keskiviikko 27. toukokuuta 2009
sunnuntai 24. toukokuuta 2009
Paavia kyydissä
Minullahan on siis tämä fiksaatio uskonnollissävytteisiin maailmanlopunpaatoselokuviin. Osittainkin tästä syystä Enkelit ja demonit houkutti, lisäksi tietysti siksi, että tykkäsin melko lailla kirjastakin. Itse asiassa enemmän kuin Da Vinci -koodista.
Ihan kelvollinen kuvaelma A&D:sta oli aikaan saatukin. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei ainakaan puuttunut. Menoa oli välillä melkein liikaakin, tai ainakin minua alkoi paikoitellen jo hengästyttää. Kirjaan nähden tarina oli aika tavalla synkassa, joskin loppupuolella ehdin jo hetken pelätä, että leffaan on haettu dramaattisempi loppu. Onneksi olin väärässä. Taas kerran.
Vatikaanihan ei kuulemani mukaan antanut kuvata elokuvaa oikeilla tapahtumapaikoilla ja tiedä johtuiko sitten tuosta, että parissa kohtaa paikat näyttivät aika lailla koneella tehdyiltä. Ja olihan siellä joku harjoittelijajamppa laitettu taivasta Photoshopilla värittelemään, mutta siinä nyt ei mitään ihmeellistä liene.
Ylipäänsä kuitenkin mie tykkäsin. Hänksin Tomppa on ihan jees Robert Langdonina, samoin Ayelet Zurer Vittoria Vetrana. Kaikenmoiset kaavut tuntuvat myös pukevan Ewan McGregoria. Onneksi hän oli tässä saanut päälleen mustan sellaisen, muuten assosiaatio Tähtien sotiin ja Obi-Waniin olisi ollut turhan vahva. Vaikka Ewania nyt katselee ihan mielellään, kaavulla tai ilman...
Ihan kelvollinen kuvaelma A&D:sta oli aikaan saatukin. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei ainakaan puuttunut. Menoa oli välillä melkein liikaakin, tai ainakin minua alkoi paikoitellen jo hengästyttää. Kirjaan nähden tarina oli aika tavalla synkassa, joskin loppupuolella ehdin jo hetken pelätä, että leffaan on haettu dramaattisempi loppu. Onneksi olin väärässä. Taas kerran.
Vatikaanihan ei kuulemani mukaan antanut kuvata elokuvaa oikeilla tapahtumapaikoilla ja tiedä johtuiko sitten tuosta, että parissa kohtaa paikat näyttivät aika lailla koneella tehdyiltä. Ja olihan siellä joku harjoittelijajamppa laitettu taivasta Photoshopilla värittelemään, mutta siinä nyt ei mitään ihmeellistä liene.
Ylipäänsä kuitenkin mie tykkäsin. Hänksin Tomppa on ihan jees Robert Langdonina, samoin Ayelet Zurer Vittoria Vetrana. Kaikenmoiset kaavut tuntuvat myös pukevan Ewan McGregoria. Onneksi hän oli tässä saanut päälleen mustan sellaisen, muuten assosiaatio Tähtien sotiin ja Obi-Waniin olisi ollut turhan vahva. Vaikka Ewania nyt katselee ihan mielellään, kaavulla tai ilman...
tiistai 19. toukokuuta 2009
Poikien välisestä ystävyydestä
No huh huh.
En ole ihminen, joka kovin herkästi elokuvia katsoessa pillittää, mutta Brokeback Mountainin lopussa vetistelin kuin Imatrankoski kesäisin koskinäytöksen aikaan. Oli pakko laittaa pauselle ja hakea lisää nenäliinoja. Jouduin jopa ottamaan silmälasit pois, että näin jotain roiskeiden takaa.
Vanha juttuhan tämä elokuva jo on, mutta olin onnistunut välttämään sitä tähän iltaan asti. Alunperin kiinnostukseni heräsi rehellisesti sanoen ihan vain tirkistelynhalusta. Tahdoin tietää, miten amerikkalaisessa mainstreamissa näytetään homorakkautta. Veikkaukseni oli, että siveä, muka-kiihkeä pusu poikien kesken näytetään mutta siihen se sitten jääkin. No. Ei jäänyt.
Harvassa elokuvassa on heteroparin välillä ollut samainlaista kiihkoa ja tunteenpaloa kuin poikain kesken Brokebackissa. Vaikka Jake Gyllenhaal oli loistava Jack Twistina, Ledgerin Heath Ennisinä varasti kyllä shown ihan kertakaikkiaan. Miten voikin niin pienillä eleillä ja ilmeillä kertoa niin paljon! Että terveiset vaan Heathille sinne yläilmoihin, oliko pakko mennä kuolemaan. Kyllä sua olis pitempäänkin kattellu.
En ole ihminen, joka kovin herkästi elokuvia katsoessa pillittää, mutta Brokeback Mountainin lopussa vetistelin kuin Imatrankoski kesäisin koskinäytöksen aikaan. Oli pakko laittaa pauselle ja hakea lisää nenäliinoja. Jouduin jopa ottamaan silmälasit pois, että näin jotain roiskeiden takaa.
