Haksahdimme vuokraamaan keskiviikkoillan ratoksi eroottisen trillerin (tai eroottisen hillerin, kuten minä sanon) nimeltä Blue Velvet. David Lynchia siis ja ihan jopa Kyle McLachlanilla höystettynä. Viime kesänähän minä katsoin Mulholland Driven ja Lost Highwayn, jotka molemmat menettelivät.
Mutta Blue Velvet.
Jumaleissön mitä scheissea. Eihän siinä ollut päätä eikä häntää! Eikä kyllä mitään muutakaan. Ihan kiva jos joku tästäkin jotain ymmärsi, minä nimittäin en.
torstai 6. toukokuuta 2010
keskiviikko 5. toukokuuta 2010
Haamukirjoittaja
Tämän elokuvan markkinointi ei ollut kyllä ihan tavoittanut minua vaikka pääosassa on itse herra McGregor. Ja kyllähän Ewania aina mielellään katselee.
Polanskin uutuusleffassa Ewan päätyy haamukirjoittajaksi brittien entisen pääministerin Alan Langin (Pierce Brosnan) muistelmille kun edellinen haamu sai salamyhkäisesti päättää päivänsä ajautumalla rantaan hengettömänä.
Juoni leffassa on öh, ohut? mutta varsin viihdyttävä kuitenkin. Salaliittoja väläytellään suuntaan jos toiseen ja on mukaan vedetty sotatoimet ja CIA.
Mutta pääpiirteissään Ewan siis kirjoittaa niitä muistelmia ja päätyy tekemään pientä selvitystyötä pääministerin aiempiin toimiin liittyen ja sitten sitä joudutaankin vaaraan tietysti. Aina ei oikein tiedetä kehen voitaisiin luottaa ja kuka on kenenkin puolella tai ketäkin vastaan mutta eihän se nyt ole ennenkään haitannut. Ohuehko juoni kulkee eteenpäin sutjakkaasti eikä siinä ehdi kyllästyä katsojakaan. Jännitystä onnistutaan pitämään yllä loppumetreille saakka vaikkakaan tässä teoksessa hovimestari ei olekaan syyllinen.
Polanskin uutuusleffassa Ewan päätyy haamukirjoittajaksi brittien entisen pääministerin Alan Langin (Pierce Brosnan) muistelmille kun edellinen haamu sai salamyhkäisesti päättää päivänsä ajautumalla rantaan hengettömänä.
Juoni leffassa on öh, ohut? mutta varsin viihdyttävä kuitenkin. Salaliittoja väläytellään suuntaan jos toiseen ja on mukaan vedetty sotatoimet ja CIA.
Mutta pääpiirteissään Ewan siis kirjoittaa niitä muistelmia ja päätyy tekemään pientä selvitystyötä pääministerin aiempiin toimiin liittyen ja sitten sitä joudutaankin vaaraan tietysti. Aina ei oikein tiedetä kehen voitaisiin luottaa ja kuka on kenenkin puolella tai ketäkin vastaan mutta eihän se nyt ole ennenkään haitannut. Ohuehko juoni kulkee eteenpäin sutjakkaasti eikä siinä ehdi kyllästyä katsojakaan. Jännitystä onnistutaan pitämään yllä loppumetreille saakka vaikkakaan tässä teoksessa hovimestari ei olekaan syyllinen.
tiistai 4. toukokuuta 2010
Talo järven rannalla
Minulla on yksi pahe elokuvien suhteen. Tai ainakin yksi. Keanu Reeves ja Sandra Bullock nimittäin. Kumpikin on erikseenkin erittäin jees, mutta pistäkääpä ne samaan leffaan niin jopa alkaa pulssi nousta. Mikä ei tietysti sairasvuoteella maatessa välttämättä ole hyvä homma, mutta niin vain pääsi käymään kun katselin Taloa järven rannalla.
On tämä ihana pari, joka kohtaa toisensa kirjeiden välityksellä. Välillä on myös kaksi vuotta, sillä Keanunun Alex elää vuodessa 2004, kun taas Buldogin Sandran Kate on jo vuodessa 2006. Mutta eipä se rakastumista estä. Lopulta kirjeet eivät enää riitä ja on jotenkin yritettävä voittaa vuosien kuilu kohtaamisen järjestämiseksi. Mutta onnistuuko se kuitenkaan, sillä ystävämme Kuolo on myös kuvioissa mukana...
Ah, niin ihanan tuskallista ja romanttista! Ja edelleen, tilaisuudet on käytettävä hyväksi silloin, kun se on mahdollista. Vaikka toisinaan myös odotus palkitaan... Mistä ehdin sairaassa päässäni jo vetää yhtymäkohtia todellisuuteeni, olenhan oman mussukkani kohdannut ensikerran jo kolme vuotta ennen kuin päädyimme yhteen. Tosin nyt tämä alkaa mennä jo vähän liian siirapiksi.
Mutta Keanu ja Sandra. Oih!
(Elokuva sinänsä nyt ei mikään elämää suurempi ollut, joskaan ei mitään ultimate-shittiä myöskään.)
On tämä ihana pari, joka kohtaa toisensa kirjeiden välityksellä. Välillä on myös kaksi vuotta, sillä Keanunun Alex elää vuodessa 2004, kun taas Buldogin Sandran Kate on jo vuodessa 2006. Mutta eipä se rakastumista estä. Lopulta kirjeet eivät enää riitä ja on jotenkin yritettävä voittaa vuosien kuilu kohtaamisen järjestämiseksi. Mutta onnistuuko se kuitenkaan, sillä ystävämme Kuolo on myös kuvioissa mukana...
Ah, niin ihanan tuskallista ja romanttista! Ja edelleen, tilaisuudet on käytettävä hyväksi silloin, kun se on mahdollista. Vaikka toisinaan myös odotus palkitaan... Mistä ehdin sairaassa päässäni jo vetää yhtymäkohtia todellisuuteeni, olenhan oman mussukkani kohdannut ensikerran jo kolme vuotta ennen kuin päädyimme yhteen. Tosin nyt tämä alkaa mennä jo vähän liian siirapiksi.
Mutta Keanu ja Sandra. Oih!
(Elokuva sinänsä nyt ei mikään elämää suurempi ollut, joskaan ei mitään ultimate-shittiä myöskään.)
Meryl x 2
Minä en ihmeemmin edes pidä Meryl Streepistä, mutta silti olen kahtena peräkkäisenä päivänä onnistunut katsomaan kaksi elokuvaa, joissa hän on. Eilen tölläsin Paholainen pukeutuu Pradaan (en kylläkään telkusta, vaikka se sieltäkin kuulema tuli, sillä minullahan ei sellaista edes ole) ja tänään vuorossa oli Tunnit.
Paholainen pukeutuu Pradaan oli oikeinkin viihdyttävä. Tosin tällaisessa elämäntilanteessa kun on opiskelun jälkeen palajamassa työelämään, ei leffan tarjoama käsitys työelämästä oikein kannustanut. Mutta siis... nuoren naisen kasvutarina vittumaisessa työyhteisössä. Olihan siinä jotain mihin samaistua. Ja paljon mitä ihmetellä. Ja huomasin taas, etten ymmärrä muotia ollenkaan, mutta ehkä minun ei tarvitse.
Tämänpäiväinen Tunnit oli myöskin vallan hieno elämys alun sekavuuden ja pitkäveteisyyden jälkeen. Kolme tarinaa, kolme naista ja jollain tavallahan ne sitten lopulta osuvat yksiin. Samaan sukupuoleen kohdistuvia tunteita, joita ei olisi saanut olla. Kuoleman läheisyyttä ja masennuksen synkkiä aallokoita. Pohjimmaisena opetuksena taisi olla, että pitäisi hiffata missä se onni lymyää ja kun sen on löytänyt, älytä pitää siitä kiinni.
Ja Nicole Kidman Tunneissa. Olihan se aika hienoa katsottavaa.
Paholainen pukeutuu Pradaan oli oikeinkin viihdyttävä. Tosin tällaisessa elämäntilanteessa kun on opiskelun jälkeen palajamassa työelämään, ei leffan tarjoama käsitys työelämästä oikein kannustanut. Mutta siis... nuoren naisen kasvutarina vittumaisessa työyhteisössä. Olihan siinä jotain mihin samaistua. Ja paljon mitä ihmetellä. Ja huomasin taas, etten ymmärrä muotia ollenkaan, mutta ehkä minun ei tarvitse.
