Liv (Kate Hudson) ja Emma (Anne Hathaway) ovat olleet parhaita ystävyksiä lapsesta lähtien ja luonnollisesti unelmoineet yhdessä päivästään prinsessana. Kun sulhot vihdoin löytyvät ja älyävät kosia, alkaa kiihkeä häiden suunnittelu. Hääsuunnittelijan assistentti tekee kuitenkin pienen, mutta sitäkin kriittisemmän virheen, joka lopulta saa morsiot sotapolulle toisiaan vastaan. Omien häiden suunnittelun lisäksi elämän tarkoitukseksi kasvaa kaverin häiden pilaaminen.
Mitään suurta valaistusta elämästä, rakkaudesta tai häistä Morsianten sota ei tarjoa, mutta ihan kelvollista ja harmitonta viihdettä sadepäivän ratoksi kuitenkin. Kate ja Anne ovat kauniita ja ihania, joten mikäs heitä on katsellessa.
lauantai 28. toukokuuta 2011
Conviction
Betty Annen (Hilary Swank) veli Kenny (Sam Rockwell) on aikamoinen hulivilipoika, ollut lapsesta alkaen. Mutta sellaista se hajanainen perhe-elämä kuuskyt, seitkytlukujen taitteen maaseudulla saa aikaan. Kiivasluontoisella Kennyllä on toki monesti hyvät tarkoitukset, mutta metsäänhän se homma tuppaa menemään.
Kun Betty Annen ja Kennyn kotikaupungissa murhataan raa'asti eräs nainen, saapuu poliisi luonnollisestikin Kennyn puheille. Kolme vuotta myöhemmin Kenny lopulta pidätetään ja tuomitaan elinkautiseen. Siitä alkaa Betty Annen taistelu veljensä vapauttamisen puolesta.
Betty Annella on jäänyt lukiokin kesken, mutta hän suorittaa sen loppuun ja pyrkii oikeustieteelliseen. Tiedossa on huikea näytelmä siitä, kuin Betty Anne uhraa avioliittonsa ja miltei lapsensakin tiellään lakimieheksi, jotta parhaiten pystyy auttamaan Kennyä. Kulminaatiopiste on siinä kohtaa, kun Betty Anne kuulee ensimmäisen kerran dna-testeistä. Niitähän ei Kennyä tuomittaessa vielä ollut käytössä.
Pohjimmiltaan Conviction on sujuva, hyvin näytelty ja ihan mielenkiintoinenkin elokuva. Tiettyä periamerikkalaista paatosta pienen ihmisen unelmista ja niiden toteuttamisesta löytyy tietenkin enkä itse ainakaan ihan täysin pystynyt samaistumaan kiihkeyteen, jolla Betty Anne veljensä asiaan paneutui. Ihan täydellisesti en myöskään ymmärtänyt uhrautuvuutta veljen puolesta, sillä eihän Kenny ilman murhatuomiotakaan mikään aivan puhdas pulmunen ollut. Mutta ehkä se johtuu siitä, ettei mulla ole veljeä.
Juliette Lewisista en ole koskaan pitänyt, mutta Convictionissa hän tekee oikein onnistuneen sivuroolin. Kennyn rooliin olisi muuten Edward Nortonkin passannut oikein hyvin...
Kun Betty Annen ja Kennyn kotikaupungissa murhataan raa'asti eräs nainen, saapuu poliisi luonnollisestikin Kennyn puheille. Kolme vuotta myöhemmin Kenny lopulta pidätetään ja tuomitaan elinkautiseen. Siitä alkaa Betty Annen taistelu veljensä vapauttamisen puolesta.
Betty Annella on jäänyt lukiokin kesken, mutta hän suorittaa sen loppuun ja pyrkii oikeustieteelliseen. Tiedossa on huikea näytelmä siitä, kuin Betty Anne uhraa avioliittonsa ja miltei lapsensakin tiellään lakimieheksi, jotta parhaiten pystyy auttamaan Kennyä. Kulminaatiopiste on siinä kohtaa, kun Betty Anne kuulee ensimmäisen kerran dna-testeistä. Niitähän ei Kennyä tuomittaessa vielä ollut käytössä.
Pohjimmiltaan Conviction on sujuva, hyvin näytelty ja ihan mielenkiintoinenkin elokuva. Tiettyä periamerikkalaista paatosta pienen ihmisen unelmista ja niiden toteuttamisesta löytyy tietenkin enkä itse ainakaan ihan täysin pystynyt samaistumaan kiihkeyteen, jolla Betty Anne veljensä asiaan paneutui. Ihan täydellisesti en myöskään ymmärtänyt uhrautuvuutta veljen puolesta, sillä eihän Kenny ilman murhatuomiotakaan mikään aivan puhdas pulmunen ollut. Mutta ehkä se johtuu siitä, ettei mulla ole veljeä.
