Charlize Theron sai joskus muinoin parhaan naispääosan Oscarin sarjamurhaaja Aileen Wuornosin roolista leffassa Monster. Henkilökohtaisesti näen, että tämä ei ole yleensä tae yhtään mistään ja vielä huonommalta kuulostaa, jos sanoo elokuvan perustuvan tositapahtumiin. Tällä kertaa joudun kuitenkin myöntämään, että Osku on mennyt oikeaan osoitteeseen ja näköjään tositapahtumistakin saa hyvää jälkeä kun osaa tehdä.
Hyvä ja paha eivät ole mitenkään yksiselitteisiä ja mustavalkoisia käsitteitä, sen saa Monsteristakin huomata. Saati sitten se, kuka on elokuvan hirviö.
Onko se isän ystävä, joka käytti hyväkseen 8-vuotiasta pikku-Aileenia? Isä, joka syytti hyväksikäytöstä tytärtään ja hakkasi tätä? Poikaystävät ja pokat, jotka jatkoivat Aileenin alistamista? Naivi, itsekäs ja lapsellinen Selby, joka ehkä tavallaan rakasti Aileenia, mutta odotti saavansa kaiken ilman uhrauksia? Vai Aileen itse, joka lopulta tunnusti seitsemän miehen murhat?
Kysymyksiä Monster herättää, mutta vastauksia se ei anna. Sillä niitä ei ole.
Oikeita ainakaan.
keskiviikko 17. maaliskuuta 2010
maanantai 15. maaliskuuta 2010
Ruma totuus
Odotin jostain syystä vähän enemmän Katherine Heiglin ja Gerard Butlerin tähdittämästä The Ugly Truth -romkomista, mutta ei se sitten toiveita juuri täyttänyt. Suunnattoman ihmeellisiä juonenkäänteitä en toki olettanut olevankaan, mutta vähän jäi miesten ja naisten erilaisuudesta vitsailu köyhäksi.
Leffa tyrkkäsi mielikuvaa naisista tiukkapipoisina siveydensipuleina, jotka eivät rohkene vibraattoria lausua ja etsivät herkkää, tunteellista, sivistynyttä, liki aseksuaalia miestä. Miehet, siis ne oikeat miehet, taas ovat yksinkertaisia tisseistä, panemisesta ja bissestä kiinnostuneita karjuja. Ja loppujen lopuksihan nainen kuitenkin siis haluaa tuollaisen jälkimmäisen...
Muutamia ihan hyviä sutkautuksia elokuvassa oli, mutta kokonaisuutena se nyt ei kauhean ikimuistoisena mieleen jäänyt. Etenkin kun Heigl on semiärsyttävä ja Butler ei sitten ollutkaan mitenkään vastustamattoman ihQ.
Leffa tyrkkäsi mielikuvaa naisista tiukkapipoisina siveydensipuleina, jotka eivät rohkene vibraattoria lausua ja etsivät herkkää, tunteellista, sivistynyttä, liki aseksuaalia miestä. Miehet, siis ne oikeat miehet, taas ovat yksinkertaisia tisseistä, panemisesta ja bissestä kiinnostuneita karjuja. Ja loppujen lopuksihan nainen kuitenkin siis haluaa tuollaisen jälkimmäisen...
Muutamia ihan hyviä sutkautuksia elokuvassa oli, mutta kokonaisuutena se nyt ei kauhean ikimuistoisena mieleen jäänyt. Etenkin kun Heigl on semiärsyttävä ja Butler ei sitten ollutkaan mitenkään vastustamattoman ihQ.
Kirjeitä Iwo Jimalta ja Isiemme liput
Joskus ennen joulua katsoimme poikkiksen kanssa Kirjeitä Iwo Jimalta. Siitä lähtien herra on halunnut nähdä Clint Eastwoodin ohjaaman "sarjan" ensimmäisen osan Isiemme liput ja vihdoin lauantaina tämä toive sitten toteutui.
