen kirjallisuuden klassikko, niin pakkohan se on katsoa. Suurella epäilyksellä tietenkin.
Dorian Gray kuitenkin osoittautui odotuksiani paremmaksi. Olen aloittanut kyseisen kirjan lukemista ainakin kahdesti, mutten päässyt alkua pitemmälle, joten en osaa ottaa kantaa kirjan ja elokuvan sointuvuuteen. Noin ilman pohjatietoja elokuva kuitenkin toimi oikein hyvin.
Dorian Grayhan siis on nuori yläluokan jamppa, joka perii valtaisan kartanon Lontoosta. Perin viattomana hän päätyy kuitenkin piireihin, joista viattomuus on kaukana. Seuraa epäonnista rakkautta puolin jos toisinkin, murhia ja itsemurhia. Kaiken taustalla kummittelee Dorianista maalattu muotokuva, joka pirullisella tavalla imee itseensä Dorianin vanhenemisen, haavoittumiset ja sisäisen rappeutumisen.
Mutta eihän sellainen voi kestää. Ikuisesta nuoruudesta ja kauneudesta joutuu aina lopulta maksamaan.
Dorian Gray olisi muutamassakin kohdassa voinut nyrvähtää omaan nokkeluuteensa, mutta jotenkin tarina pysyi kasassa jopa elokuvana. Ihme kyllä siinä on vältetty liikaa tehosteilla kikkailua, vaikka tilaisuus sellaiseen olisi ollutkin. Ärsyttävän kaunis Ben Barnes toimii Dorianina, samoin Colin Firth rappioituneena lordi Wottonina ja Ben Chaplin poikiin menevänä taidemaalarina. Ihan jees kaiken kaikkiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti