You didn't kill for your country... you killed for yourself.

Siis.

Ystävämme Rambo.

Täytyy myöntää, että elokuva oli positiivinen yllätys. Hatara muistikuvani sarjan ensimmäisestä luomuksesta antoi odottaa täysin päätöntä ja järjenköyhää väkivaltakohellusta, mutta ei se nyt ihan sitäkään ollut. Elokuva oli omassa luokassaan ihan viihdyttävä, mutta kyllähän siitä väkisin tuli tunne, ett Stallone on halunnut tehdä elokuvan, joka saa katsojan ajattelemaan maailman epätasa-arvoisuutta jne.

Rambon syvin olemus on helpoin hahmottaa binaaristen vastakohtaparien kautta:
länsi - itä
hyvä - paha
kristinusko - luonnonuskonnot, kommunismi
rauha - sota
ihminen - eläin
nainen - mies
valkoihoinen - muun värinen

Näitä nyt voisi keksiä loputtomiin, mutta ei niiden kautta mitään tavallisuudesta poikkeavaa kuitenkaan löydy. Yhä edelleen vastassa ovat "pienet keltaiset kommunistit", tällä kertaa Vietnamin sijasta Burmassa eli Myanmarissa eli Burmassa eli... you got it. Siellä ne kiusaavat kristittyä heimoa, jota lauma Coloradon metsistä tulleita sinisilmäisiä lähimmäisenrakastajia haluaa auttaa. Eihän ne yksin sinne Burmaan pääse, mutta onneksi on John Rambo. Ryvettynyt Vietnamin veteraani, joka muodon vuoksi pistää ensin vastaan. "Emmää nyt millään jaksais sinne lähteä, ois noi tiskit ja muuta... no okei."

No, tietäähän sen miten siinä käy. Joko huonosti tai hyvin huonosti.

Kun lempeäkatseiset tohtorisedät Sarah Millerin (Julie Benz) johdolla katoavat viidakkoon, apuun kutsutaan joukko palkkasotureita. Onneksi Rambo on tässä vaiheessa vihdoin kasvanut henkisesti Sarahin kanssa käymiensä syvällisten keskustelujen ansiosta ja on lopultakin, kaikkien näiden vuosien jälkeen sinut itsensä kanssa. Hän on oivaltanut, että kuolema on hänessä. Se on hänen kohtalonsa. John Rambosta tehtiin aikoinaan tappokone ja se hän jumalauta on, sitä totuutta on turha paeta! Hän ei tappanut maansa puolesta vaan omasta puolestaan.

Loppu onkin sitten enemmän tai vähemmän lahtausta, sillä eihän niistä maksetuista miehistä mihinkään ole ilman Ramboa. Kotiin ne meinaavat luikkia heti ensimmäisten kauheuksien tultua vastaan. Mutta onneksi John herkeää runolliseksi:

"Live for nothing... Or die for something... Your call."

Räiskeen ollessa kovimmillaan tunsin lievää kuvotusta, mutta se meni ohi kun älysin lopettaa karkkien syömisen. Niitä tuli varattua mukaan hiukan liikaa.

Lopputaistelun kliimaksi koitti luonnollisesti lopussa. Uskon kyllä, että sen keksimiseen on varmasti käytetty useita miestyötunteja, mutta tahaton(?) komiikka oli valtaisa. Minä nauroin. Pyydän anteeksi, mutta en kyennyt nauramatta katsomaan kahtiahalkaistun ruumiin kierimistä alas hiekkaista rinnettä. Olen pahoillani.

Koska tämä on mahdollista nähdä (hyvin vinosta kulmasta tosin) yhden miehen kasvutarinana, se vaatii toki ylevän lopun. Ja sehän tulee. Oltuaan vuosikymmenet poissa kotoa ja tahrattuaan kätensä niin viattomien kuin vähemmän viattomienkin verellä, John Rambo palaa vihdoin kotiin. Alussa hän sanoo Sarahille, että mikään ei muutu, mitään ei ole mahdollista muuttaa. Että kaikki paha mitä maan päällä on, se on oleva aikojen loppuun saakka.

Lopussa Rambo seisoo lapsuudenkotiinsa johtavan tien päässä ja katsoo niittyjä, joilla heposet laiduntavat kuten silloin, kun hän nuorena poikana lähti ensimmäiseen sotaansa. Ehkä hän silloin miettii, että on aika hyvä, etteivät kaikki asiat muutu.


Tämän kirjoituksen yleväksi lopuksi haluan huomauttaa vielä kerran, että aiemmat kohtaamiseni Rambon kanssa ovat olemattomia. Minulla ei siis ole hajuakaan siitä, miten paljon hän on aiemmissa elokuvissa henkisesti kasvanut, tämä oli vain minun viaton tulkintani aiheesta.

Genrensä edustajana siis ihan viihdyttävä tuotos. Muutamia erityisen hienoja maisemaotoksia osui mielestäni mukaan ja vaikka Stallonella tuota ikää jo on, niin ihan ok kunnossa näytti setä vielä olevan. Vaikka ihan hyvä, että paita pysyi päällä koko leffan ajan.

Rambo - prologi

Ensimmäisestä Rambosta muistan sen, että Syltty vaikutti siinä todella typerältä. Toista en muistaakseni ole edes nähnyt. Kolmatta katsoessa nukahdin ensimmäisen puolen tunnin jälkeen.

Ja nyt olen menossa katsomaan neljättä.

Elokuviin.

Rakkaus on ihmeellinen asia. Se saa ihmisen jopa maksamaan siitä, että voi katsella vajaat pari tuntia Stallonen papan "laatuviihdettä".

Huoh.

Beo-fucking-wulf

Joskus ennen joulua kävimme tämänkin sitten elokuvissa katsomassa. Siis oikeasti, maksoimme kymmenen euroa lärvi, että pääsimme näkemään Beowulfin.

Hyvät uutiset ensin. Tarina on hyvä. Se on hyvä. Suuri sankari oppii nöyrtymään menetysten kautta ja kasvaa vasta vuosien saatossa henkisesti niihin saappaisiin, jotka hän luuli jo nuorena täyttäneensä. Ja kaikkea sellaista ylevää shittiä.

Huonot uutiset (tässä voi mennä hetki). Olen ehkä tyhmä, mutta luulin meneväni katsomaan oikeaa elokuvaa. Sen sijaan huomaan tuijottavani jotain tietokonekyhäelmää. Melko aidon näköistä kylläkin, mutta silti todella kummallista tietokonekyhäelmää.

Vaikka sanoin, että tarina oli ihan ok, niin mikä ihme se oli esimerkiksi se kohtaus, jossa Beowulf taisteli ensimmäisen kerran Grendeliä vastaan? Tyyppi riisuu kuteensa ja juoksentelee munasiltaan örkin perässä. Mutta näytetäänkö mitään anatomisia yksityiskohtia? No ei. Enkä minä niistä nyt niin kiinnostunut edes ollut, mutta tapa jolla ne oltiin näyttämättä, oli huomattavasti näyttävämpi kuin se, että jos ne olisi näytetty... Siis suomeksi sanottuna aina oli joku kynttilä tai pöydänjalka tai muu uloke Beowulfin pilin edessä. Siis c'mon.

Pääosaa "esitti" muuten joku never-heard Ray Winstone. Raamit olivat sen verran komeat, että oli pakko seilata imdb:n sivuille tsekkaamaan, millainen hunksi oli kyseessä ja miksi olin missannut hänet. Tässä kohtaa tipahtivat sitten kaikki loputkin pisteet. Angelina Jolie näytti kutakuinkin itseltään, samoin Anthony Hopkins ja Robin Wright Penn ja John Malkovich ja Brendan Gleeson ja ja ja. Mutta Ray Winstone? Tuota eh... Yrittäkääpä itse etsiä yhtäläisyyksiä Raysta ja Beosta. Niin. Ei ole ihan helppo tehtävä.