Kirjeitä Iwo Jimalta oli aavistuksen pitkäveteinen sotaleffa, jossa kyyhötettiin Iwo Jimalla toisen maailmansodan poteroissa japanilaisten kanssa ja kerrottiin näin niinku amerikkalaiskantilta vihollisnäkökulma sodan tapahtumiin. Oli elokuvassa ihan sympaattisia hahmoja ja varmasti se antoi kohtuullisesti perspektiiviä taisteluihin, kaikki vain tapahtui hiukan liian hitaasti ja pitkästi.
Tuohon verrattuna Isiemme liput olikin sitten ihan toista maata. Siinä kerrottiin valokuvasta, jolla sodan kulkua yritettiin muuttaa ja saada kansakunta vielä sotatoimien taakse. Siis juurikin siitä kuvasta, jossa lauma miehiä on pystyttämässä lippua Iwo Jiman saaren huipulle ja josta on myös patsas väsätty.
Tarina Isiemme lipuissa oli jotensakin mielenkiintoisempi ja sodankäynnin raadollisuus tuli esiin hiukan toisella tavalla kuin yleensä. Että totuudella ei ole mitään merkitystä, kunhan kaiken vain saa näyttämään hyvältä ja myyvältä. Eihän se mikään suuri paljastus ollut, mutta jotenkin virkistävä näkökulma kuitenkin.
Kirjeitä Iwo Jimalta oli aavistuksen pitkäveteinen sotaleffa, jossa kyyhötettiin Iwo Jimalla toisen maailmansodan poteroissa japanilaisten kanssa ja kerrottiin näin niinku amerikkalaiskantilta vihollisnäkökulma sodan tapahtumiin. Oli elokuvassa ihan sympaattisia hahmoja ja varmasti se antoi kohtuullisesti perspektiiviä taisteluihin, kaikki vain tapahtui hiukan liian hitaasti ja pitkästi.
Tuohon verrattuna Isiemme liput olikin sitten ihan toista maata. Siinä kerrottiin valokuvasta, jolla sodan kulkua yritettiin muuttaa ja saada kansakunta vielä sotatoimien taakse. Siis juurikin siitä kuvasta, jossa lauma miehiä on pystyttämässä lippua Iwo Jiman saaren huipulle ja josta on myös patsas väsätty.
Tarina Isiemme lipuissa oli jotensakin mielenkiintoisempi ja sodankäynnin raadollisuus tuli esiin hiukan toisella tavalla kuin yleensä. Että totuudella ei ole mitään merkitystä, kunhan kaiken vain saa näyttämään hyvältä ja myyvältä. Eihän se mikään suuri paljastus ollut, mutta jotenkin virkistävä näkökulma kuitenkin.
Lukija
Lukija oli hivenen hämmentävä kokemus. Alkupuolella kerrotaan nuoren pojan ja varttuneemman naisen rakkaustarinaa. Pojan seksuaalista heräämistä ja yhteistä kiihkoa. Vaatteet lentelevät ja ruumiineritteet tuoksuvat. Paljon tekoja ja vähän sanoja, ainakin siihen asti, kunnes nainen haluaa pojan lukevan itselleen kirjoja. Sitten käytetään homerokset ja tsehovit sun muut esileikkinä.
Äkkiä kaikki muuttuukin oikeussalidraamaksi. Kertomukseksi Hannasta, joka on syytettynä kolmesta sadasta murhasta, koska toimi Auschwitzissa vartijana parikymmentä vuotta aikaisemmin. Poika, Michael, sattuu lakiopintojensa vuoksi olemaan oikeudenkäynnin yleisössä ja tajuaa, miksei Hanna voi olla syyllinen. Hanna kuitenkin häpeää liikaa puolustaakseen itse itseään. Michael puolestaan ei sano mitään, koska ehkä häpeää jo päättynyttä suhdettaan Hannaan, tai ehkä hän on vain liian nuori ja arka tehdäkseen mitään. Tai hän on liian järkyttynyt saadessaan tietää totuuden Hannasta eikä tiedä mikä olisi oikein.
