Kun mies haluaa lainata romanttisen komedian, ei passaa muuta kuin suostua. Näin kävi meillä lauantai-iltana. Elokuvaksi valikoitui George Clooneyn tähdittämä Up in the Air, johon poiccis viehtyi trailerin nähtyään.
Clooney on Ryan, joka työkseen erottaa ihmisiä. Hänet siis palkataan munattomien esimiesten tilalle antamaan potkuja. Ryan pitää työstään, eikä vähiten siksi, että pääsee matkustamaan. Hän käytännössä elää lentokoneissa ja lentokentillä. Siksi shokki onkin melkoinen, kun firman uusi tulokas Natalie on kehittänyt järjestelmän, jonka avulla voidaan potkujen jakelu suorittaa tietokoneen kautta eikä matkustamista enää tarvita.
Ryan saa kuitenkin opettaa työnsä salat Natalielle, jotta tämä ymmärtää mistä on kysymys. Seuraa lentelyä ympäriinsä, ikuisen poikamiehen retkahtamista ja sen sellaista. Ei-tyypilliseksi romanttiseksi komediaksi Up in the Airin tekee kuitenkin se, että loppu ei ole ihan perinteinen. Prinssi ei saakaan prinsessaansa ja puolta valtakuntaa, mikä on kieltämättä ihan piristävää vaihtelua, vaikka elokuva ei muuten niin hirveästi minua sykähdyttänytkään.
sunnuntai 4. heinäkuuta 2010
Shutter Island
Vuosi on 1954 ja sheriffi Teddy Daniels (Leo DiCaprio) lähtee uuden työparinsa Chuckin (Mark Ruffalo) kanssa Shutter Islandille tutkimaan katoamistapausta. Saarella sijaitsee vankimielisairaala, jonne on teljetty pahimmat mahdolliset kriminaalit, joita ei voi minnekään muualle sijoittaa. Tuosta äärimmäisen suljetusta ja vartioidusta laitoksesta on kuitenkin nyt päässyt eräs murhaaja livahtamaan.
Ashecliffen vankimielisairaala vaikuttaa alun alkaenkin oudolta paikalta. Ja vielä hämärämmäksi kaikki muuttuu, kun Teddylle selviää, että sairaalassa on yksi ylimääräinen potilas, josta ei löydy mitään tietoja. Onko tämä potilas mies, joka on murhannut Teddyn vaimon pari vuotta aiemmin?
Martin Scorsesen ohjaama leffa saa nopeasti otteeseensa ja pitää siinä loppuun asti, jolloin paljastuu, ettei juuri mikään ole sitä, miltä on näyttänyt. Vielä paremmaksi leffa olisi tosin tullut, jos lopussa olisi ollut vielä yksi radikaali juonenkäänne lisää. Kaikesta huolimatta Shutter Island on oikein erinomainen elokuva ja takavuosien pulloposki teini-idoli Leo ihan mukiinmenevä näyttelijä.
Ashecliffen vankimielisairaala vaikuttaa alun alkaenkin oudolta paikalta. Ja vielä hämärämmäksi kaikki muuttuu, kun Teddylle selviää, että sairaalassa on yksi ylimääräinen potilas, josta ei löydy mitään tietoja. Onko tämä potilas mies, joka on murhannut Teddyn vaimon pari vuotta aiemmin?
Martin Scorsesen ohjaama leffa saa nopeasti otteeseensa ja pitää siinä loppuun asti, jolloin paljastuu, ettei juuri mikään ole sitä, miltä on näyttänyt. Vielä paremmaksi leffa olisi tosin tullut, jos lopussa olisi ollut vielä yksi radikaali juonenkäänne lisää. Kaikesta huolimatta Shutter Island on oikein erinomainen elokuva ja takavuosien pulloposki teini-idoli Leo ihan mukiinmenevä näyttelijä.
torstai 6. toukokuuta 2010
Blue Velvet
Haksahdimme vuokraamaan keskiviikkoillan ratoksi eroottisen trillerin (tai eroottisen hillerin, kuten minä sanon) nimeltä Blue Velvet. David Lynchia siis ja ihan jopa Kyle McLachlanilla höystettynä. Viime kesänähän minä katsoin Mulholland Driven ja Lost Highwayn, jotka molemmat menettelivät.
Mutta Blue Velvet.
Jumaleissön mitä scheissea. Eihän siinä ollut päätä eikä häntää! Eikä kyllä mitään muutakaan. Ihan kiva jos joku tästäkin jotain ymmärsi, minä nimittäin en.
Mutta Blue Velvet.