Juliette Lewisista en ole koskaan pitänyt, mutta Convictionissa hän tekee oikein onnistuneen sivuroolin. Kennyn rooliin olisi muuten Edward Nortonkin passannut oikein hyvin...
lauantai 19. maaliskuuta 2011
Black Swan
Joskus aina kadehdin niitä ihmisiä, jotka suhtautuvat omaan asiaansa kiihkeän intohimoisesti. Niin suurella tunteella, että elämässä ei sitten juuri muuta olekaan. Niin kuin vaikka Nina Sayers (Natalie Portman) elokuvassa Black Swan. Toisaalta taas. On aika turvallista ettei elämässä ole niin suuria intohimoja.
Ninalle tärkeintä on baletti ja vielä sitäkin tärkeämpää pääroolin saaminen Joutsenlammessa. Tavoitteen tultua saavutetuksi siitä joutuu silti vielä kilpailemaan, sillä mikään ei ole varmaa ennen ensi-iltaa. Balettikoulun johtaja (vai mikä se termi nyt onkaan) Thomas Leroy (Vincent Cassell) roikottaa Ninaa löysässä hirressä roolin suhteen ja aika ajoin on vakuuttunut siitä, ettei viattomasta Ninasta ole kaksoisroolin synkemmän puoliskon tanssijaksi. Siihen sopisi paremmin hutsahtava Lily (Mila Kunis).
Pikkuhiljaa Nina uppoaa syvemmälle ja syvemmälle mustan joutsenen rooliin ja lopulta todellisuus hämärtyy pelottavalla tavalla. Mikä on totta ja mikä ei, sen joutuu katsoja ihan itse päättämään. Rautalankamallien puute etenkin amerikkalaisessa elokuvassa on varsin piristävää. Natalie Portman on myös Oscarinsa ansainnut arvaamattoman ja ailahtelevan Ninan roolilla.
Ninalle tärkeintä on baletti ja vielä sitäkin tärkeämpää pääroolin saaminen Joutsenlammessa. Tavoitteen tultua saavutetuksi siitä joutuu silti vielä kilpailemaan, sillä mikään ei ole varmaa ennen ensi-iltaa. Balettikoulun johtaja (vai mikä se termi nyt onkaan) Thomas Leroy (Vincent Cassell) roikottaa Ninaa löysässä hirressä roolin suhteen ja aika ajoin on vakuuttunut siitä, ettei viattomasta Ninasta ole kaksoisroolin synkemmän puoliskon tanssijaksi. Siihen sopisi paremmin hutsahtava Lily (Mila Kunis).
Pikkuhiljaa Nina uppoaa syvemmälle ja syvemmälle mustan joutsenen rooliin ja lopulta todellisuus hämärtyy pelottavalla tavalla. Mikä on totta ja mikä ei, sen joutuu katsoja ihan itse päättämään. Rautalankamallien puute etenkin amerikkalaisessa elokuvassa on varsin piristävää. Natalie Portman on myös Oscarinsa ansainnut arvaamattoman ja ailahtelevan Ninan roolilla.
perjantai 11. helmikuuta 2011
Kuninkaan puhe
Bertiellä (Colin Firth) on puhevika, hän änkyttää. Eihän se mikään suunnaton vika ole, mutta Bertiellä on myös toinen ongelma. Hänen isänsä sattuu olemaan Englannin kuningas ja veljensä kruununprinssi. Tämä asetelma johtaa siihen, että toisinaan myös Bertie joutuu puhumaan julkisesti suurille ihmisjoukoille. Eikä se oikein tahdo onnistua, koska Bertiellä siis on se puhevika.
Onneksi Bertiellä on myös mukava vaimo Elizabeth (Helena Bonham Carter), joka etsii miehelleen uusia parantumiskeinoja huolimatta tämän omasta kyllästymisestä aiheeseen. Elizabeth löytää myös puheopetusta tarjoavan Lionel Loguen (Geoffrey Rush), jonka metodit poikkeavat suuresti aiemmasta. Lionel suostuu ottamaan Bertien hoitoonsa, jos tämä suostuu siihen, että tuntien aikana he ovat tasavertaisia. Tämä on luonnollisesti iso kompastuskivi kuninkaalliselle, mutta lopulta Bertie suostuu.