Eikä siinä vielä kaikki. Koko ajan odotin, että Christopher Lambert ulsterissaan ilmestyy jonkun kulman takaa... Itse asiassa se olisi voinut pelastaa aika paljon.

Last King of Scotland

Meillä oli tässä syksyn aikana telkkari poissa pelistä aina silloin tällöin (it´s a long story, don´t ask..) ja sinä aikana tuli katsottua eräitäkin leffoja – loistavaa muuten kun nykyään voi vuokrata leffoja suoraan netistä!

Yksi mieleenpainuvimmista viime aikoina näkemistäni leffoista on ehdottomasti The Last King of Scotland.

Elokuva kertoo Ugandaa 70-luvulla hallinneesta Idi Aminista & ajasta Ugandassa noina vuosina. Elokuva sekoittaa faktaa ja fiktiota, tai siis faktaa on Idi Aminin hahmo, muu on fiktiota.

Homma menee suurin pirtein niin, että juuri lääkäriksi valmistunut skotlantilainen häiskä Nicholas Carrigan on kyllästynyt elämään lääkäri-isänsä varjossa, ja haluaa päästä parantamaan maailmaa, ja kenties vähän seikkaillakin samalla. Carriganin tie vie sattuman kautta Ugandaan, jossa Idi Amin on juuri kaapannut vallan entiseltä presidentiltä Milton Obotelta. Carrigan pääsee - taas sattuman kauttta – Aminin lähipiiriin, ja pääsee kokemaan itsevaltiuden makeuden mutta samalla myös sen hirveyden.

Tosi hyvä leffa, kaikin puolin kiinnostava tarina, ja Idi Aminia esittävä Forest Whitaker on aivan loistava roolissaan! Jos en väärin muista niin F W :lle heltisi roolista Osku elikkäs Oscar-palkinto. Elokuva panee oikesti miettimään mitä valta tekee ihmiselle..

Annan leffalle kolme ja puoli tähteä neljästä - kannattaa ehdottomasti katsoa!

Cold Mountain - yllättävän lähellä!

Ei kun siis Siwa oli yllättävän lähellä ja sieltä sai yllättävän halvalla (3,90€) leffoja. Mukaan tarttui Cold Mountain ja jäätelöä ja pitihän yhdistelmää heti päästä testaamaan...

Sen jälkeen kun tylsyyden multihuipentuma Traffic korjasi Oscar-pystit olen suhtautunut vähintäänkin kyseenalaisesti Akatemian elokuvamakuun. Siitä syystä suhtauduin hiukan epäilevästi myös seitsemän oscarehdokkuutta aikanaan haalineeseen Cold Mountainiin. Aina joskus on kuitenkin mukavaa huomata olevansa väärässä.


Elokuvan ensimetrit juoksuhaudassa kylläkin laittoivat ajattelemaan että tsiisus, taas tällänen ylipateettinen toivottoman rakkauden vuodatus. Ei tätä jaksa kukaan. Onneksi sain aika äkkiä huomata olevani väärässä. Erityisesti Renée Zellweger oli loistava potkiessaan Nicoleen liikettä.

Olihan se romanttinen enkä ole ihan varma, oliko loppu hyvä vai ei. Siitä huolimatta tykkäsin.

toim. huom. 12.1.08 Julkaisen tämän nyt kuleksimasta pois tuolta arkistosta, vaikka ei tämä kovin syvääluotaava olekaan. Tynkä kun on.

Neljä yhden hinnalla!

Down in the Valley

Katsoin käytännön syistä elokuvan useammassa pätkässä, joten käsitykseni kokonaisuudesta voi olla vähän hatara... Mutta sanottaisiinko, että ihan mielenkiintoinen tuotos. Alkupuoli elokuvasta on aika normaalia teinirakkauden tuskaa, joskin tunnelma on koko ajan erikoisen epätodellinen. Itse asiassa DVD-kotelossa sanotaan se aika hyvin:

"Mielikuvitusmaailman ja todellisuuden väliset rajat hämärtyvät kun muukalainen soluttautuu ongelmaperheen arkeen tummanpuhuvassa draamatrillerissä."