Jumaleissön mitä scheissea. Eihän siinä ollut päätä eikä häntää! Eikä kyllä mitään muutakaan. Ihan kiva jos joku tästäkin jotain ymmärsi, minä nimittäin en.
keskiviikko 5. toukokuuta 2010
Haamukirjoittaja
Tämän elokuvan markkinointi ei ollut kyllä ihan tavoittanut minua vaikka pääosassa on itse herra McGregor. Ja kyllähän Ewania aina mielellään katselee.
Polanskin uutuusleffassa Ewan päätyy haamukirjoittajaksi brittien entisen pääministerin Alan Langin (Pierce Brosnan) muistelmille kun edellinen haamu sai salamyhkäisesti päättää päivänsä ajautumalla rantaan hengettömänä.
Juoni leffassa on öh, ohut? mutta varsin viihdyttävä kuitenkin. Salaliittoja väläytellään suuntaan jos toiseen ja on mukaan vedetty sotatoimet ja CIA.
Mutta pääpiirteissään Ewan siis kirjoittaa niitä muistelmia ja päätyy tekemään pientä selvitystyötä pääministerin aiempiin toimiin liittyen ja sitten sitä joudutaankin vaaraan tietysti. Aina ei oikein tiedetä kehen voitaisiin luottaa ja kuka on kenenkin puolella tai ketäkin vastaan mutta eihän se nyt ole ennenkään haitannut. Ohuehko juoni kulkee eteenpäin sutjakkaasti eikä siinä ehdi kyllästyä katsojakaan. Jännitystä onnistutaan pitämään yllä loppumetreille saakka vaikkakaan tässä teoksessa hovimestari ei olekaan syyllinen.
Polanskin uutuusleffassa Ewan päätyy haamukirjoittajaksi brittien entisen pääministerin Alan Langin (Pierce Brosnan) muistelmille kun edellinen haamu sai salamyhkäisesti päättää päivänsä ajautumalla rantaan hengettömänä.
Juoni leffassa on öh, ohut? mutta varsin viihdyttävä kuitenkin. Salaliittoja väläytellään suuntaan jos toiseen ja on mukaan vedetty sotatoimet ja CIA.
Mutta pääpiirteissään Ewan siis kirjoittaa niitä muistelmia ja päätyy tekemään pientä selvitystyötä pääministerin aiempiin toimiin liittyen ja sitten sitä joudutaankin vaaraan tietysti. Aina ei oikein tiedetä kehen voitaisiin luottaa ja kuka on kenenkin puolella tai ketäkin vastaan mutta eihän se nyt ole ennenkään haitannut. Ohuehko juoni kulkee eteenpäin sutjakkaasti eikä siinä ehdi kyllästyä katsojakaan. Jännitystä onnistutaan pitämään yllä loppumetreille saakka vaikkakaan tässä teoksessa hovimestari ei olekaan syyllinen.
tiistai 4. toukokuuta 2010
Talo järven rannalla
Minulla on yksi pahe elokuvien suhteen. Tai ainakin yksi. Keanu Reeves ja Sandra Bullock nimittäin. Kumpikin on erikseenkin erittäin jees, mutta pistäkääpä ne samaan leffaan niin jopa alkaa pulssi nousta. Mikä ei tietysti sairasvuoteella maatessa välttämättä ole hyvä homma, mutta niin vain pääsi käymään kun katselin Taloa järven rannalla.
On tämä ihana pari, joka kohtaa toisensa kirjeiden välityksellä. Välillä on myös kaksi vuotta, sillä Keanunun Alex elää vuodessa 2004, kun taas Buldogin Sandran Kate on jo vuodessa 2006. Mutta eipä se rakastumista estä. Lopulta kirjeet eivät enää riitä ja on jotenkin yritettävä voittaa vuosien kuilu kohtaamisen järjestämiseksi. Mutta onnistuuko se kuitenkaan, sillä ystävämme Kuolo on myös kuvioissa mukana...
Ah, niin ihanan tuskallista ja romanttista! Ja edelleen, tilaisuudet on käytettävä hyväksi silloin, kun se on mahdollista. Vaikka toisinaan myös odotus palkitaan... Mistä ehdin sairaassa päässäni jo vetää yhtymäkohtia todellisuuteeni, olenhan oman mussukkani kohdannut ensikerran jo kolme vuotta ennen kuin päädyimme yhteen. Tosin nyt tämä alkaa mennä jo vähän liian siirapiksi.
Mutta Keanu ja Sandra. Oih!
(Elokuva sinänsä nyt ei mikään elämää suurempi ollut, joskaan ei mitään ultimate-shittiä myöskään.)
On tämä ihana pari, joka kohtaa toisensa kirjeiden välityksellä. Välillä on myös kaksi vuotta, sillä Keanunun Alex elää vuodessa 2004, kun taas Buldogin Sandran Kate on jo vuodessa 2006. Mutta eipä se rakastumista estä. Lopulta kirjeet eivät enää riitä ja on jotenkin yritettävä voittaa vuosien kuilu kohtaamisen järjestämiseksi. Mutta onnistuuko se kuitenkaan, sillä ystävämme Kuolo on myös kuvioissa mukana...
