Operaatio Valkyrie

Kun odottaa minä hetkenä hyvänsä näkevänsä Tom Cruisen silmälapussa, nahkahousuissa ja bratwursti kädessään, on aikamoinen järkytys törmätäkin valkokankaan kokoiseen Edward Nortoniin. Kuvittelin, että Pride and Glory on jo menneen talven lumia ja odottelin sitä videolevitykseen, mutta nythän se vasta täällä maailmankolkassa tuleekin elokuviin. Hjuva niin.

Mutta Valkyrie.

II. maailmansota ei aihealueena ole mitenkään kauhean lähellä sydäntäin, mutta ihan kelvollinen pläjäys tämä oli. En ole Hitleriin sen tarkemmin perehtynyt, joten en tiedä kuinka realistinen elokuvan hahmo oli, mutta hiukan koomiselta hän tässä vaikutti. Tomppa teki hyvää työtä Stauffenberginä ja sivuosista löytyi mielestäni myös hyviä suorituksia. Eli aika sellainen tasaisen varma tuotos, ei herättänyt ainakaan minussa valtaisia tunteita suuntaan eikä toiseenkaan.

Toisin kuin ne kaksi vieressäni istuvaa teinipoikaa, jotka leikkivät kännykällä ja supattivat keskenään koko elokuvan ajan. Onneksi oli edes korvatulpat mukana.

Jees-mies

Jim Carreyn kohellukset eivät ole kolmannentoista ikävuoteni jälkeen hirveästi kolahtaneet, mutta Yes Man oli kieltämättä ihan jees. Carrey on Carl Allen, joka yrittää vältellä tapaamasta suunnilleen itseäänkin, kavereista puhumattakaan. Aina on joku "juttu" menossa ja hirveä kiire, vaikka todellisuudessa illat kuluvat kotona telkkaa katsellessa. Ura junnaa paikoillaan ja vaimokin jätti kolme vuotta sitten.

Carlin elämä kuitenkin muuttuu, kun yksi tuttava saa houkuteltua hänet Kyllä-seminaariin. Siellä positiivisuusguru Terrence saa hänet lupaamaan, että aiemmin kovassa käytössä ollut "ei" korvataan "kyllällä". No hommahan alkaa aika kehnosti ja ensimmäisen kyllän jälkeen Carl löytää itsensä rahattomana pöpeliköstä, autosta on bensa loppu ja kännykästä akku. Mutta äkkiä elämä alkaakin hymyillä.

Jim Carrey osaa olla ihan hauska kun unohtaa liian naamanvääntelyn ja kieltämättä Jees-miehestä löytyy ihan oikeastikin pientä filosofista otetta. Ihan kaikkeen ei tarvitse suostua, mutta jos aina sanoo oletusarvoisesti ei, voi missata monta mukavaa juttua. Sitäkin sietää pohtia.

"I hate the fuckin' 90's"

Showpaini kuuluu minun maailmassani turhimpiin lajeihin. Mickey Rourke ei myöskään ole koskaan ollut suuri idolini. Kuitenkin näistä huolimatta vinguin päästä elokuviin katsomaan The Wrestlerin, jossa Rourke esittää kulahtanutta showpainijaa Randy "The Ram" Robinsonia.

Ramin parhaat vuodet ovat jo takana ja keikkaa pukkaa enää epämääräisille pikkulavoille. Arki menee vatipäisen pomon hommissa varastomiehenä ja elämä on muutenkin aika syvältä. Parikymppinen tytär ei halua kuullakaan isästään ja läheisin ihmissuhde on strippari Cassidyyn (upea Marisa Tomei).

Tämän enempää juonesta on vaikea kertoa paljastamatta liikoja ja kerrankin tavoilleni uskottomana jätän spoilaamisen väliin. Osittain käsivaralla kuvattu hiukan dokkarihenkinen leffa on kieltämättä aika vaikuttava. Botoxiakin (tai mitä lie) naamaansa saanut Rourke on aika uskomaton Ramina ja ymmärtääkseni rooli on aika omakohtainen.

Muutamassa kohtaa tunki tippa väkisinkin silmään, enkä ollut varmaan ainoa joka niin tunsi. Loppupuheenvuoro oli aika lähellä pateettisuutta, mutta menetteli juuri ja juuri. Elokuva loppui aika täydellisessä kohdassa, turha selittely oli jätetty pois. Eikä se oikein muuten olisi voinut päättyäkään.

Mutta katsokaa itse. Hyvä se on.

Kuva lainassa Yleltä.

Paljonko synneissä on kaloreita?

Katselin eilen toisella silmällä näköradiosta tullutta luomusta The Order eli suomeksi hupaisasti Synninsyöjä. Valitettavasti noin tunnin jälkeen tuli uni, joten en nähnyt eepposta loppuun asti mutta vaikutti kyllä ihan lupaavalta. Tai no lupaavalta ja lupaavalta, mutta henkilökohtainen fiksaationi ovat nämä uskonnollissävytteiset maailmanlopunkertomukset, joten kohderyhmä sattui olemaan oikea.

Ja se on pakko sanoa, että tähän asti olin ehdottomasti sitä mieltä (Constantinen nähtyäni siis), että jos minut joskus pitää manata, niin pliis, anna Keanu Reevesin tulla tekemään se. Mutta ok, Heath Ledger papinkaavussaan olisi myös sopinut hommaan erinomaisen hyvin...

My blueberry nigths

Hämmentävää. Jo ensimmäisen kymmenminuuttisen jälkeen tiesin, että tulen pitämään tästä elokuvasta varsin paljon, vaikka mitään sen kummempaa ei ollut tapahtunut. Elokuvan valot, varjot, värit, tunnelma ja musiikki vain olivat jotain todella hienoa ja koskettavaa.

Tarina. Mitähän siitä osaisi edes sanoa. Pohjimmiltaan kyse oli tien ylittämisestä, itsensä tuntemisesta/löytämisestä ja luottamisesta ja tietysti tavallaan myös rakkaudesta. Norah Jones esittää tarinan päähenkilöä Elisabethia, sydämensä särkenyttä nuorta naista joka lähtee matkaan löytääkseen itsensä. Jude Law on kahvilanpitäjä Jeremy, joka tarjoilee Elisabethille muutaman kerran mustikkapiirakkaa, aikaa ja juttuseuraa ennen matkaan lähtöä. Matkalla Elisabeth tekee töitä erilaisissa kuppiloissa, kirjoittaa kortteja Jeremylle, kohtaa jos jonkinlaista ihmiskohtaloa (esimerkiksi juopon poliisin ja yksinäisen uhkapelurin) ja oppii jotakin itsestään.

Joskus on käytävä kaukana nähdäkseen lähelle.

This is my Vietnam

Ensimmäisten kymmenen minuutin aikana ehdin kirota syvään ja hartaasti, että annoin houkutella itseni mukaan Valheiden verkkoon (Body of Lies), sillä en etukäteen tiennyt leffasta mitään ja järkytys oli suuri kun tajusin olevani mukana taas yhdessä Pyhässä Sodassa. Että just kun Vietnamin traumat on saatu käsiteltyä niin... Mutta sitten leffa tempaisi mukaansa ja oli loppujen lopuksi oikein kelvollinen luomus.

Aihehan ei siis ole mikään uuden uusi ja jännittävä, (Amerikka versus Lähi-Itä), mutta toteutus ja juoni olivat ihan sujuvia. Jopa Leonardo di Caprio pääosassa oli ihan jees. On ne vuodet vähän Lennultakin vieneet pulleita siloposkia, mikä on pelkästään hyvä asia. Russel Crowe lyllersi ohessa pulskana byrokraattina nappikuuloke korvassa ja Nokia sai tietysti paikkansa auringossa myös.

Hyvää BoL:ssa oli se, että jenkkien jihadia ei enää esitetty ihan yksioikoisesti vaan vastapuolellekin oli annettu inhimilliset kasvot. Ja leffan suomennettu nimi oli kerrankin ihan osuva, kusetusten koko verkko valkeni ainakin minulla vasta lopussa.

"Nobody's innocent in this shit."

Ventti

Olen ilmeisesti ryhdistäytynyt leffarintamalla, tai sitten minulla ei vain ole elämää. Kotimatkalla hain lähivideovuokraamosta ihan vain vähän turkinpippureita ja kotona huomasin että olin sitten valinnut leffahyllystä mukaani myös teoksen nimeltä 21.

Kevin Spacey se ei koskaan petä. On se sen verran ihmeellinen setä. (suokaa anteeksi runoiluni, syytän taas angiinaa) . Leffa kertoo siis MIT:in matemaattisesti lahjakkaista opiskelijoista ja heidän professoristaan(Spacey) jotka käyvät viikonloppuisin vegasissa tekemässä rahaa laskemalla kortteja kasinolla. Joo, tämähän on nähty monta kertaa (eikä vähiten Las Vegas-sarjassa) mutta mielenkiintoinen leffa silti oli. Jotenkin hurjan inhimillinen kuvaus ja kaunis poika pääosassa (siis Spaceylla ei ollut pääosaa)... Leffan keskushenkilö Spacey tietysti on ja parilla tyypillä oliskin kana kynittävänä Spaceyn kanssa, siitä saatiin oiva sivujuonne leffaan.

Lopulta 21 on kaiketi kyse petoksista, ystävyydestä, rahan mahdista ja siitä, että prinssi saa prinsessansa ja puoli valtakuntaa (tai ainakin opiskelupaikan Harvardista). Mutta tykkäsin kyllä, vaikka en itse ymmärrä matematiikasta juuri mitään.