Tämänpäiväinen Tunnit oli myöskin vallan hieno elämys alun sekavuuden ja pitkäveteisyyden jälkeen. Kolme tarinaa, kolme naista ja jollain tavallahan ne sitten lopulta osuvat yksiin. Samaan sukupuoleen kohdistuvia tunteita, joita ei olisi saanut olla. Kuoleman läheisyyttä ja masennuksen synkkiä aallokoita. Pohjimmaisena opetuksena taisi olla, että pitäisi hiffata missä se onni lymyää ja kun sen on löytänyt, älytä pitää siitä kiinni.
Ja Nicole Kidman Tunneissa. Olihan se aika hienoa katsottavaa.
maanantai 3. toukokuuta 2010
Antichrist
Lars von Trier on saanut nähtävästi vähän eri sarjan nappeja masennusta sairastaessaan, kuin tavallinen tallaaja. Niissä höyryissä on nimittäin kirjoiteltu Antichrist-niminen luomus, jota himoitsin näkemään jo silloin, kun se elokuviin tuli. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan vasta eilen flunssahorroksessa mussukan kainalossa tuli tämä katsottua.
Olihan se. Ankea ja ahdistava. Synkkä ja paikoin verinen. Traaginen ja dramaattinen. Oli pornoa (jopa miehisiä elimiä, joita yleensä tuppaa näkemään vain suomalaisissa leffoissa ja ns. "alan" elokuvissa) ja oli kauhua. Väkeviä roolisuorituksia ja äänimaailman minimalismia. Silvottiin paikkoja, joiden silpomisen ajatteleminenkin sattuu.
Mutta.
Aina tulee tämä mutta. Vähän köyhäksi jäi tarinan rakennus minusta silti. Okei, oli mies ja nainen, joiden ainokainen kuolee, kun vanhemmat paneskelevat. Traagista. Nainen ottaa lapsen menetyksen äärimmäisen raskaasti, mies suree kai omalla tavallaan. Jos suree. Ja ryhtyy terapeuttina vaimoaan hoitamaan. Ja samalla parisuhde muuttuu enemmän lääkäri-potilas -suhteeksi, jota välillä hajotetaan harrastamalla villiä, väkivaltaista seksiä. Jossain vaiheessa lapsi kuitenkin tuntuu unohtuvan. Ei surrakaan sitä menetystä, vaan kaikki traumat kumpuavat jostain syvemmältä. Mutta mistä?
Kappas. Kaiken takanahan ovatkin keskiaikaiset naismurhat, joista kirjoitettuja kirjoja elokuvan nainen on lopputyönään tutkinut. Ja samalla on joku saatana livahtanut hänen pääkoppaansa ja saanut hänet jo edellisenä kesänä pukemaan lapselleen kengät vääriin jalkoihin.
Tämähän luonnollisesti johtaa miehen silpomiseen ja lopulta elokuvan kai kuuluisimpaan kohtaan, jossa nainen leikkaa itseltään klitoriksen. Auts. Eikä tässä kohtaa saa unohtaa puhuvaa kettua. Tällaisessa elokuvassa kuuluu olla puhuva kettu.
Voi kiesus! Tai siis antikiesus. Kai tässä nyt taas oli joku nerokas feministinen näkökanta, jota minä en vain ymmärtänyt. Jos joku ymmärsi, niin selittäköön.
Ettei tämä nyt menisi kuitenkaan liian tylyksi tuomioksi, niin onhan se sanottava, että kyllä masentuneisuuden kuvauksessa varmasti jotain osuvaakin oli. Ja olihan elokuvassa paljon synkänkauniita kuvia (jos unohtaa puhuvan ketun) sekä ihan omanlaisensa epätodellinen tunnelma ilman musiikkia.
Olihan se. Ankea ja ahdistava. Synkkä ja paikoin verinen. Traaginen ja dramaattinen. Oli pornoa (jopa miehisiä elimiä, joita yleensä tuppaa näkemään vain suomalaisissa leffoissa ja ns. "alan" elokuvissa) ja oli kauhua. Väkeviä roolisuorituksia ja äänimaailman minimalismia. Silvottiin paikkoja, joiden silpomisen ajatteleminenkin sattuu.
Mutta.
Aina tulee tämä mutta. Vähän köyhäksi jäi tarinan rakennus minusta silti. Okei, oli mies ja nainen, joiden ainokainen kuolee, kun vanhemmat paneskelevat. Traagista. Nainen ottaa lapsen menetyksen äärimmäisen raskaasti, mies suree kai omalla tavallaan. Jos suree. Ja ryhtyy terapeuttina vaimoaan hoitamaan. Ja samalla parisuhde muuttuu enemmän lääkäri-potilas -suhteeksi, jota välillä hajotetaan harrastamalla villiä, väkivaltaista seksiä. Jossain vaiheessa lapsi kuitenkin tuntuu unohtuvan. Ei surrakaan sitä menetystä, vaan kaikki traumat kumpuavat jostain syvemmältä. Mutta mistä?
Kappas. Kaiken takanahan ovatkin keskiaikaiset naismurhat, joista kirjoitettuja kirjoja elokuvan nainen on lopputyönään tutkinut. Ja samalla on joku saatana livahtanut hänen pääkoppaansa ja saanut hänet jo edellisenä kesänä pukemaan lapselleen kengät vääriin jalkoihin.
Tämähän luonnollisesti johtaa miehen silpomiseen ja lopulta elokuvan kai kuuluisimpaan kohtaan, jossa nainen leikkaa itseltään klitoriksen. Auts. Eikä tässä kohtaa saa unohtaa puhuvaa kettua. Tällaisessa elokuvassa kuuluu olla puhuva kettu.
Voi kiesus! Tai siis antikiesus. Kai tässä nyt taas oli joku nerokas feministinen näkökanta, jota minä en vain ymmärtänyt. Jos joku ymmärsi, niin selittäköön.
Ettei tämä nyt menisi kuitenkaan liian tylyksi tuomioksi, niin onhan se sanottava, että kyllä masentuneisuuden kuvauksessa varmasti jotain osuvaakin oli. Ja olihan elokuvassa paljon synkänkauniita kuvia (jos unohtaa puhuvan ketun) sekä ihan omanlaisensa epätodellinen tunnelma ilman musiikkia.
Chéri ja Deadline
Muun muassa Chérin ja Deadlinen jälkeen äidyin ehdottamaan poikkikselle kun sunnuntaina tallustimme Filmtowniin, että voisimmeko vaihteeksi vuokrata jonkun hyvän elokuvan. Siitähän seurauksena oli Antichrist.
Chérissä Michelle Pfeiffer on kurtisaani, joka rakastuu kollegansa poikaan. Äityliini on kuitenkin päättänyt naittaa pojunsa kunnolliselle tytölle, joten eihän siitä seuraa muuta kuin sydänsuruja puolin jos toisinkin. Onhan Michelleä kiva katselle ja mikä jottei Rupert Friendiäkin (vaikka hän vähän turhan kaunis minun makuuni onkin), mutta hiukan ohkainen tarina tässäkin on taustalla. Tai mikäli vika ei ole tarinassa, niin sitten toteutuksessa. 86:sta minuutista olisi silti voinut napsia vähän pois, että olisi mielenkiinto pysynyt paremmin yllä.
Toinen laatuteos oli edesmenneen Brittany Murphyn kauhupätkä Deadline. Siinä lähdetään toipumaan hermoromahduksesta maaseudulle kartanoon, jonka näkeminen saisi jokaisen normaalin ihmisen tekemään u-käännöksen. Mutta ei meidän Brittanya. Tarina on aika perushöttöä edellisten asukkaiden kummitteluineen, mutta järkyttävintä on K-18 -ikäraja, jolle ei minkään valtakunnan perusteluja elokuvasta löydy. Ei ole verta, ei ole seksiä, ei edes pelottavia kummituksia. Yksi sadasosasekunnin ajan näkyvä hiukan mädäntynyt naama ei ihan riitä. Joten älkää vaivautuko. Siinä ei ole mitään nähtävää.
Chérissä Michelle Pfeiffer on kurtisaani, joka rakastuu kollegansa poikaan. Äityliini on kuitenkin päättänyt naittaa pojunsa kunnolliselle tytölle, joten eihän siitä seuraa muuta kuin sydänsuruja puolin jos toisinkin. Onhan Michelleä kiva katselle ja mikä jottei Rupert Friendiäkin (vaikka hän vähän turhan kaunis minun makuuni onkin), mutta hiukan ohkainen tarina tässäkin on taustalla. Tai mikäli vika ei ole tarinassa, niin sitten toteutuksessa. 86:sta minuutista olisi silti voinut napsia vähän pois, että olisi mielenkiinto pysynyt paremmin yllä.
Toinen laatuteos oli edesmenneen Brittany Murphyn kauhupätkä Deadline. Siinä lähdetään toipumaan hermoromahduksesta maaseudulle kartanoon, jonka näkeminen saisi jokaisen normaalin ihmisen tekemään u-käännöksen. Mutta ei meidän Brittanya. Tarina on aika perushöttöä edellisten asukkaiden kummitteluineen, mutta järkyttävintä on K-18 -ikäraja, jolle ei minkään valtakunnan perusteluja elokuvasta löydy. Ei ole verta, ei ole seksiä, ei edes pelottavia kummituksia. Yksi sadasosasekunnin ajan näkyvä hiukan mädäntynyt naama ei ihan riitä. Joten älkää vaivautuko. Siinä ei ole mitään nähtävää.
Dorian Gray
Jos elokuvan kansi muistuttaa teinivampyyrileffan kantta ja aiheena on eurooppalaisen kirjallisuuden klassikko, niin pakkohan se on katsoa. Suurella epäilyksellä tietenkin.
Dorian Gray kuitenkin osoittautui odotuksiani paremmaksi. Olen aloittanut kyseisen kirjan lukemista ainakin kahdesti, mutten päässyt alkua pitemmälle, joten en osaa ottaa kantaa kirjan ja elokuvan sointuvuuteen. Noin ilman pohjatietoja elokuva kuitenkin toimi oikein hyvin.
Dorian Grayhan siis on nuori yläluokan jamppa, joka perii valtaisan kartanon Lontoosta. Perin viattomana hän päätyy kuitenkin piireihin, joista viattomuus on kaukana. Seuraa epäonnista rakkautta puolin jos toisinkin, murhia ja itsemurhia. Kaiken taustalla kummittelee Dorianista maalattu muotokuva, joka pirullisella tavalla imee itseensä Dorianin vanhenemisen, haavoittumiset ja sisäisen rappeutumisen.
Mutta eihän sellainen voi kestää. Ikuisesta nuoruudesta ja kauneudesta joutuu aina lopulta maksamaan.
Dorian Gray olisi muutamassakin kohdassa voinut nyrvähtää omaan nokkeluuteensa, mutta jotenkin tarina pysyi kasassa jopa elokuvana. Ihme kyllä siinä on vältetty liikaa tehosteilla kikkailua, vaikka tilaisuus sellaiseen olisi ollutkin. Ärsyttävän kaunis Ben Barnes toimii Dorianina, samoin Colin Firth rappioituneena lordi Wottonina ja Ben Chaplin poikiin menevänä taidemaalarina. Ihan jees kaiken kaikkiaan.
Dorian Gray kuitenkin osoittautui odotuksiani paremmaksi. Olen aloittanut kyseisen kirjan lukemista ainakin kahdesti, mutten päässyt alkua pitemmälle, joten en osaa ottaa kantaa kirjan ja elokuvan sointuvuuteen. Noin ilman pohjatietoja elokuva kuitenkin toimi oikein hyvin.
Dorian Grayhan siis on nuori yläluokan jamppa, joka perii valtaisan kartanon Lontoosta. Perin viattomana hän päätyy kuitenkin piireihin, joista viattomuus on kaukana. Seuraa epäonnista rakkautta puolin jos toisinkin, murhia ja itsemurhia. Kaiken taustalla kummittelee Dorianista maalattu muotokuva, joka pirullisella tavalla imee itseensä Dorianin vanhenemisen, haavoittumiset ja sisäisen rappeutumisen.
Mutta eihän sellainen voi kestää. Ikuisesta nuoruudesta ja kauneudesta joutuu aina lopulta maksamaan.
Dorian Gray olisi muutamassakin kohdassa voinut nyrvähtää omaan nokkeluuteensa, mutta jotenkin tarina pysyi kasassa jopa elokuvana. Ihme kyllä siinä on vältetty liikaa tehosteilla kikkailua, vaikka tilaisuus sellaiseen olisi ollutkin. Ärsyttävän kaunis Ben Barnes toimii Dorianina, samoin Colin Firth rappioituneena lordi Wottonina ja Ben Chaplin poikiin menevänä taidemaalarina. Ihan jees kaiken kaikkiaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)