Joten Hanna kärsii tuomionsa murhista ja samalla myös siitä, että jätti nuoren Michaelin sanaakaan sanomatta. Mutta tuomittu Michaelkin on. Siihen, että hänen naissuhteensa epäonnistuvat eikä hän pääse Hannan muistoa eroon edes vuosikymmenten päästä.
Kate Winslethän nappasi Lukijasta naispääosa-Oscarin taannoin ja ihan hyvän roolityön hän Hannana tekikin. Ralph Fiennes taas onnistui jurottaessaan aikuisena Michaelina. Ihan täysin hahmojen motiivit eivät minulle auenneet ja hivenen hassua oli saksan puhuminen englanniksi... Mutta ihan mukaansa tempaava elokuva kuitenkin.
Äkkiä kaikki muuttuukin oikeussalidraamaksi. Kertomukseksi Hannasta, joka on syytettynä kolmesta sadasta murhasta, koska toimi Auschwitzissa vartijana parikymmentä vuotta aikaisemmin. Poika, Michael, sattuu lakiopintojensa vuoksi olemaan oikeudenkäynnin yleisössä ja tajuaa, miksei Hanna voi olla syyllinen. Hanna kuitenkin häpeää liikaa puolustaakseen itse itseään. Michael puolestaan ei sano mitään, koska ehkä häpeää jo päättynyttä suhdettaan Hannaan, tai ehkä hän on vain liian nuori ja arka tehdäkseen mitään. Tai hän on liian järkyttynyt saadessaan tietää totuuden Hannasta eikä tiedä mikä olisi oikein.
Joten Hanna kärsii tuomionsa murhista ja samalla myös siitä, että jätti nuoren Michaelin sanaakaan sanomatta. Mutta tuomittu Michaelkin on. Siihen, että hänen naissuhteensa epäonnistuvat eikä hän pääse Hannan muistoa eroon edes vuosikymmenten päästä.
Kate Winslethän nappasi Lukijasta naispääosa-Oscarin taannoin ja ihan hyvän roolityön hän Hannana tekikin. Ralph Fiennes taas onnistui jurottaessaan aikuisena Michaelina. Ihan täysin hahmojen motiivit eivät minulle auenneet ja hivenen hassua oli saksan puhuminen englanniksi... Mutta ihan mukaansa tempaava elokuva kuitenkin.
tiistai 2. maaliskuuta 2010
Vuohia tuijottavat miehet
Tampesterin Plevnan ainoa järkevä päivänäytösleffa maanantaina oli Vuohia tuijottavat miehet. Tai no järkevä ja järkevä... Mutta sinne kuitekin suuntasimme hervottoma popcorn-saavin kera.
Todellisuuten jollakin tasolla perustuva leffa kertoo toimittaja-Bobista (Ewan McGregor), joka lähtee Lähi-Itään raportoimaan sen jälkeen, kun vaimo on vaihtanut hänet päätoimittajaan. Paikan päällä hän törmää Skipperiin (George Clooney), joka on armeijan huippusalaisen yksikön ihmelapsi. Yksikkö, Uuden maailman pataljoona, on keskittynyt new ageen ja mystiikkaan sun muuhun sellaiseen. Nimensä leffa saa näiden psykovakoojien taidosta tappaa vuohi tuijottamalla sitä.
Itse mieluusti ajattelin, että tarinalla ei ole todellisuuspohjaa. Sen verran höpöä pataljoonan touhu on. Vedetään LSD:tä, tanssitaan hippitukat hulmuten ja etsitään omaa sisäistä jediritaria. Krittiikkinä sotaa ja kaiken maailman kyseenalaisia sodankäynnin muotoja kohtaan leffa on ihan jees. Näkee siitä ainakin sen, miten ns. järkevät ihmiset on erikoisolosuhteissa helppo saada höynäytettyä mukaan ties minkälaiseen skeidaan*.