Lionelin hämmentävät metodit tuottavat yllättäen tulosta, vaikka miesten yhteistyö ei aina sujukaan kitkattomasti. Mutkia matkaan tulee etenkin siinä vaiheessa, kun puidaan Bertien veljen suhdetta jo naimisissa olevaan Wallis Simpsoniin. Tässä tositapahtumiin perustuvassa tuotoksessa on kuitenkin loppu hyvin, kaikki hyvin ja kuten tiedetään, Bertie suoriutuu lopulta hänelle lankeavasta kuninkaan hommasta ihan hyvin.
Hetkittäin Kuninkaan puhe on vähän turhaa jaarittelua ja joistain kohdin elokuvaa olisi voinut saksia rankemmalla kädellä. Mitään kovinkaan pitkästyttävää ja turhaa mukana ei kuitenkaan ole. Colin Firth sopii vallan hyvin jäpittämään Bertieksi ja Helena Bonham Carten on viehättävän keski-ikäinen tulevana kuningataräitinä. Elokuvassa on myös monin paikoin todella kauniita yksittäisiä kuvia ja sommitelmia.
Onneksi Bertiellä on myös mukava vaimo Elizabeth (Helena Bonham Carter), joka etsii miehelleen uusia parantumiskeinoja huolimatta tämän omasta kyllästymisestä aiheeseen. Elizabeth löytää myös puheopetusta tarjoavan Lionel Loguen (Geoffrey Rush), jonka metodit poikkeavat suuresti aiemmasta. Lionel suostuu ottamaan Bertien hoitoonsa, jos tämä suostuu siihen, että tuntien aikana he ovat tasavertaisia. Tämä on luonnollisesti iso kompastuskivi kuninkaalliselle, mutta lopulta Bertie suostuu.
Lionelin hämmentävät metodit tuottavat yllättäen tulosta, vaikka miesten yhteistyö ei aina sujukaan kitkattomasti. Mutkia matkaan tulee etenkin siinä vaiheessa, kun puidaan Bertien veljen suhdetta jo naimisissa olevaan Wallis Simpsoniin. Tässä tositapahtumiin perustuvassa tuotoksessa on kuitenkin loppu hyvin, kaikki hyvin ja kuten tiedetään, Bertie suoriutuu lopulta hänelle lankeavasta kuninkaan hommasta ihan hyvin.
Hetkittäin Kuninkaan puhe on vähän turhaa jaarittelua ja joistain kohdin elokuvaa olisi voinut saksia rankemmalla kädellä. Mitään kovinkaan pitkästyttävää ja turhaa mukana ei kuitenkaan ole. Colin Firth sopii vallan hyvin jäpittämään Bertieksi ja Helena Bonham Carten on viehättävän keski-ikäinen tulevana kuningataräitinä. Elokuvassa on myös monin paikoin todella kauniita yksittäisiä kuvia ja sommitelmia.
Rakkautta koleran aikaan
Javier Bardem on Florentino, joka nuorena poikana rakastuu ihanaan Ferminaan (Giovanna Mezzogiorno). Pojan pää menee lemmestä täysin sekaisin ja hän on vakuuttunut siitä, että hänen elämänsä tarkoitus on rakastaa Ferminaa. Pahaksi onneksi tytön isukilla (John Leguizamo) on vähän toisenlaisia suunnitelmia ja hän torppaa suoralta kädeltä lempiväisten aikomukset avioitua. Tytär on niin kaunis, että kyllä hän saa paremmankin miehen kuin pahaisen lennätinpojan.
Fermina lähetetään maaseudulle ja siellä hänen tunteensa Florentinoa kohtaan viilenevät. Tai ainakin hän uskottelee itselleen niin. Sitkeä nuorimies kuitenkin jatkaa lemmekkäiden kirjeiden kirjoittelua ja kieltäytyy lihallisista iloista vedoten siihen, että on luvannut Ferminalle säästää poikuutensa heidän avioliittoonsa. Avioon Fermina meneekin, mutta menestyksekkään tohtori Urbinon (aina yhtä herkku Benjamin Bratt) kanssa, jonka tutkimusmenetelmät kylläkin toivat katsomomme mieleen ns. nännilääkärin.
Florentinoa kohtaa kauhistuttava onnettomuus sillä aikaa kun Fermina ja tohtori ovat häämatkalla Pariisissa. Jokilaivalla mystinen nainen tempaisee Florentinon yön pimeydessä hyttiinsä ja käyttää tätä karmealla tavalla hyväksi tyydyttääkseen omat riettaat himonsa. Siitäpä Florentino keksiikin, että hyvä tapa lievittää Ferminan kaipuun aiheuttamaa tuskaa on lemmiskellä muiden naisten kanssa. Hän alkaa pitää kirjaa valloituksistaan ja elokuvan lopussa niitä taitaa olla reilut kuusisataa.
En ole lukenut Gabriel García Márquezin kirjaa, johon elokuva perustuu, mutta luojan tähden toivon että se on parempi! Tökeröt vanhennusmaskeeraukset siitä ainakin puuttuvat, siitä olen varma. Nyt liki kaksi ja puoli tuntia menee jaaritellessa rakkaudesta, jonka uskottavuus lipsahtaa miltei miinuksen puolelle. Florentino vaikuttaa kylähullulta, jolla on pakkomielle. Rakkautta ja intohimoa elokuvassa ei ole nimeksikään. Javier Bardem tuntuu lähinnä ylinäyttelevän, etenkin kohtauksissa joissa hän esittää nuorta Florentinoa. Sitä paitsi sillä naamalla nuoren miehen näytteleminen on jo lähtökohtaisesti aika epäuskottavaa. Giovanna Mezzogiorno vaikuttaa vaivautuneelta ja Benjamin Bratt ylimielisen huvittuneelta, niinkuin hän ainoana tietäisi mitä huttua ollaan tekemässä. Ja John Leguizamo nyt vaan ei yhtään sovi kenenkään isäksi!
Fermina lähetetään maaseudulle ja siellä hänen tunteensa Florentinoa kohtaan viilenevät. Tai ainakin hän uskottelee itselleen niin. Sitkeä nuorimies kuitenkin jatkaa lemmekkäiden kirjeiden kirjoittelua ja kieltäytyy lihallisista iloista vedoten siihen, että on luvannut Ferminalle säästää poikuutensa heidän avioliittoonsa. Avioon Fermina meneekin, mutta menestyksekkään tohtori Urbinon (aina yhtä herkku Benjamin Bratt) kanssa, jonka tutkimusmenetelmät kylläkin toivat katsomomme mieleen ns. nännilääkärin.
Florentinoa kohtaa kauhistuttava onnettomuus sillä aikaa kun Fermina ja tohtori ovat häämatkalla Pariisissa. Jokilaivalla mystinen nainen tempaisee Florentinon yön pimeydessä hyttiinsä ja käyttää tätä karmealla tavalla hyväksi tyydyttääkseen omat riettaat himonsa. Siitäpä Florentino keksiikin, että hyvä tapa lievittää Ferminan kaipuun aiheuttamaa tuskaa on lemmiskellä muiden naisten kanssa. Hän alkaa pitää kirjaa valloituksistaan ja elokuvan lopussa niitä taitaa olla reilut kuusisataa.
En ole lukenut Gabriel García Márquezin kirjaa, johon elokuva perustuu, mutta luojan tähden toivon että se on parempi! Tökeröt vanhennusmaskeeraukset siitä ainakin puuttuvat, siitä olen varma. Nyt liki kaksi ja puoli tuntia menee jaaritellessa rakkaudesta, jonka uskottavuus lipsahtaa miltei miinuksen puolelle. Florentino vaikuttaa kylähullulta, jolla on pakkomielle. Rakkautta ja intohimoa elokuvassa ei ole nimeksikään. Javier Bardem tuntuu lähinnä ylinäyttelevän, etenkin kohtauksissa joissa hän esittää nuorta Florentinoa. Sitä paitsi sillä naamalla nuoren miehen näytteleminen on jo lähtökohtaisesti aika epäuskottavaa. Giovanna Mezzogiorno vaikuttaa vaivautuneelta ja Benjamin Bratt ylimielisen huvittuneelta, niinkuin hän ainoana tietäisi mitä huttua ollaan tekemässä. Ja John Leguizamo nyt vaan ei yhtään sovi kenenkään isäksi!
perjantai 28. tammikuuta 2011
Elizabeth
On vuosi 1558 ja nuori Elizabeth (Cate Blanchett) nousee Englannin valtaistuimelle sisarpuolensa kuoltua. Seuraa juonittelua, hienoa pukudraamaa, verta, hikeä ja kyyneleitä. Kinastellaan piispojen kanssa ja jopa Daniel Craig viuhahtaa papinkaavussaan sivuosassa. Elizabeth ei ole suinkaan valtakuntaa yhdistävä ja kaiken kansan rakastama kuningatar, vaikka nuoruuden viattomuudessaan kenties sellaista haluaisikin olla. Nuoruudenrakkaus sir Robertiin (Joseph Fiennes) on kovalla koetuksella ja kärsii kuningattaren julkisten avioliittosuunnitelmien vuoksi. Pohdinta on kovaa siitä, pitäisikö avioitua turmeltuneen ranskalaisen vai suojelua tarjoavan espanjalaisen kanssa. Lopulta Elizabeth tekee kompromissin ja päätyy elämään kokonaan ilman miehiä.