Vanha juttuhan tämä elokuva jo on, mutta olin onnistunut välttämään sitä tähän iltaan asti. Alunperin kiinnostukseni heräsi rehellisesti sanoen ihan vain tirkistelynhalusta. Tahdoin tietää, miten amerikkalaisessa mainstreamissa näytetään homorakkautta. Veikkaukseni oli, että siveä, muka-kiihkeä pusu poikien kesken näytetään mutta siihen se sitten jääkin. No. Ei jäänyt.
Harvassa elokuvassa on heteroparin välillä ollut samainlaista kiihkoa ja tunteenpaloa kuin poikain kesken Brokebackissa. Vaikka Jake Gyllenhaal oli loistava Jack Twistina, Ledgerin Heath Ennisinä varasti kyllä shown ihan kertakaikkiaan. Miten voikin niin pienillä eleillä ja ilmeillä kertoa niin paljon! Että terveiset vaan Heathille sinne yläilmoihin, oliko pakko mennä kuolemaan. Kyllä sua olis pitempäänkin kattellu.
tiistai 21. huhtikuuta 2009
Son of Rambow
Son of Rambow (ja ei, tämä ei ole kirjoitusvirhe) vilahti jo jokunen aika sitten erään vuokraleffan mainoksissa. Pelkästään traileri oli niin lystikästä katsottavaa, että leffa tarttui oitis mukaan, kun se tuli vastaan lähivuokraamossa.
Pääpiirteissään idea on melko käytetty. Epäsuhtainen parivaljakko ryhtyy yhteistuumin hankkeeseen A, ja joutuu kohtaamaan vastustusta jos miltäkin taholta.
Vaan mikä toteutus!
Traileri ei nimittäin luvannut liikoja. Elokuva oli samalla puhutteleva ja hervottoman hauska. Nuoret näyttelijät olivat mukana suurella tunteella olematta kuitenkaan turhan tosikkomaisia.
Leffa sijoittuu vuoteen 1982 (melko hyvä vuosi, muuten) ja saa alkulaukauksensa ensimmäisestä Rambo-elokuvasta. Tiukassa uskonnollisessa yhteisössä kasvavan isättömän brittipojan, Willin silmät avautuvat ensimmäistä kertaa hänen ystävystyessään koulun pahimman huligaanin kanssa.
Will joutuu tasapainoilemaan vanhan, uskonnollisen elämänsä ja uuden, jännittävän maailman kanssa. On rannekelloa, lentävää koiraa, pahaa variksenpelätintä ja cooleja ranskalaisia vaihto-oppilaita. Vaan miten näistä saadaan aikaiseksi sekä mahtava kasvutarina että hieno lyhytelokuva - se vaan täytyy tarkistaa itse. Suosittelen.
"This has been my best day of all time."
Pääpiirteissään idea on melko käytetty. Epäsuhtainen parivaljakko ryhtyy yhteistuumin hankkeeseen A, ja joutuu kohtaamaan vastustusta jos miltäkin taholta.
Vaan mikä toteutus!
Traileri ei nimittäin luvannut liikoja. Elokuva oli samalla puhutteleva ja hervottoman hauska. Nuoret näyttelijät olivat mukana suurella tunteella olematta kuitenkaan turhan tosikkomaisia.
Leffa sijoittuu vuoteen 1982 (melko hyvä vuosi, muuten) ja saa alkulaukauksensa ensimmäisestä Rambo-elokuvasta. Tiukassa uskonnollisessa yhteisössä kasvavan isättömän brittipojan, Willin silmät avautuvat ensimmäistä kertaa hänen ystävystyessään koulun pahimman huligaanin kanssa.
Will joutuu tasapainoilemaan vanhan, uskonnollisen elämänsä ja uuden, jännittävän maailman kanssa. On rannekelloa, lentävää koiraa, pahaa variksenpelätintä ja cooleja ranskalaisia vaihto-oppilaita. Vaan miten näistä saadaan aikaiseksi sekä mahtava kasvutarina että hieno lyhytelokuva - se vaan täytyy tarkistaa itse. Suosittelen.
"This has been my best day of all time."
kaikki loppuu
Viime viikonloppuna yritin katsoa myös Last days of disco-pätkää. Pari kuukautta kyseinen leffa odotteli digiboksissa oikeaa ajankohtaa. Olisi voinut odotella vielä vähän pidempään
Olihan siinä. Discoa ja glitteriä. takatukkiakin ja olkatoppauksia. Juoni oli hieman olematon. tai stten vain ihan ankea. Komeadiaksi nauratti hillittömän vähän. Juonipaljastuksena sen verran, että sanoisin, että poika sai sen tytön ja jotain sutinaa. Loppuun asti en edes viitsinyt kyllä katsoa.
Mutta, elokuvaa en suosittele kellekkään. Hilpeyttä herätti ainoastaan nykyisin Housessa nähtävä Robert Sean Leonard joka näytti kymmenen vuotta sitten niin niin suloiselta. aih ja voih.