Ah, niin ihanan tuskallista ja romanttista! Ja edelleen, tilaisuudet on käytettävä hyväksi silloin, kun se on mahdollista. Vaikka toisinaan myös odotus palkitaan... Mistä ehdin sairaassa päässäni jo vetää yhtymäkohtia todellisuuteeni, olenhan oman mussukkani kohdannut ensikerran jo kolme vuotta ennen kuin päädyimme yhteen. Tosin nyt tämä alkaa mennä jo vähän liian siirapiksi.
Mutta Keanu ja Sandra. Oih!
(Elokuva sinänsä nyt ei mikään elämää suurempi ollut, joskaan ei mitään ultimate-shittiä myöskään.)
Meryl x 2
Minä en ihmeemmin edes pidä Meryl Streepistä, mutta silti olen kahtena peräkkäisenä päivänä onnistunut katsomaan kaksi elokuvaa, joissa hän on. Eilen tölläsin Paholainen pukeutuu Pradaan (en kylläkään telkusta, vaikka se sieltäkin kuulema tuli, sillä minullahan ei sellaista edes ole) ja tänään vuorossa oli Tunnit.
Paholainen pukeutuu Pradaan oli oikeinkin viihdyttävä. Tosin tällaisessa elämäntilanteessa kun on opiskelun jälkeen palajamassa työelämään, ei leffan tarjoama käsitys työelämästä oikein kannustanut. Mutta siis... nuoren naisen kasvutarina vittumaisessa työyhteisössä. Olihan siinä jotain mihin samaistua. Ja paljon mitä ihmetellä. Ja huomasin taas, etten ymmärrä muotia ollenkaan, mutta ehkä minun ei tarvitse.
Tämänpäiväinen Tunnit oli myöskin vallan hieno elämys alun sekavuuden ja pitkäveteisyyden jälkeen. Kolme tarinaa, kolme naista ja jollain tavallahan ne sitten lopulta osuvat yksiin. Samaan sukupuoleen kohdistuvia tunteita, joita ei olisi saanut olla. Kuoleman läheisyyttä ja masennuksen synkkiä aallokoita. Pohjimmaisena opetuksena taisi olla, että pitäisi hiffata missä se onni lymyää ja kun sen on löytänyt, älytä pitää siitä kiinni.
Ja Nicole Kidman Tunneissa. Olihan se aika hienoa katsottavaa.
Paholainen pukeutuu Pradaan oli oikeinkin viihdyttävä. Tosin tällaisessa elämäntilanteessa kun on opiskelun jälkeen palajamassa työelämään, ei leffan tarjoama käsitys työelämästä oikein kannustanut. Mutta siis... nuoren naisen kasvutarina vittumaisessa työyhteisössä. Olihan siinä jotain mihin samaistua. Ja paljon mitä ihmetellä. Ja huomasin taas, etten ymmärrä muotia ollenkaan, mutta ehkä minun ei tarvitse.
Tämänpäiväinen Tunnit oli myöskin vallan hieno elämys alun sekavuuden ja pitkäveteisyyden jälkeen. Kolme tarinaa, kolme naista ja jollain tavallahan ne sitten lopulta osuvat yksiin. Samaan sukupuoleen kohdistuvia tunteita, joita ei olisi saanut olla. Kuoleman läheisyyttä ja masennuksen synkkiä aallokoita. Pohjimmaisena opetuksena taisi olla, että pitäisi hiffata missä se onni lymyää ja kun sen on löytänyt, älytä pitää siitä kiinni.
Ja Nicole Kidman Tunneissa. Olihan se aika hienoa katsottavaa.
maanantai 3. toukokuuta 2010
Antichrist
Lars von Trier on saanut nähtävästi vähän eri sarjan nappeja masennusta sairastaessaan, kuin tavallinen tallaaja. Niissä höyryissä on nimittäin kirjoiteltu Antichrist-niminen luomus, jota himoitsin näkemään jo silloin, kun se elokuviin tuli. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan vasta eilen flunssahorroksessa mussukan kainalossa tuli tämä katsottua.
Olihan se. Ankea ja ahdistava. Synkkä ja paikoin verinen. Traaginen ja dramaattinen. Oli pornoa (jopa miehisiä elimiä, joita yleensä tuppaa näkemään vain suomalaisissa leffoissa ja ns. "alan" elokuvissa) ja oli kauhua. Väkeviä roolisuorituksia ja äänimaailman minimalismia. Silvottiin paikkoja, joiden silpomisen ajatteleminenkin sattuu.