Cate on hurmaava ja tyrmäävä kuningattarena. Viattomuus liukenee hiljalleen pois ja lopulta jäljelle jää neitsytkuningattaren kuori. Paikoitellen hiukan hidastempoinen elokuva on oikein viihdyttävää katsottavaa kun iskee kunnon keskiaikaisen pukudraaman kaipuu. Roolitus on sangen onnistunut, joskin Fiennesin poikaa meinaa hetkittäin luulla rakastuneeksi Shakespeareksi.
Raatimme odottaa positiivisessa hengessä sopivaa hetkeä katsastaa elokuvan jatko-osa.
Cate on hurmaava ja tyrmäävä kuningattarena. Viattomuus liukenee hiljalleen pois ja lopulta jäljelle jää neitsytkuningattaren kuori. Paikoitellen hiukan hidastempoinen elokuva on oikein viihdyttävää katsottavaa kun iskee kunnon keskiaikaisen pukudraaman kaipuu. Roolitus on sangen onnistunut, joskin Fiennesin poikaa meinaa hetkittäin luulla rakastuneeksi Shakespeareksi.
Raatimme odottaa positiivisessa hengessä sopivaa hetkeä katsastaa elokuvan jatko-osa.
sunnuntai 23. tammikuuta 2011
Salt
Angelina Jolie esittää CIA:n huippuvakoojaa Evelyn Saltia, jonka romanttiset aikeet hääpäivän vietosta saavat äkkimuutoksen, kun venäläinen loikkari ilmaantuu horisemaan kummia. Pian Evelyn huomaa itse olevansa takaa-ajettuna ja sen jälkeen pihalle päätyy katsoja joutuessaan pohtimaan, onko Evelyn hyvisten vai pahisten puolella ja ketä ne ylipäänsä ovat.
Salt on rakenteeltaan hyvin tavanomainen toimintaelokuva, Angelinan tilalle voisi helposti vaihtaa Matt Damonin tai Will Smithin tai jonkun muun vastaavissa toimintaleffoissa kärvistelleen miehen. Dvd:n ekstroissa Angie itse kertookin, kuinka halusi tehdä miehekkään toimintaelokuvan ja itse suurimman osan stunteista. Joo, kyllähän Salt pistää äijiä lakoon aikamoisella tahdilla eikä elokuva siinä mielessä häviä pätkääkään viihdyttävyydessä vastaaville miesten tähdittämille. Onko siinä sitten järkeä, että naisten ja miesten toimintaelokuvaroolit ovat samanlaisia, voi kukin miettiä ihan keskenään. Kai se on sitä tasa-arvoa.
Kokonaisuudessaan Salt menettelee. On jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain lainattua, vai miten se meni. Uutta on nainen "miehen" roolissa, vanhaa Neuvostol... siis Venäjän ja kommunismin pelko ja lainattua ainakin elokuvan alku. En vain kuollaksenikaan saa päähäni, minkä toisen elokuvan alussa riudutaan vankilassa ja vaihdellaan vankeja Pohjois-Korean rajalla. Jatko-osakin on oikein mukavasti pedattu. Että sitä odotellessa!
Salt on rakenteeltaan hyvin tavanomainen toimintaelokuva, Angelinan tilalle voisi helposti vaihtaa Matt Damonin tai Will Smithin tai jonkun muun vastaavissa toimintaleffoissa kärvistelleen miehen. Dvd:n ekstroissa Angie itse kertookin, kuinka halusi tehdä miehekkään toimintaelokuvan ja itse suurimman osan stunteista. Joo, kyllähän Salt pistää äijiä lakoon aikamoisella tahdilla eikä elokuva siinä mielessä häviä pätkääkään viihdyttävyydessä vastaaville miesten tähdittämille. Onko siinä sitten järkeä, että naisten ja miesten toimintaelokuvaroolit ovat samanlaisia, voi kukin miettiä ihan keskenään. Kai se on sitä tasa-arvoa.
Kokonaisuudessaan Salt menettelee. On jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain lainattua, vai miten se meni. Uutta on nainen "miehen" roolissa, vanhaa Neuvostol... siis Venäjän ja kommunismin pelko ja lainattua ainakin elokuvan alku. En vain kuollaksenikaan saa päähäni, minkä toisen elokuvan alussa riudutaan vankilassa ja vaihdellaan vankeja Pohjois-Korean rajalla. Jatko-osakin on oikein mukavasti pedattu. Että sitä odotellessa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)