Valkoinen

Puolalainen Karol (liikkis Zbigniew Zamachowski) ja ranskalainen Dominique (Julie Delpy) eroavat. Vaimo vie tuhkatkin pesästä ja vain sen takia, ettei ole saanut mieheltään sitä mitä olisi halunnut. Rakkaudesta viis.

Karol jää Pariisiin rahattomana ja passittomana ja päätyy lopulta maanmiehensä kanssa metroasemalle juomaan Glenfiddichiä. Juu, ei mitään Sorbusta vaan ehtaa yksimaltaista skottilaista. Suunnitelma kotiinpaluusta hahmottuu pikkuhiljaa ja sinne vihdoin päästyään Karol kehittää päässään keinon, jolla saa Dominiquen kärsimään aivan kuin hän on kärsinyt. Kosto tulee olemaan kaunis. Ja tavallaan ihan oikeasti kaunis, sillä ei Karol ole paha. Hän on vain edelleen epätoivoisen rakastunut Dominiqueen ja uskoo naisenkin rakastavan häntä. Dominique ei vain itse sitä tiedä tai myönnä ja jotenkinhan asia on tippaleipäaivoihinkin saatava.

Valtaa ja rikkauksia kasaantuu Karolille pikkuhiljaa, mutta loppuhuipentuma vaaditaan vielä. Ja sehän koittaa. Ja sen myötä, valkohehkuisen himon loisteessa, Karol saa kostonsa ja Dominique vihdoin ymmärtää mitä on menettänyt.

Siniseen verrattuna Valkoinen oli huomattavasti kepeämpi, vaikka aihe periaatteessa oli ihan yhtä synkkä. Enkä olisi kyllä arvannut mitä valkoinen väri tässä symboloi. Mutta sitten kun sen tajusin, niin ihan itsestäänselväähän se oli. Ja puola. Kielenä. Ei ollenkaan hassumman kuuloista.

Sininen

Kieslowskin väritrilogian ensimmäinen osa.

Jumaleissön.

Kaunista. Niin kaunista.

Julie menettää miehensä ja tyttärensä auto-onnettomuudessa, josta itse selviää hengissä. Siinä tilanteessa hänestä tuntuu parhaimmalta ratkaisulta itsekin päättää maallinen vaelluksensa, mutta ei Julie siihen pysty. Se olisi liian lopullista. Sen sijaan hän myy kaiken omaisuutensa, ottaa tyttönimensä käyttöön ja katoaa. Yrittää kovettaa ja kylmettää itsensä, ettei tuntisi eikä muistaisi.

Mutta eihän se onnistu. Oudoissa tilantessa, outoina hetkinä mieleen palaa sävellys, joka hänen mieheltään jäi kesken. Eikä ihmisiltäkään pysty täysin pakenemaan. Tahtomattaan ja tietämättään Julie pelastaa alakerran nuoren prostituoidun ja siitä alkaa matka takaisin.

Eikä sillä ole väliä, millaista rakkaus on. Kuka sitä tuntee ja ketä kohtaan sitä tuntee. Riittää että sitä on. Sillä se pitää hengissä.

Lopun sinfonia nostaa väkisinkin ihokarvat pystyyn ja saa aikaan kylmiä väreitä. Ehkä jopa tipan silmäkulmaan.

Lisää outoja teitä

Lynchilla jatketaan, tällä kertaa katseluvuorossa oli Lost Highway. Mulhollandiin verrattuna vähemmän ahdistava, vaikka olihan Lostissakin omat twinpeaksinsa, etenkin alussa. Enemmän mieleeni kuitenkin tuppasi Tarantinon tuotanto, vaikkapa Death Proof. Älkää kysykö miksi.

Kokonaisuutena meikkis näkisi asian niin, että pääteemana oli mustasukkaisuus, jota käsitellään kahdessa setissä. Ensin asiaa katsotaan petetyn aviomiehen (Bill Pullman) silmin, sitten kolmannen osapuolen (Balthazar Getty) kautta. Mutta oli miten päin vain, aina miehet tahtovat omistaa naisensa (suloinen Patricia Arquette).

Ensimmäisessä "sessiossa" mies ei puhu vaimolleen eikä vaimo miehelleen, mutta mielikuvitus lähtee hurjaan laukkaan. Sitten tehdään tekoja, joita ei pystytä tunnustamaan edes itselleen, muuta kuin filminpätkä kerrallaan. Ja kun totuus lopulta on paljastuvinaan, sen painoa on mahdoton kestää.

Toisaalla nuori mies päätyy paneskelemaan gangsterin heilaa. Eihän siitäkään mitään hyvää voi seurata. Kannoilla keikkuu taaskin kalpeanaamainen ystävämme Mustasukkaisuus, tai voisi se olla Kuolemakin, mutta eikö se olisi vähän liian kliseemäistä. Jossain kohtaa nämä kaksi tarinaa törmäävät. Vai joko ne törmäsivät?

Kermana kakun päälle saadaan vielä pornoleffaa Marilyn Mansonilla ja Rammsteinia. Sehr gut!

Kolme tähteä taisin tälle luvata, vaikka on tuo tähditys viime aikoina vähän jäänyt. Ja odottelen diileriltäni vielä Blue Velvetiä. Sitten saavat Lynchit minun osaltani toistaiseksi riittää.

Oudoilla teillä

David Lynchin Mulholland Drive. Enhän minä läheskään kaikkea ymmärtänyt, mutta en nyt kuitenkaan sanoisi tätä vaikeaksi elokuvaksi. Outohan se on, mutta ei vaikea. Twin Peaksia puhtaimmillaan olematta Twin Peaks. Kummallisia hahmoja, jotka eivät liity toisiinsa mitenkään. Tyyppejä, jotka unohtaa ja muistaessaan taas ei osaa sijoittaa niitä mihinkään.

Pohjimmiltaan kyse kuitenkin on rakkaudesta, yllättävää kyllä. Mustasukkaisuudesta. Nuoresta naisesta, joka haaveilee näyttelijänurasta ja unelma silmissä kiiltäen saapuu Los Angelesiin. Tyttöjen välisestä rakkaudesta, joka on toiselle vakavampaa kuin toiselle. Viattomuuden lopusta. Siitä, miten epätoivoisiin tekoihin rakkaus voi johtaa kun sitä käytetään väärin.

Tiivistettynä koko tarina on ehkä siinä hetkessä, kun Betty on koe-esiintymisessä. Muu elokuva on sen kohtauksen laajennettua versiota. Tai en minä tiedä. Eiköhän tämä arvio ole ihan yhtä hämärä kuin elokuva itse.

Mutta pelottava se on. Hiljainen ja pelottava. Ja oudolla tavalla mukaansatempaava.

Tämä laulu sen sijaan on uskomaton. Elokuvan lohdullisin kohta.

no-speak-o-your-language-o

kylläpä vain oli taas. Ihan oscarinsa ansainnut elokuva. Sopivasti hollywoodia ja bollywoodia. Intian rytmejä, kuumuutta ja karuutta. Mutta myös kaiken voittavaa rakkautta, sinnikkyyttä ja oikeita arvauksia. Taistelua, takaa-ajoa, kerjääviä lapsia, hyväksikäyttöä, kurjia oloja, selviytymistä. Kohtaloita.

Päädyin katsomaan siis tämän vuoden parhaan elokuvan Oscarilla palkitun Slummien miljonäärin. Se mistä oli kyse kulki siis jotakuinkin näin: slummissa kasvanut nuori mies Jamal osallistuu "haluatko miljonääriksi"-ohjelmaan ja voittaa miljoonan, vai voittaako. Elokuva etenee joutuisasti kysymys kysymykseltä, takaumista nykyisyyteen ja takaisin. Ja siinä samalla selviää onko slummien miljonääri huijari vai hyväonninen.

Jätä se!

Juhannuksen kunniaksi kävimme M:n kanssa katsomassa kevyttä parisuhdehömppää, eli Jätä se (He's just not that into you). Kummallakaan ei tainnut olla kauhean korkeat odotukset leffan suhteen, mutta yllättävän hyvä se sitten lopulta oli. Siinä mielessä leffa oli aika monipuolinen parisuhdekomedia, että osasimme kumpikin siihen samaistua. Minä vastaeronneena sinkkuna ja M piakkoin avioituvana.

Juonellisesti ei suuria yllätyksiä ollut, mutta tuollaisella tähtisateella ei voi kauheasti pieleen mennä. Oli Jennifer Anistonia, Benis Affleckia, Scarlett Johanssonia, Bradley Cooperia, Drew Barrymorea, Jennifer Connellya, Ginnifer Goodwinia ja Justin Longia. Yksi himoitsee ihan jotain muuta kuin vaimoaan, toinen etsii koomiset suhteet saavuttavassa epätoivossa elämänsä rakkautta, kolmas dumppaa miehensä kun tämä ei tahdo naimisiin, neljäs tietää pelimiesten kaikki temput mutta ei tajua olevansa rakastunut.

En yleensä ole romkomien suurkuluttaja tai niistä muutenkaan ihmeemmin välitä, mutta Jätä se oli kyllä tosiaankin katsomisen arvoinen. Mie tykkäsin. Vaikka välillä tuottikin ongelmaa päättää, ihastuuko Scarlettiin vai Bradleyyn. Kaikkein ihanin oli sitten kuitenkin Ginnifer. Tosin Justinin ääntä voisin kuunnella loputtomiin...

"How to tell from the ones who want us and the ones who don't, the ones who will stay and the ones who will leave. And maybe a happy ending doesn't include a guy, maybe... it's you, on your own, picking up the pieces and starting over, freeing yourself up for something better in the future. Maybe the happy ending is... just... moving on."

I'll be back!

Sori, en keksinyt enää yhtään kliseisempää tapaa nimetä Terminatorin arvostelua...

Tää Salvation hiipi jostain ihan takavasemmalta. En tiennyt että sellaista ollaan edes tekemässä, ennen kuin muutama viikko sitten näin trailerin. Se vaikutti hyvältä, joten tänään tuli katsottua koko eepos. Ja täytyy sanoa, että pidin näkemästäni.

Alkuteksteistä ja musiikista lähtien leffa oli ihanan synkkä ja lopullinen, jossain vaiheessa alkoi toki hopeareunus kukertaa tässäkin pilvessä, mutta kokonaisuus oli varsin tuomiopäivänhenkinen. Olihan leffa sellaista erikoistehosteilla mässäilyä, mutta juttu toimi silti yllättävän hyvin. Ja huomattavasti paremmin kuin edellinen osa.

Jaa juoni? No, on vuosi 2018 ja Skynet vallitsee maailmaa. Vastarintaliike yrittää taistella koneiden armeijaa vastaan ja John Connor (Christian Bale) tekee parhaansa toteuttaakseen ennustukset, joita on jo kolme aiempaa osaa jauhettu. Apuna ovat äiti-Sarahin aikoinaan nauhoittamat äänikirjeet. Ulkona koneiden hallitsemassa maailmassa vaeltavat Johnin isä sekä vuonna 2008 kuolemaan tuomittu murhaaja Marcus Wright (syötävän ihana Sam Worthington). Kun miesten tiet yhtyvät, käy joko hyvin tai hyvin huonosti...

"This is John Connor. If you are listening to this,you are the resistance."