Erikoinen mutta hyvä. Kaunis. Katsokaa itse. (Pieni ääni sisälläni käskee myös mainitsemaan, että tällä hetkellä jumaloimani Edward Norton ja hänen vatsalihaksensa ovat elokuvassa edukseen...)



Wimbledon

En ole tennisfani ja siitä syystä ajoittain alkoi tympiä se, että sitä pelaamista näytettiin niin paljon. Olihan se tietty tavallaan ihan oikeutettua (hei, tennisleffa ja noin, you know), mutta silti. Odotin kuitenkin ehkä vähän enemmän jotain elämää suurempaa rakkausdraamaa, mutta vaikka Kirsten Dunst ja Paul Bettany mätsäsivätkin ihan hyvin yhteen, ei elokuvassa ihmeemmin kipinöitä lennellyt. Ihan kohtuullinen rom-kom kuitenkin.
The Amityville Horror

Klassikkokauhua meicciksen syntymävuodelta 1979. Tosin se kauhu on varmaan tässä kahdenkymmenenviiden vuoden aikana päässyt karisemaan jonnekin. Ihan hyvä elokuva oli, en minä sitä, mutta ei se juuri pelottanut. Tunnelman nostatus on kyllä muinoisina aikoinakin osattu, mutta kun se paha on "vain" talo, niin tuntui että jotain puuttuu.

James Brolin perheen isänä onnistui aika mainiosti riutumaan henkien vallassa. Margot Kidderin esittämän äidin asuvalinnat tuntuivat näin 21. vuosisadalla hiukan... hassuilta. Saparot, polvisukat, vekkihameet ja muut sen sellaiset toivat väkisinkin mieleen jonkun pehmopornoleffan koulutytön, vaikka leffan teon aikaan ne varmasti ovat olleet ihan ok asusteita.

"For God's Sake, Get Out!"

Casino Royale

En ole mikään Bond-leffojen fani enkä ole niitä nähnyt kuin joitakin satunnaisia kappaleita. Minä en odotan uutta Bondia kuin kuuta nousevaa, mutta Casino Royalen halusin ihan itse vapaaehtoisesti nähdä, tosin näin kauan siihen sitten kuitenkin meni... Lähinnä siksi elokuva kiinnosti, että elokuvaa oli hypetetty niin kovasti Daniel Craigin takia. Ja tietysti kiinnosti hiukan, että mikä on se ihana merestä nousukohtaus, jota yksi kaveri hehkutti...

Leffa olikin aika ok. Varmaan siksi, että Bondissa tuntui nyt olevan jotain enemmän kuin aikaisemmin. Enemmän särmää. Aiemminhan James vain kaatoi naiset suoralta kädeltä sänkyyn ja tappoi pahikset sen kummempia miettimättä, mutta nyt oli vähän erilainen meno. Voisin hienosti sanoa, että Bondin hahmossa oli enemmän syvyyttä ja särmää.

Ja kyllähän Daniel Craigia ihan mielikseen katseli, vaikkakin en yleensä ihan noin lihaksikkaista tykkää...


(Ja ei, en minä katso elokuvia pelkästään miesten vuoksi vaikka siltä saattaa vaikuttaa...)

Tähän päättyy no-life Kirsikan lauantai-illan elokuvaraportti...

Punertava Lohikärmes

Luin Robert Harrisin Punaisen lohikärmeksen joskus pauttiarallaa pari-kolme vuotta sitten. Kirja oli hyvä, mutta en jaksa muistaa siitä kuitenkaan mitään erityisempiä yksityiskohtia. Muistan vain, että se oli hyvä, erinomainen, loistava. Siitä syystä odotukset filmatisointia kohtaan eivät olleet korkealla. Yleensähän hyvä kirja pilataan viimeistään siinä vaiheessa kun joku keksii kaivaa videokameran esiin. Täytyy myöntää, että RD:tä edeltänyt Lecter-filmatisointikikkare Hannibal ei myöskään erityisemmin nostanut odotuksia.