Olihan siinä. Discoa ja glitteriä. takatukkiakin ja olkatoppauksia. Juoni oli hieman olematon. tai stten vain ihan ankea. Komeadiaksi nauratti hillittömän vähän. Juonipaljastuksena sen verran, että sanoisin, että poika sai sen tytön ja jotain sutinaa. Loppuun asti en edes viitsinyt kyllä katsoa.
Mutta, elokuvaa en suosittele kellekkään. Hilpeyttä herätti ainoastaan nykyisin Housessa nähtävä Robert Sean Leonard joka näytti kymmenen vuotta sitten niin niin suloiselta. aih ja voih.
maanantai 20. huhtikuuta 2009
Häröä itkuvirttä
Äärettömän kaunis ja surullinen. Haikea, todellinen, väkevä, aito. Ei ehkä välttämättä elokuvateatteriainesta. Itkin, pitkään ja monessa kohtaa. Pahinta tai parasta oli elokuvan musiikkivalinnat, haikea, virsimäinen piano. Ihan kuin taustakuvana mutta kuitenkin läsnä.
En tiedä mitä muuta osaan sanoa. Postia pappi Jaakobille on hieno elokuva. Elämä täynnä ristiriitoja ja epäselvyyksiä, Jumalan tahtoa ja uskoa parempaan. Osa elokuvasta jäi hieman kesken, mutta mikäpä ei jäisi?
Klaus Härön elokuva on käsittämättömän hieno. Katsokaa itse jos ette usko.
En tiedä mitä muuta osaan sanoa. Postia pappi Jaakobille on hieno elokuva. Elämä täynnä ristiriitoja ja epäselvyyksiä, Jumalan tahtoa ja uskoa parempaan. Osa elokuvasta jäi hieman kesken, mutta mikäpä ei jäisi?
Klaus Härön elokuva on käsittämättömän hieno. Katsokaa itse jos ette usko.
Tyttöjen ilta
Vietin tuossa joku aika sitten tyttöjen iltaa Vickyn ja Christinan sekä Poppyn kanssa, kiitos lähivideovuokraamon hässäkkäpäivien ja puolihintaisen vuokrauksen. Arvion kirjoittaminen on vähän jäänyt kun ei miulla oikeasti ole noista kovin paljon kerrottavaa. Viehättäviä ja vallan hyväntuulisia leffoja kumpikin lopulta.
Ensin latasin soittimeen Vicky Christina Barcelonan ja kuten niin moni muukin, pidin siitä valtavasti. Loppu oli kyllä jotenkin ontto, mutta kaiketi se kuuluu Woody Allenin tyyliin. Juonen käänteitä riitti ja kyllä, Scarlett Johansson ja Penelope Cruz ovat kumpikin jumalaisen kauniita eikä Javier Bardem myöskään ole kovin rumaa katsottavaa. Ja jos elokuvassa käsitellään jollain tavalla taidetta, tykkään aina.
Poppyn kanssa sen sijaan oli vähän ongelmia. Elokuvaa Happy go lucky on kuvattu hyvänmielen elokuvaksi, jota se lopulta todella onkin mutta elokuva ei jaksa kiinnostaa niin paljoa, että sen olisi katsonut yhdessä osassa. Lopulta elokuvan katsomiseen meni ehkä kolme tuntia kun eksyin tekemään kaikkea muuta välillä (kuten tutkimaan jääkiekkotuloksia, paha minä).
Kokonaisuutena Happy go lucky oli kuitenkin ihan hieno ja hyväntuulinen ja vauhdikas. Elämänmakuinen muttei onneksi kuitenkaan niin naiivi kuin esimerkiksi inhokkini amelie.
Ensin latasin soittimeen Vicky Christina Barcelonan ja kuten niin moni muukin, pidin siitä valtavasti. Loppu oli kyllä jotenkin ontto, mutta kaiketi se kuuluu Woody Allenin tyyliin. Juonen käänteitä riitti ja kyllä, Scarlett Johansson ja Penelope Cruz ovat kumpikin jumalaisen kauniita eikä Javier Bardem myöskään ole kovin rumaa katsottavaa. Ja jos elokuvassa käsitellään jollain tavalla taidetta, tykkään aina.
Poppyn kanssa sen sijaan oli vähän ongelmia. Elokuvaa Happy go lucky on kuvattu hyvänmielen elokuvaksi, jota se lopulta todella onkin mutta elokuva ei jaksa kiinnostaa niin paljoa, että sen olisi katsonut yhdessä osassa. Lopulta elokuvan katsomiseen meni ehkä kolme tuntia kun eksyin tekemään kaikkea muuta välillä (kuten tutkimaan jääkiekkotuloksia, paha minä).
Kokonaisuutena Happy go lucky oli kuitenkin ihan hieno ja hyväntuulinen ja vauhdikas. Elämänmakuinen muttei onneksi kuitenkaan niin naiivi kuin esimerkiksi inhokkini amelie.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)