Paikoitellen touhu on kuitenkin vähän liiankin outoa ja tarina vähän heppoinen. Näyttelijät kyllä lienevät parasta mitä on. Ja Jeff Bridges Uuden maailman pataljoonan komentajahippinä on vallan hauska.
* Tämä ei nyt välttämättä tarkoita sitä, ettenkö uskoisi, että vuohen voi tappaa tuijottamalla. Välttämättä.
Todellisuuten jollakin tasolla perustuva leffa kertoo toimittaja-Bobista (Ewan McGregor), joka lähtee Lähi-Itään raportoimaan sen jälkeen, kun vaimo on vaihtanut hänet päätoimittajaan. Paikan päällä hän törmää Skipperiin (George Clooney), joka on armeijan huippusalaisen yksikön ihmelapsi. Yksikkö, Uuden maailman pataljoona, on keskittynyt new ageen ja mystiikkaan sun muuhun sellaiseen. Nimensä leffa saa näiden psykovakoojien taidosta tappaa vuohi tuijottamalla sitä.
Itse mieluusti ajattelin, että tarinalla ei ole todellisuuspohjaa. Sen verran höpöä pataljoonan touhu on. Vedetään LSD:tä, tanssitaan hippitukat hulmuten ja etsitään omaa sisäistä jediritaria. Krittiikkinä sotaa ja kaiken maailman kyseenalaisia sodankäynnin muotoja kohtaan leffa on ihan jees. Näkee siitä ainakin sen, miten ns. järkevät ihmiset on erikoisolosuhteissa helppo saada höynäytettyä mukaan ties minkälaiseen skeidaan*.
Paikoitellen touhu on kuitenkin vähän liiankin outoa ja tarina vähän heppoinen. Näyttelijät kyllä lienevät parasta mitä on. Ja Jeff Bridges Uuden maailman pataljoonan komentajahippinä on vallan hauska.
* Tämä ei nyt välttämättä tarkoita sitä, ettenkö uskoisi, että vuohen voi tappaa tuijottamalla. Välttämättä.
lauantai 23. tammikuuta 2010
Jos rakastat
Tätä elokuvaa onkin hetki sulateltu... Ei ensinäkemältä uskoisi, että suomalaista musikaalia täytyy pohdiskella yli kaksi viikkoa, ennen kuin siitä pystyy mitään sanomaan, mutta näköjään niin vain on.
Loppiaisena siis kävimme poicciksen ja vanhempiensa kanssa katsastamassa Neil Hardwickin luomuksen Jos rakastat. Ennakkoon en ollut yhtään innoissani, odotin perinteistä suomalaista teennäistä näyttelyä, jonka aiheuttaman kärsimyksen lisäisi kymmenenteen potenssin se, että kyseessä on musikaali. Ei minulla mitään musikaaleja vastaan ole, mutta en ole niiden intohimoinen ystäväkään.
Jos rakastat kuitenkin yllätti lähinnä positiivisesti eikä ollut ollenkaan niin huono kuin pelkäsin. Loppua kohti tarina kallistui hiukan teennäiseksi ja turhan epäuskottavaksi, mutta ehkä sen kestää. Naispääosan Adaa esittänyt Elli Vallinoja ei kauheasti kyllä sykähdyttänyt, toisin kuin Chike Ohanwe, joka kaksikymppiseksi näytti sentään sen verran mieheltä jo, että tämäkin täti pystyi hauiksia kuolaamaan tuntematta itsensä alaikäisiin sekaantujaksi. Tai siis enhän minä kuolannut, kunhan nyt vain pistin merkille...
