Hämmentävää. Jo ensimmäisen kymmenminuuttisen jälkeen tiesin, että tulen pitämään tästä elokuvasta varsin paljon, vaikka mitään sen kummempaa ei ollut tapahtunut. Elokuvan valot, varjot, värit, tunnelma ja musiikki vain olivat jotain todella hienoa ja koskettavaa.
Tarina. Mitähän siitä osaisi edes sanoa. Pohjimmiltaan kyse oli tien ylittämisestä, itsensä tuntemisesta/löytämisestä ja luottamisesta ja tietysti tavallaan myös rakkaudesta. Norah Jones esittää tarinan päähenkilöä Elisabethia, sydämensä särkenyttä nuorta naista joka lähtee matkaan löytääkseen itsensä. Jude Law on kahvilanpitäjä Jeremy, joka tarjoilee Elisabethille muutaman kerran mustikkapiirakkaa, aikaa ja juttuseuraa ennen matkaan lähtöä. Matkalla Elisabeth tekee töitä erilaisissa kuppiloissa, kirjoittaa kortteja Jeremylle, kohtaa jos jonkinlaista ihmiskohtaloa (esimerkiksi juopon poliisin ja yksinäisen uhkapelurin) ja oppii jotakin itsestään.
Joskus on käytävä kaukana nähdäkseen lähelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti