tiistai 29. syyskuuta 2009

Taistelu tavallisuutta vastaan

Elokuva on hieno kuvaus, osuva, tyylikäs, harkittu, hillitty. Ei elokuvassa edes tapahdu mitään. Mutta silti siinä on kaikki mitä tarvitaan onnistuneeseen elokuvaelämykseen. Elokuvassa on paljon pieniä juttuja, eleitä, ilmeitä jotka tekevät siitä vaikuttavan. Elokuva tuntuu hyvin todelliselta ja sai ainakin minut ihan vähän itkemään.

Voi luoja miten pidinkään Sam Mendesin Revolutionary roadista. Vaikka Leo on leffassa etova ja iljettävä aviomies, joka kuksii konttorin sihteerikköä. Vaikka elokuvan värit ovat haaleita. Vaikka Kate ahdistuu. Vaikka vaikka.

Leffassa Leo ja Kate tahtovat olla jotain, jotain muuta kuin kaikki muut. Haaveena on irtiotto, vuosi Pariisissa. Mutta, kaikki ei aina mene niinkuin on suunniteltu tai haluttu. On lapset ja koira (vai oliko koiraa?), omakotitalo rauhallisella alueella, hyvät naapurit (ja naapurin mies joka himoitsee Katea), on uraputki, jolla päästäänkin yllättäen vauhtiin..

On suunnitelmia, jotka eivät toteudu, on tyytymättömyyttä elämään, on epätoivoisia tekoja ja on loppu.

maanantai 28. syyskuuta 2009

Kunniattomat paskiaiset

Viime viikolla Vaasassa, lentsusta huolimatta, menin istumaan elokuviin. Kankaalle heijastettiin Tarantinon uusin tuotos Kunniattomat paskiaiset.

Pitää ensimmäisenä myöntää, että pidin elokuvasta kovasti. ja seuraavaksi pitää myöntää, etten pitänyt elokuvasta juurikaan. Kohtuullisen ristiriitaista. Mutta sitähän se oli elokuvakin.

Tarkkaan ja kauniisti piirrettyä kuvaa ja juonta, tyttöjä, musiikkia (sitä samaa musiikkia kuin Kill Billeissä). Juoni kulki joutuisasti ja takeltelematta, hahmot olivat, niin, mitähän voisi sanoa. onnistuneita? monipuolisia? erilaisia? tarantinomaisia? En tiedä kumpi kantoi elokuvaa enemmän, henkilöhahmot vai tarantinon ohjaus.

Miusta tarina oli varsin oivaltava, kiero ja yllätyksekäskin, mutta myös liian julma ja röyhkeä. Mutta miksei tätä tarinaa opetettu ysiluokan historian tunnilla?

ja äärettömän hauskaahan on kun jenkki puhuu italiaa. varsinkin kun se jenkki on brad pitt.

over and out

Tulitikuille käyttöä

Miehet jotka vihaavat naisia oli onnistuttu tiivistämään todella hyvin kirjasta elokuvaksi. Samaa ei voi sanoa Stieg Larssonin Millennium-trilogian toisesta osasta Tyttö joka leikki tulella.

Parituntiseen spektaakkeliin on yritetty tunkea kaikki mahdollinen sälä mitä kirjassakin on, mutta lopputulos on aikamoista höttöä. Elokuvan ensimmäisestä puoliskosta ei varmastikaan tajua yhtikäs mitään, jos ei ole kirjaa lukenut. Loppu rullaa jotenkuten, mutta ei kovin kummoisesti sekään. Kaikenkaikkiaan tarina jää aika tyhjäksi ja hahmot ontoiksi. Noomi Rapace Lisbethinä on hyvä ja saa ehkä eniten kosketusta rooliinsa, mutta ei se yksin kannattele. Michael Nyqvist Mikael Blomqvistina oli tällä kertaa lähinnä statistina.

Jos elokuvan käsikirjoitukselle olisi näytetty vähän bensiiniä ja tulitikkua, olisi lopusta saattanut tiivistyä ihan hyväkin stoori. Mutta ei. Aina ei voi onnistua. Edes ruotsalaiset...

lauantai 19. syyskuuta 2009

Odottamaton ehdotus

Margaret Tate (Buldogin Sandra) on v-mäinen kanadalainen kustannuspäällikkö, jonka viisumi menee ihan kohtsillään umpeen. Edessä on siis karkoitus New Yorkista. Hätäpäissään Maggie sutkauttaa pomoilleen, että on menossa naimisiin assistenttinsa Andrewn (Reynoldsin Ryan) kanssa.

Uutinen tulee sulholle itselleenkin vähän ylläripyllärinä, mutta mitäs siitä. On viikonloppu aikaa valmistautua maahanmuuttoviranomaisen (tms) kuulusteluun ja Andrewn mummo (Tyttökullista tuttu Rose eli ihQ Betty White) täyttää sopivasti 90. Citykissa Maggie päätyy siis Alaskan käymättömiin korpimaihin persoonallisten sukulaisten keskelle.

Yllätyksellisellä juonellahan tämä ei ollut pilattu laisinkaan. Ensin inhotaan toinen toistaan, sitten aletaan tajuta, että sehän onkin ihan jees, sitten tulee mutkia matkaan ja lopussa päädytään yhteen. Been there, seen that. Mutta toteutus oli ihan kelvollinen ja ennen kaikkea hauska. Parhaat naurut irtosivat Betty Whiten ja tarjoilija-strippari-kauppias-pappi-yleismies-Ramonen (Oscar Nunez) ansiosta.

Raatimme suosittelee.

Lopuksi jaan kanssanne iltarukoukseni.

Rakas taivaallinen isukki, äityli, puudeli, kuka siellä nyt lieneekään. Tahdon isona margarettateksi. Tahdon huikeat korkokengät ja liudan pelosta vapisevia alaisia, jotka töissä varoittavat toisiaan liikkeistäni mesen kautta. Ennen kaikkea tahdon Ryan Reynoldsin näköisen assistentin.

Kiitos.

Iljettävää

Hohhoijaa. Poicciksen kanssa leffojen vuokrausta hankaloittaa se, että minä olen nähnyt niitä ilmeisesti aika paljon enemmän. Tästä syystä sain taannoisena iltana valita minkä katsomme. Ja. Noh. Sanotaan nyt vaikka niin, että se ei ehkä ollut ihan paras ratkaisu.

Minä halusin nähdä Parfyymin. Ja senhän minä näin. Mutta voi tsiisus mikä leffa.

Olen nähnyt ja katsonut jos jonkinlaista iljettävää ja kuvottavaa pätkää (en sentään Andalusialaista koiraa tai Salòa), mutta jotenkin Parfyymin alku oli kyllä aika ällöttävä kalanraatoineen ja synnytyksineen. Hivenen hämmentävää oli, että kaksi niinkin laadukasta näyttelijää kuin Dustin Hoffman ja Alan Rickman löytyivät tästä sopasta ja kieltämättä heidän suorituksensa olivat elokuvan parasta antia.

Tarina oli typerä. Tai no pohjimmiltaan ihan mielenkiintoinen, mutta päähenkilö oli ärsyttävä, iljettävä ja typerä. Lopun ryhmäseksikohtaus oli joko tylsä tai vastenmielinen mutta hei, saatiinhan sillä näppärästi tsiljoona alastonta ihmistä elokuvaan!

Juu ei kiitos tätä enää toiste. Kerrassakin oli puolet liikaa.

Paljon melua tyhjästä

Quentin Tarantinon uusin, josta on varmaan jo kaikki mahdollinen sanottu, tuli katsottua leffassa jokunen viikko sitten. Ihan jees. Paljon puhetta, vähemmän toimintaa, runsaasti verta. Mut hei, se on tarantinoa. Ja sen takia leffasta kohkataankin.

Olihan Paskiaiset ihan katsottava leffa, mutta kerta taisi tätä herkkua riittää. Suoraan sanoen en ihan ymmärrä, mikä siinä niin valtaisan ihmeellistä oli. Paitsi se, että se on Tarantinon pojan tähän maailmaan äkistämä pökäle. Olihan siinä hyviä roolisuorituksia. Pittin Brädi oli veikeä ja puhui hassusti. Suurimman huomion taisi kuitenkin viedä Christoph Waltzin esittämä kenraali, luutnantti, marsalkka mikä lie eversti Landa. Ja oi, loppupuolella oli yksi visuaalisesti oikein kaunis kuolinkohtaus. Mutta enpä kerrokaan kenen. Niin, ja Imagesta saamani tiedon mukaan pesäpallomailalla natseja listivän Donny Donowitzin roolissa piti alunperin olla Adam Sandler. Oi se olisi ollut lystiä nähdä!

