tiistai 26. helmikuuta 2008

You didn't kill for your country... you killed for yourself.

Siis.

Ystävämme Rambo.

Täytyy myöntää, että elokuva oli positiivinen yllätys. Hatara muistikuvani sarjan ensimmäisestä luomuksesta antoi odottaa täysin päätöntä ja järjenköyhää väkivaltakohellusta, mutta ei se nyt ihan sitäkään ollut. Elokuva oli omassa luokassaan ihan viihdyttävä, mutta kyllähän siitä väkisin tuli tunne, ett Stallone on halunnut tehdä elokuvan, joka saa katsojan ajattelemaan maailman epätasa-arvoisuutta jne.

Rambon syvin olemus on helpoin hahmottaa binaaristen vastakohtaparien kautta:
länsi - itä
hyvä - paha
kristinusko - luonnonuskonnot, kommunismi
rauha - sota
ihminen - eläin
nainen - mies
valkoihoinen - muun värinen

Näitä nyt voisi keksiä loputtomiin, mutta ei niiden kautta mitään tavallisuudesta poikkeavaa kuitenkaan löydy. Yhä edelleen vastassa ovat "pienet keltaiset kommunistit", tällä kertaa Vietnamin sijasta Burmassa eli Myanmarissa eli Burmassa eli... you got it. Siellä ne kiusaavat kristittyä heimoa, jota lauma Coloradon metsistä tulleita sinisilmäisiä lähimmäisenrakastajia haluaa auttaa. Eihän ne yksin sinne Burmaan pääse, mutta onneksi on John Rambo. Ryvettynyt Vietnamin veteraani, joka muodon vuoksi pistää ensin vastaan. "Emmää nyt millään jaksais sinne lähteä, ois noi tiskit ja muuta... no okei."

No, tietäähän sen miten siinä käy. Joko huonosti tai hyvin huonosti.

Kun lempeäkatseiset tohtorisedät Sarah Millerin (Julie Benz) johdolla katoavat viidakkoon, apuun kutsutaan joukko palkkasotureita. Onneksi Rambo on tässä vaiheessa vihdoin kasvanut henkisesti Sarahin kanssa käymiensä syvällisten keskustelujen ansiosta ja on lopultakin, kaikkien näiden vuosien jälkeen sinut itsensä kanssa. Hän on oivaltanut, että kuolema on hänessä. Se on hänen kohtalonsa. John Rambosta tehtiin aikoinaan tappokone ja se hän jumalauta on, sitä totuutta on turha paeta! Hän ei tappanut maansa puolesta vaan omasta puolestaan.

Loppu onkin sitten enemmän tai vähemmän lahtausta, sillä eihän niistä maksetuista miehistä mihinkään ole ilman Ramboa. Kotiin ne meinaavat luikkia heti ensimmäisten kauheuksien tultua vastaan. Mutta onneksi John herkeää runolliseksi:
"Live for nothing... Or die for something... Your call."

Räiskeen ollessa kovimmillaan tunsin lievää kuvotusta, mutta se meni ohi kun älysin lopettaa karkkien syömisen. Niitä tuli varattua mukaan hiukan liikaa.

Lopputaistelun kliimaksi koitti luonnollisesti lopussa. Uskon kyllä, että sen keksimiseen on varmasti käytetty useita miestyötunteja, mutta tahaton(?) komiikka oli valtaisa. Minä nauroin. Pyydän anteeksi, mutta en kyennyt nauramatta katsomaan kahtiahalkaistun ruumiin kierimistä alas hiekkaista rinnettä. Olen pahoillani.

Koska tämä on mahdollista nähdä (hyvin vinosta kulmasta tosin) yhden miehen kasvutarinana, se vaatii toki ylevän lopun. Ja sehän tulee. Oltuaan vuosikymmenet poissa kotoa ja tahrattuaan kätensä niin viattomien kuin vähemmän viattomienkin verellä, John Rambo palaa vihdoin kotiin. Alussa hän sanoo Sarahille, että mikään ei muutu, mitään ei ole mahdollista muuttaa. Että kaikki paha mitä maan päällä on, se on oleva aikojen loppuun saakka.

Lopussa Rambo seisoo lapsuudenkotiinsa johtavan tien päässä ja katsoo niittyjä, joilla heposet laiduntavat kuten silloin, kun hän nuorena poikana lähti ensimmäiseen sotaansa. Ehkä hän silloin miettii, että on aika hyvä, etteivät kaikki asiat muutu.


Tämän kirjoituksen yleväksi lopuksi haluan huomauttaa vielä kerran, että aiemmat kohtaamiseni Rambon kanssa ovat olemattomia. Minulla ei siis ole hajuakaan siitä, miten paljon hän on aiemmissa elokuvissa henkisesti kasvanut, tämä oli vain minun viaton tulkintani aiheesta.

Genrensä edustajana siis ihan viihdyttävä tuotos. Muutamia erityisen hienoja maisemaotoksia osui mielestäni mukaan ja vaikka Stallonella tuota ikää jo on, niin ihan ok kunnossa näytti setä vielä olevan. Vaikka ihan hyvä, että paita pysyi päällä koko leffan ajan.

Ei kommentteja: