Kolme kovaa

Tällä viikolla on tullut katsottua kolme elokuvatusta. Kaksi on täällä jo kertaalleen arvioitu, mutta heitänpä minäkin lusikkani niihin soppiin.

Public Enemies
Maanantai-ilta kului Johnny Deppin ja kumppaneiden parissa leffateatterissa. En tiennyt elokuvasta sen enempää, kuin mitä Aimo täällä aikaisemmin oli ehtinyt kertoa. Elokuva oli ihan vaikuttava, mutta ei mielestäni kuitenkaan hirveän ihmeellinen. Ehkä se johtuu siitä, etten ole kauhean viehtynyt tuollaisesta gangsterimeiningistä.

Johnny D. oli roolissaan vallan hyvä, samoin Marion Cotillard, joka olikin läsnä elokuvan vaikuttavimmassa kohtauksessa. Tai ainakin minulle jäi perusteeton naisen turpaan vetäminen parhaiten elokuvasta mieleen. Sen lisäksi, että äänitehosteet olivat taas "pikkuhiukkasen" liian kovalla. Mutta onneksi sitä räiskimistä ei ollut ihan koko ajan.

Burn After Reading
Viiru kalusi tämän leffan taannoin, eikä minulla kauheasti mitään uutta lisättävää ole. Paitsi että minun mielestäin Brad Pitt oli ihan hauska ja George Clooney tuntui paikoitellen hiukan ärsyttävältä, samoin Frances McDormandin kuntosalitätönen kauneusleikkaushimossaan. Paras suoritus kuitenkin oli John Malkovichilla, joka yleensä ärsyttää minua (joko hyvällä tai huonolla tavalla). Nyt John oli pelkästään sympaattinen ja viehättävä potkut saaneena CIA-agenttina.

Sikäli BAR oli hyvä elämys, että vaikka se juoneltaan oli aikamoinen kohellusleffa, toteutus ei missään vaiheessa mennyt myötähäpeän puolelle. Jossain rinnakkaisessa universumissa tapahtumat olisivat periaatteessa ihan mahdollisia ja siksi leffa tuntui absurdilla tavalla realistiselta.

Sauna
Sokerina pohjalla suomalaista kauhua. Ja voi poijjaat, mie kuulkaa tykkäsin!

Veljekset Knut ja Erik ovat vetämässä valtakunnan rajaa jossain hevon helvetissä ja löytävät suon keskeltä kummallisen kylän, jonka lähistöllä pönöttää ikiaikainen saunarakennus. Sen funktio on kaikille vähän mysteeri, mutta jotain pelottavaa siinä on. Eivätkä kyläläisetkään ihan normaaleja taida olla.

Sauna oli unenomainen, epätodellisella tavalla realistinen, visuaalisesti todella kaunis, mystinen. Ehkä enemmän sitten kuitenkin psykologisen kauhun puolelle taipuvaa, verestä huolimatta. Sen olisi voinut pilata niin monessa kohtaa ja niin monella tavalla ja jos jenkit tämän olisivat tehneet, tuloksena olisi ollut uskomatonta scheissea. Jopa ystävämme IMDBkin sen tunnustaa: "The amount of spookiness achieved with no special effects other than blood, is truly remarkable, and a lesson for Hollywood."

Ville Virtanen oli upea karuna Erikinä samoin Viktor Klimenko Semenskinä, vaikka saikin kai roolinsa ansiosta jotain jupinaa uskonveljiltään kuulla. Paras suomalainen leffa, jonka meikkis on kuunaan nähnyt. Piste.

Public Enemies

Laskettuun aikaan on karvan verran yli kuukausi ja puolison kysymys kuuluu: "Mennäänkö leffaan?".

Takaraivossa jyskyttää inhottavan karu tieto siitä, että leffahaaveet saa hetkeksi unohtaa vauvan tultua taloon.

Luonnollisesti vastaus on myönteinen, mutta samalla tämä käynti aiheuttaa määrätynlaisia paineita. Leffan on parasta olla hyvä. Paikkojen on parasta osua reunaan käytävän puolelle.

Leffateatterin ohjelmistossa oli ilahduttavasti jonkinlaisessa ennakossa Public Enemies, joka saa ensi-iltansa 14.8. Sinne siis!

Tiesin John Dillingerin elämänvaiheista kertovasta elokuvasta kutakuinkin vain sen, mitä olin mainoksista nähnyt. Siis sen, että elokuvan pääosissa ovat Johnny Depp, Christian Bale ja Piafissa ihastuttanut Marion Cotillard.

Ja kas, ihastuttipa Public Enemieskin. Elokuvassa oli kunnolla 1930-luvun tuntua ja tunnelmaa. Ruudin pystyi melkein haistamaan (mies kommentoi, että aseiden äänet olivat harvinaisen aidot).

Vain 31-vuotiaaksi ehtinyt Dillinger ehti paljon, näin myös elokuvassakin. Tempoa ei puuttunut, mutta elokuva ei ollut mikään aisteja kiduttava action-pläjäyskään. Depp toi hahmoon mukavaa veitikkamaisuutta - kaveristahan ihan rupesi tykkäämään, vaikka rosvo olikin.

Jotain elokuvan mukaansatempaavuudesta kertonee se, etten yli kahden tunnin elokuvan aikana käynyt kertaakaan vessassa.

Parhaimmillaan hyvät henkilökuvaukset saavat minut istumaan yömyöhään koneella ja etsimään tietoa elokuvan ihmisistä. Niin kävi tälläkin kertaa.

Sword of Honour

Ja Daniel Craigin siniset silmät.

Nyt saa sitten esittää rohkeita veikkauksia. Oliko tämä leffa minun vai miehen valinta? Menikö vaikeaksi? Tässä lisävinkki.


Kolme tuntia seikkailuja toisen maailmansodan aikana. Kolme tuntia! Jessus.

Kyseessä ei ollut varsinaisesti kokoillan elokuva, vaan brittiläinen minisarja, joka on näytetty oikeasti kahdessa osassa. Tästä syystä siis kolmen tunnin kesto.

Minisarjamaisuus näkyi muutenkin elokuvassa. Ei ollut niin tiukka ja tarkkaa ajan kanssa. Brittihuumori kukki mukavasti ja leffassa oli ihania näyttelijöitä - siis muitakin kuin Daniel Craig. Mitä esimerkiksi sanotte Green Wingin Secretanista ja Macartneysta sekä Couplingin Jeffistä?

Elokuva keskittyi aika pitkälti Cragin hahmon ympärille eikä minulla ollut mitään sitä vastaan. Tavallaan elokuva oli vanha kunnon veijaritarina, josta ei kuitenkaan puuttunut huumoria, romantiikkaa eikä draamaa. Ihan kelpo pätkä siis. Noin niin kuin kolmen tunnin sotaelokuvaksi.

Valkoinen

Puolalainen Karol (liikkis Zbigniew Zamachowski) ja ranskalainen Dominique (Julie Delpy) eroavat. Vaimo vie tuhkatkin pesästä ja vain sen takia, ettei ole saanut mieheltään sitä mitä olisi halunnut. Rakkaudesta viis.

Karol jää Pariisiin rahattomana ja passittomana ja päätyy lopulta maanmiehensä kanssa metroasemalle juomaan Glenfiddichiä. Juu, ei mitään Sorbusta vaan ehtaa yksimaltaista skottilaista. Suunnitelma kotiinpaluusta hahmottuu pikkuhiljaa ja sinne vihdoin päästyään Karol kehittää päässään keinon, jolla saa Dominiquen kärsimään aivan kuin hän on kärsinyt. Kosto tulee olemaan kaunis. Ja tavallaan ihan oikeasti kaunis, sillä ei Karol ole paha. Hän on vain edelleen epätoivoisen rakastunut Dominiqueen ja uskoo naisenkin rakastavan häntä. Dominique ei vain itse sitä tiedä tai myönnä ja jotenkinhan asia on tippaleipäaivoihinkin saatava.

Valtaa ja rikkauksia kasaantuu Karolille pikkuhiljaa, mutta loppuhuipentuma vaaditaan vielä. Ja sehän koittaa. Ja sen myötä, valkohehkuisen himon loisteessa, Karol saa kostonsa ja Dominique vihdoin ymmärtää mitä on menettänyt.

Siniseen verrattuna Valkoinen oli huomattavasti kepeämpi, vaikka aihe periaatteessa oli ihan yhtä synkkä. Enkä olisi kyllä arvannut mitä valkoinen väri tässä symboloi. Mutta sitten kun sen tajusin, niin ihan itsestäänselväähän se oli. Ja puola. Kielenä. Ei ollenkaan hassumman kuuloista.

Sininen

Kieslowskin väritrilogian ensimmäinen osa.

Jumaleissön.

Kaunista. Niin kaunista.

Julie menettää miehensä ja tyttärensä auto-onnettomuudessa, josta itse selviää hengissä. Siinä tilanteessa hänestä tuntuu parhaimmalta ratkaisulta itsekin päättää maallinen vaelluksensa, mutta ei Julie siihen pysty. Se olisi liian lopullista. Sen sijaan hän myy kaiken omaisuutensa, ottaa tyttönimensä käyttöön ja katoaa. Yrittää kovettaa ja kylmettää itsensä, ettei tuntisi eikä muistaisi.

Mutta eihän se onnistu. Oudoissa tilantessa, outoina hetkinä mieleen palaa sävellys, joka hänen mieheltään jäi kesken. Eikä ihmisiltäkään pysty täysin pakenemaan. Tahtomattaan ja tietämättään Julie pelastaa alakerran nuoren prostituoidun ja siitä alkaa matka takaisin.

Eikä sillä ole väliä, millaista rakkaus on. Kuka sitä tuntee ja ketä kohtaan sitä tuntee. Riittää että sitä on. Sillä se pitää hengissä.

Lopun sinfonia nostaa väkisinkin ihokarvat pystyyn ja saa aikaan kylmiä väreitä. Ehkä jopa tipan silmäkulmaan.

Lisää outoja teitä

Lynchilla jatketaan, tällä kertaa katseluvuorossa oli Lost Highway. Mulhollandiin verrattuna vähemmän ahdistava, vaikka olihan Lostissakin omat twinpeaksinsa, etenkin alussa. Enemmän mieleeni kuitenkin tuppasi Tarantinon tuotanto, vaikkapa Death Proof. Älkää kysykö miksi.

Kokonaisuutena meikkis näkisi asian niin, että pääteemana oli mustasukkaisuus, jota käsitellään kahdessa setissä. Ensin asiaa katsotaan petetyn aviomiehen (Bill Pullman) silmin, sitten kolmannen osapuolen (Balthazar Getty) kautta. Mutta oli miten päin vain, aina miehet tahtovat omistaa naisensa (suloinen Patricia Arquette).

Ensimmäisessä "sessiossa" mies ei puhu vaimolleen eikä vaimo miehelleen, mutta mielikuvitus lähtee hurjaan laukkaan. Sitten tehdään tekoja, joita ei pystytä tunnustamaan edes itselleen, muuta kuin filminpätkä kerrallaan. Ja kun totuus lopulta on paljastuvinaan, sen painoa on mahdoton kestää.

Toisaalla nuori mies päätyy paneskelemaan gangsterin heilaa. Eihän siitäkään mitään hyvää voi seurata. Kannoilla keikkuu taaskin kalpeanaamainen ystävämme Mustasukkaisuus, tai voisi se olla Kuolemakin, mutta eikö se olisi vähän liian kliseemäistä. Jossain kohtaa nämä kaksi tarinaa törmäävät. Vai joko ne törmäsivät?

Kermana kakun päälle saadaan vielä pornoleffaa Marilyn Mansonilla ja Rammsteinia. Sehr gut!

Kolme tähteä taisin tälle luvata, vaikka on tuo tähditys viime aikoina vähän jäänyt. Ja odottelen diileriltäni vielä Blue Velvetiä. Sitten saavat Lynchit minun osaltani toistaiseksi riittää.

Oudoilla teillä

David Lynchin Mulholland Drive. Enhän minä läheskään kaikkea ymmärtänyt, mutta en nyt kuitenkaan sanoisi tätä vaikeaksi elokuvaksi. Outohan se on, mutta ei vaikea. Twin Peaksia puhtaimmillaan olematta Twin Peaks. Kummallisia hahmoja, jotka eivät liity toisiinsa mitenkään. Tyyppejä, jotka unohtaa ja muistaessaan taas ei osaa sijoittaa niitä mihinkään.

Pohjimmiltaan kyse kuitenkin on rakkaudesta, yllättävää kyllä. Mustasukkaisuudesta. Nuoresta naisesta, joka haaveilee näyttelijänurasta ja unelma silmissä kiiltäen saapuu Los Angelesiin. Tyttöjen välisestä rakkaudesta, joka on toiselle vakavampaa kuin toiselle. Viattomuuden lopusta. Siitä, miten epätoivoisiin tekoihin rakkaus voi johtaa kun sitä käytetään väärin.

Tiivistettynä koko tarina on ehkä siinä hetkessä, kun Betty on koe-esiintymisessä. Muu elokuva on sen kohtauksen laajennettua versiota. Tai en minä tiedä. Eiköhän tämä arvio ole ihan yhtä hämärä kuin elokuva itse.

Mutta pelottava se on. Hiljainen ja pelottava. Ja oudolla tavalla mukaansatempaava.

Tämä laulu sen sijaan on uskomaton. Elokuvan lohdullisin kohta.