Juu. Ei ollut Quentinin parhaita.

torstai 17. syyskuuta 2009

Ehkä p*skin leffa ikinä

Muutoin täydellisen illan pilasi ihan oma elokuvavalintani Knowing eli Tieto.
Elokuvassa kohtaavat E.T, Kaappaus raiteilla, Independence day ja joku todella huono kauhuleffa, jote en ole edes nähnyt. Eikä millään hyvällä tavalla siis.

Pääosassa Cagen Nicholas ja Nicholas Cage. Elokuvassa on paljon pitkiä mustia hetkiä, ku on vissiin loppunut budjettikesken,mutta noin saatiin kuitenkin kätevästi lisää pituutta leffaan eikä tarttenu kuvata mitään.

Leffassa Cagen poika Caleb saa koulussa aikakapseliin tallennetun kirjeen (aikakapseli oli tallennettu 50 aiemmin siis), kirjeessä on pelkkiä numeroita ja poika arvelee, jotta numerot voivat olla vaikkapa joku matemaattinen ongelma.. No isä sitten sattumalta bongaa numerolistasta päivämäärän 9/11/01 ja siitä se sitten lähtee. Kirjeen numerot saavat merkityksiä, sillä kaikki ne paljastavat viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana tapahtuneita onnettomuuksia sekä uhrien lukumääriä.

Osa kirjeen tapahtumista on vielä tulevaisuutta ja noh, koska on kyseessa tieteistrilleri, Nicholas Cagen on pakko päästä aina sinne missä tapahtuu. Joten kun selviää missä seuraava onnettomuus tapahtuu on Cage siellä. Ja eihän Nicholas Cage kuitenkaan ole Bruce Willis. Kun Nicholas lähtee esimerkiksi pelastamaan lento-onnettomuuden uhreja sadeasussa olisi Bruce mennyt paikalle ilman paitaa ja itseasiassa estänyt koko lento-onnettomuuden ottamalla koneesta kopin. Mutta mitä tekee Nicholas, juoksee sateen läpi paikalle ja antaa sydänhierontaa.

Mukaan leffaan on tempaistu myös kirjeen aikoinaan kirjoittaneen tytön tytär sekä tämän oma tytär sekä hämäriä kuiskaajaihmisiä, joiden äänen vain tyttären tytär sekä Cagen poika kuulevat. On leffaan saatu myös perhearvoja, Cagen välit pastori-isään kun on olleet katkolla pitkään. niin ja Cagen vaimokin on mennyt kuolemaan, itseasiassa yhtenä niistä päivistä, jotka oli numeroitu kirjeeseen.

voi elämä, leffa oli hidastempoinen ja tylsä, Cagen silmien pyörittely oli raastavaa ja tietysti elokuvan lopussa Cage tekee sovun isänsä kanssa ja maailma loppuu koko perheen halaukseen. Hallelujah.

maanantai 14. syyskuuta 2009

Sodassa ja rakkaudessa...

Mie en nyt ihan ymmärtänyt tätä(kään) leffaa. Siis Aku Louhimiehen Käskyä.

Joo, Samuli Vauramo on namiskuukkeli kyllä ja joku voisi antaa viisi tähteä jo siitä ilosta, että leffassa näkyvät tissit, muista naisen intiimiosista puhumattakaan. Mutta kun ei se ihan riitä.

Olihan Käskyssä paljonkin hyvää (Samuli Vauramon ja tissien lisäksi). Paljon kusipäisiä miehiä, joille ainoa oikea kohtalo olisi ollut tulla ripustetuksi munistaan kuuseen roikkumaan. Vähemmän hienoja photoshopattuja ampumakohtauksia. Hermoparantolan viimeinen hupaisa asukki ja muutama muukin päästään vähän vinksahtanut tyyppi. Liikuttavia lapsikohtaloita. Poikien välistä rakkautta.

Kokonaisuudessaan juoni jäi jotenkin vähän ohueksi. Yritys oli kyllä hyvä ja tavallaan tarinaan pystyi samaistumaan, mutta silti jotain puuttui. Ehkä tarina toimii Leena Landerin kirjassa paremmin. Tosin tavallaan ohuus ja hahmojen outous oli osa leffan viehätystä.

Että en kyllä nyt oikeastaan tiedä, mitä mieltä siitä olen. Hämmentävää.