Luojan kiitos olin jälleen kerran väärässä! Elokuvan ainoa hankaluus on se, että se sijoittuu aikaan ennen Uhrilampaita, mutta on tehty trilogian viimeisenä. Toisin sanoen Anthony Hopkins ei ole enää mikään nuorukainen esittäessään nuorehkoa Hannibalia. Ja se kieltämättä näkyy välillä hiukan liiallisena meikkinä Hopkinsin naamalla. Täytyyt myös myöntää, että en pidä Red Dragonin Lecteristä niin paljoa kuin Uhrilampaiden Lecteristä. Uhrilampaissa Lecter on sivistynyt ja hillitty maailmanmies, joka herättää ristiriitaisia tunteita saamalla katsojan pitämään itsestään ja olemalla silti kajahtanut psykopaatti. RD:ssa Lecter on kuitenkin verenhimoisempi ja ilmiselvemmin julma, jotenkin suoraviivaisempi ja helpommin ymmärrettävä, tavanomaisempi. Melkein tylsä. Sympaattinen puoli on karissut lähes kokonaan pois ja hän on vain hullu. Liekö Hopkins alkanut pikkuhiljaa kyllästyä Lecteriin vai mistä tämä lie johtuu.

Edward Nortonin roolisuorituksesta en koe olevani kykenevä sanomaan mitään järjellistä, koska mies on yksinkertaisesti niin i-ha-na!!! Suloinen. Syötävän söpö. Herkullinen. Teinkö jo kantani selväksi?
Mutta Ralph Fiennes ja Hammaskeiju. Raplh Fiennes on Hammaskeiju. Ralph Fiennes tekee Red Dragonissa sen minkä Anthony Hopkins teki aikoinaan Uhrilampaissa. On mieletöntä katsoa, kuinka Francis Dolarhyde ja Punainen lohikäärme taistelevat tilasta Dolarhyden ruumiissa ja mielessä. On järkyttävää nähdä kuinka mr. D luo näennäisen normaalin suhteen Rebaan ja samalla tietää, että se näennäinen normaalius katoaa ennen pitkää. Jos sitä ei muusta tiedä niin tavasta, jolla mr. D niin sanotusti "saa teltan pystyyn".

Juonellisesti loppu on hiukan tylsä ja perinteinen. En tarkoita niinkään Dolarhyden sitkeähenkisyyttä kuin sitä, mikä laukaisee hänen tuhovimmansa. On melko yksinkertainen ratkaisu, että Dolarhyden päässä napsahtaa lopullisesti kun Reba "pettää" hänet, mutta toisaalta jokin monimutkaisempi juonikuvio olisi voinut olla epäuskottava. Sillä eikö rakkaus ja siinä pettyminen lopulta ole ihan uskottava syy (jo valmiiksi sairaan) mielen järkkymiseen? Tarvitseeko ihminen, joka on lopulta, vastoin omia odotuksiaankin pystynyt luottamaan toiseen sen enempää kiihoketta pirstaloituakseen lopullisesti?

Nimimerkki "Pihi tähdittäjä" antaa Red Dragonille neljä ja puoli tähdykkää.

(Hei! Täähän alkaa melkein kuulostaa jo oikealta elokuva-arvostelulta! Vielä kun pääsen eroon pääosanesittäjän (tässä tapauksessa siis Herkku-Edin) ulkoisten avujen arvostelusta ja osaan peilata elokuvan sisältöä globaalin politiikan liikahduksiin suhteessa pienen ihmisen yksinäisyyteen tässä post-impearialistisessa ajassa voin ryhtyä täysipäiväiseksi elokuva-arvostelijaksi. Eli siis never. Jälkimmäinen voi onnistua, ensimmäinen ei koskaan...)

Edit 26.10. lisäilin kuvia, joiden laatua pahoittelen... Printscreeen ei näköjään skulaa dvd:n kanssa, joten jouduin ihan vaan ottamaan valokuvan tietokoneen näytöstä...