Musiikillisesti elokuva oli vallankin kiva, paljon tuttuja biisejä uusina versioina. Parhaiten päähän jäi soimaan lopun tunnari Jos sä tahdot niin, vaikka en sitä ollut aikaisemmin kuullutkaan. Myös nuoren Adan (jonka esittäjän nimeä en tähän hätään löytänyt) alkupuolella laulama Maija Vilkkupään Ei oli oikein hieno veto.
Mutta yksi asia häiritsi melkein ylitsepääsemättömästi. Se, että Muumi-pyyhkeitä ja Kalevalan Vanamo-käätyä näytettiin elokuvan alussa, joka laskelmieni mukaan sijoittui jonnekin 1990-luvun puoliväliin. Voin olla väärässäkin, mutta luulisin ettei kumpiakaan ollut silloin vielä olemassa.
Loppiaisena siis kävimme poicciksen ja vanhempiensa kanssa katsastamassa Neil Hardwickin luomuksen Jos rakastat. Ennakkoon en ollut yhtään innoissani, odotin perinteistä suomalaista teennäistä näyttelyä, jonka aiheuttaman kärsimyksen lisäisi kymmenenteen potenssin se, että kyseessä on musikaali. Ei minulla mitään musikaaleja vastaan ole, mutta en ole niiden intohimoinen ystäväkään.
Jos rakastat kuitenkin yllätti lähinnä positiivisesti eikä ollut ollenkaan niin huono kuin pelkäsin. Loppua kohti tarina kallistui hiukan teennäiseksi ja turhan epäuskottavaksi, mutta ehkä sen kestää. Naispääosan Adaa esittänyt Elli Vallinoja ei kauheasti kyllä sykähdyttänyt, toisin kuin Chike Ohanwe, joka kaksikymppiseksi näytti sentään sen verran mieheltä jo, että tämäkin täti pystyi hauiksia kuolaamaan tuntematta itsensä alaikäisiin sekaantujaksi. Tai siis enhän minä kuolannut, kunhan nyt vain pistin merkille...
Musiikillisesti elokuva oli vallankin kiva, paljon tuttuja biisejä uusina versioina. Parhaiten päähän jäi soimaan lopun tunnari Jos sä tahdot niin, vaikka en sitä ollut aikaisemmin kuullutkaan. Myös nuoren Adan (jonka esittäjän nimeä en tähän hätään löytänyt) alkupuolella laulama Maija Vilkkupään Ei oli oikein hieno veto.
Mutta yksi asia häiritsi melkein ylitsepääsemättömästi. Se, että Muumi-pyyhkeitä ja Kalevalan Vanamo-käätyä näytettiin elokuvan alussa, joka laskelmieni mukaan sijoittui jonnekin 1990-luvun puoliväliin. Voin olla väärässäkin, mutta luulisin ettei kumpiakaan ollut silloin vielä olemassa.
maanantai 4. tammikuuta 2010
Pilvilinna joka romahti
Katsoimme miehen kanssa joulukuussa Stieg Larssonin romaaneihin perustuvat elokuvat Miehet jotka vihaavat naisia (MJVN) ja Tyttö joka leikki tulella (TJLT). Koska lompakossa uhkasi vanheta sarjalippu ja trilogian kolmas pätkä Pilvilinna joka romahti (PJR), tuli sopivasti ensi-iltaan vuodenvaihteessa, oli aika valjastaa anoppi lapsenvahdiksi ja mennä elokuviin ensimmäistä kertaa lapsen syntymän jälkeen.
Oli oikeastaan ihan hyvä ratkaisu mennä katsomaan elokuva ykkös- ja kakkososat tuoreessa muistissa (vaikka MJVN olisikin oikeastaan mennyt ihan omana elokuvanaan). Tämä elokuva kun alkaa suoraan siitä, mihin TJLT päättyi: Lisbeth Salander ja isänsä pahis-Zalatšenko kiidätetään sairaalaan. Tästä alkaa Mikael Blomkvistin johdolla kilpajuoksu isojen poikien pelinappulana olleen/olevan Lisbethin pelastamiseksi. Se, mitä aiemmissa osissa Lisbethin menneisyydestä väläyteltiin, saa nyt selityksen.
Elokuva on melko uskollinen kirjalle eikä kahdessa ja puolessa tunnissa enempää tarvitsekaan olla. Juonenkäänteitä oli onneksi jätetty paljon pois. Onneksi siksi, että niiden mahduttaminen elokuvaan olisi ollut aika mahdoton tempaus. Saman olisi mielestäni voinut tehdä vielä isolle osalle henkilöhahmoistakin. Pilvilinnassa heilui jos jonkinmoista väkeä ja välillä meinasin pudota kärryiltä, vaikka olin lukenut kirjatkin.
Luin jostain, että leffatrilogia olisi ollut parempi pitkänä telkkarisarjana. Totta. Ehkä sarja olisi rakentanut päähenkilöt ja heidän välisensä jännitteet paremmin - nyt Lisbeth ei tuntunut yhtä sympaattiselta kuin kirjoissa eikä Mikaelin ja Erikan suhde oikein ollut kädenlämpöistä kuumempi. Elokuvan sankari Mikael tuntui lähinnä raivostuttavalta jauhaessaan lähes samaa lausetta. Katsoja ymmärtää vähemmästäkin, miten kamala vääryys kohtasi 12-vuotiasta Lisbethiä.
PJR oli kyllä hyvä elokuva ja oiva päätös leffakolmikolle. Eikä kolmatta elokuvaa oikein voi jättää katsomatta, jos on nähnyt kaksi edellistäkin.
Yhtä jäin miettimään: Kuka ihme on harmaana päivänä kävelyllä lastenrattaiden kuomu alaslaskettuna?
Oli oikeastaan ihan hyvä ratkaisu mennä katsomaan elokuva ykkös- ja kakkososat tuoreessa muistissa (vaikka MJVN olisikin oikeastaan mennyt ihan omana elokuvanaan). Tämä elokuva kun alkaa suoraan siitä, mihin TJLT päättyi: Lisbeth Salander ja isänsä pahis-Zalatšenko kiidätetään sairaalaan. Tästä alkaa Mikael Blomkvistin johdolla kilpajuoksu isojen poikien pelinappulana olleen/olevan Lisbethin pelastamiseksi. Se, mitä aiemmissa osissa Lisbethin menneisyydestä väläyteltiin, saa nyt selityksen.
Elokuva on melko uskollinen kirjalle eikä kahdessa ja puolessa tunnissa enempää tarvitsekaan olla. Juonenkäänteitä oli onneksi jätetty paljon pois. Onneksi siksi, että niiden mahduttaminen elokuvaan olisi ollut aika mahdoton tempaus. Saman olisi mielestäni voinut tehdä vielä isolle osalle henkilöhahmoistakin. Pilvilinnassa heilui jos jonkinmoista väkeä ja välillä meinasin pudota kärryiltä, vaikka olin lukenut kirjatkin.
Luin jostain, että leffatrilogia olisi ollut parempi pitkänä telkkarisarjana. Totta. Ehkä sarja olisi rakentanut päähenkilöt ja heidän välisensä jännitteet paremmin - nyt Lisbeth ei tuntunut yhtä sympaattiselta kuin kirjoissa eikä Mikaelin ja Erikan suhde oikein ollut kädenlämpöistä kuumempi. Elokuvan sankari Mikael tuntui lähinnä raivostuttavalta jauhaessaan lähes samaa lausetta. Katsoja ymmärtää vähemmästäkin, miten kamala vääryys kohtasi 12-vuotiasta Lisbethiä.
PJR oli kyllä hyvä elokuva ja oiva päätös leffakolmikolle. Eikä kolmatta elokuvaa oikein voi jättää katsomatta, jos on nähnyt kaksi edellistäkin.
Yhtä jäin miettimään: Kuka ihme on harmaana päivänä kävelyllä lastenrattaiden kuomu alaslaskettuna?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)