Mutta.
Aina tulee tämä mutta. Vähän köyhäksi jäi tarinan rakennus minusta silti. Okei, oli mies ja nainen, joiden ainokainen kuolee, kun vanhemmat paneskelevat. Traagista. Nainen ottaa lapsen menetyksen äärimmäisen raskaasti, mies suree kai omalla tavallaan. Jos suree. Ja ryhtyy terapeuttina vaimoaan hoitamaan. Ja samalla parisuhde muuttuu enemmän lääkäri-potilas -suhteeksi, jota välillä hajotetaan harrastamalla villiä, väkivaltaista seksiä. Jossain vaiheessa lapsi kuitenkin tuntuu unohtuvan. Ei surrakaan sitä menetystä, vaan kaikki traumat kumpuavat jostain syvemmältä. Mutta mistä?
Kappas. Kaiken takanahan ovatkin keskiaikaiset naismurhat, joista kirjoitettuja kirjoja elokuvan nainen on lopputyönään tutkinut. Ja samalla on joku saatana livahtanut hänen pääkoppaansa ja saanut hänet jo edellisenä kesänä pukemaan lapselleen kengät vääriin jalkoihin.
Tämähän luonnollisesti johtaa miehen silpomiseen ja lopulta elokuvan kai kuuluisimpaan kohtaan, jossa nainen leikkaa itseltään klitoriksen. Auts. Eikä tässä kohtaa saa unohtaa puhuvaa kettua. Tällaisessa elokuvassa kuuluu olla puhuva kettu.
Voi kiesus! Tai siis antikiesus. Kai tässä nyt taas oli joku nerokas feministinen näkökanta, jota minä en vain ymmärtänyt. Jos joku ymmärsi, niin selittäköön.
Ettei tämä nyt menisi kuitenkaan liian tylyksi tuomioksi, niin onhan se sanottava, että kyllä masentuneisuuden kuvauksessa varmasti jotain osuvaakin oli. Ja olihan elokuvassa paljon synkänkauniita kuvia (jos unohtaa puhuvan ketun) sekä ihan omanlaisensa epätodellinen tunnelma ilman musiikkia.
Olihan se. Ankea ja ahdistava. Synkkä ja paikoin verinen. Traaginen ja dramaattinen. Oli pornoa (jopa miehisiä elimiä, joita yleensä tuppaa näkemään vain suomalaisissa leffoissa ja ns. "alan" elokuvissa) ja oli kauhua. Väkeviä roolisuorituksia ja äänimaailman minimalismia. Silvottiin paikkoja, joiden silpomisen ajatteleminenkin sattuu.
Mutta.
Aina tulee tämä mutta. Vähän köyhäksi jäi tarinan rakennus minusta silti. Okei, oli mies ja nainen, joiden ainokainen kuolee, kun vanhemmat paneskelevat. Traagista. Nainen ottaa lapsen menetyksen äärimmäisen raskaasti, mies suree kai omalla tavallaan. Jos suree. Ja ryhtyy terapeuttina vaimoaan hoitamaan. Ja samalla parisuhde muuttuu enemmän lääkäri-potilas -suhteeksi, jota välillä hajotetaan harrastamalla villiä, väkivaltaista seksiä. Jossain vaiheessa lapsi kuitenkin tuntuu unohtuvan. Ei surrakaan sitä menetystä, vaan kaikki traumat kumpuavat jostain syvemmältä. Mutta mistä?
Kappas. Kaiken takanahan ovatkin keskiaikaiset naismurhat, joista kirjoitettuja kirjoja elokuvan nainen on lopputyönään tutkinut. Ja samalla on joku saatana livahtanut hänen pääkoppaansa ja saanut hänet jo edellisenä kesänä pukemaan lapselleen kengät vääriin jalkoihin.
Tämähän luonnollisesti johtaa miehen silpomiseen ja lopulta elokuvan kai kuuluisimpaan kohtaan, jossa nainen leikkaa itseltään klitoriksen. Auts. Eikä tässä kohtaa saa unohtaa puhuvaa kettua. Tällaisessa elokuvassa kuuluu olla puhuva kettu.
Voi kiesus! Tai siis antikiesus. Kai tässä nyt taas oli joku nerokas feministinen näkökanta, jota minä en vain ymmärtänyt. Jos joku ymmärsi, niin selittäköön.
Ettei tämä nyt menisi kuitenkaan liian tylyksi tuomioksi, niin onhan se sanottava, että kyllä masentuneisuuden kuvauksessa varmasti jotain osuvaakin oli. Ja olihan elokuvassa paljon synkänkauniita kuvia (jos unohtaa puhuvan ketun) sekä ihan omanlaisensa epätodellinen tunnelma ilman musiikkia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)