Punertava Lohikärmes

Luin Robert Harrisin Punaisen lohikärmeksen joskus pauttiarallaa pari-kolme vuotta sitten. Kirja oli hyvä, mutta en jaksa muistaa siitä kuitenkaan mitään erityisempiä yksityiskohtia. Muistan vain, että se oli hyvä, erinomainen, loistava. Siitä syystä odotukset filmatisointia kohtaan eivät olleet korkealla. Yleensähän hyvä kirja pilataan viimeistään siinä vaiheessa kun joku keksii kaivaa videokameran esiin. Täytyy myöntää, että RD:tä edeltänyt Lecter-filmatisointikikkare Hannibal ei myöskään erityisemmin nostanut odotuksia.

Luojan kiitos olin jälleen kerran väärässä! Elokuvan ainoa hankaluus on se, että se sijoittuu aikaan ennen Uhrilampaita, mutta on tehty trilogian viimeisenä. Toisin sanoen Anthony Hopkins ei ole enää mikään nuorukainen esittäessään nuorehkoa Hannibalia. Ja se kieltämättä näkyy välillä hiukan liiallisena meikkinä Hopkinsin naamalla. Täytyyt myös myöntää, että en pidä Red Dragonin Lecteristä niin paljoa kuin Uhrilampaiden Lecteristä. Uhrilampaissa Lecter on sivistynyt ja hillitty maailmanmies, joka herättää ristiriitaisia tunteita saamalla katsojan pitämään itsestään ja olemalla silti kajahtanut psykopaatti. RD:ssa Lecter on kuitenkin verenhimoisempi ja ilmiselvemmin julma, jotenkin suoraviivaisempi ja helpommin ymmärrettävä, tavanomaisempi. Melkein tylsä. Sympaattinen puoli on karissut lähes kokonaan pois ja hän on vain hullu. Liekö Hopkins alkanut pikkuhiljaa kyllästyä Lecteriin vai mistä tämä lie johtuu.

Edward Nortonin roolisuorituksesta en koe olevani kykenevä sanomaan mitään järjellistä, koska mies on yksinkertaisesti niin i-ha-na!!! Suloinen. Syötävän söpö. Herkullinen. Teinkö jo kantani selväksi?
Mutta Ralph Fiennes ja Hammaskeiju. Raplh Fiennes on Hammaskeiju. Ralph Fiennes tekee Red Dragonissa sen minkä Anthony Hopkins teki aikoinaan Uhrilampaissa. On mieletöntä katsoa, kuinka Francis Dolarhyde ja Punainen lohikäärme taistelevat tilasta Dolarhyden ruumiissa ja mielessä. On järkyttävää nähdä kuinka mr. D luo näennäisen normaalin suhteen Rebaan ja samalla tietää, että se näennäinen normaalius katoaa ennen pitkää. Jos sitä ei muusta tiedä niin tavasta, jolla mr. D niin sanotusti "saa teltan pystyyn".

Juonellisesti loppu on hiukan tylsä ja perinteinen. En tarkoita niinkään Dolarhyden sitkeähenkisyyttä kuin sitä, mikä laukaisee hänen tuhovimmansa. On melko yksinkertainen ratkaisu, että Dolarhyden päässä napsahtaa lopullisesti kun Reba "pettää" hänet, mutta toisaalta jokin monimutkaisempi juonikuvio olisi voinut olla epäuskottava. Sillä eikö rakkaus ja siinä pettyminen lopulta ole ihan uskottava syy (jo valmiiksi sairaan) mielen järkkymiseen? Tarvitseeko ihminen, joka on lopulta, vastoin omia odotuksiaankin pystynyt luottamaan toiseen sen enempää kiihoketta pirstaloituakseen lopullisesti?

Nimimerkki "Pihi tähdittäjä" antaa Red Dragonille neljä ja puoli tähdykkää.

(Hei! Täähän alkaa melkein kuulostaa jo oikealta elokuva-arvostelulta! Vielä kun pääsen eroon pääosanesittäjän (tässä tapauksessa siis Herkku-Edin) ulkoisten avujen arvostelusta ja osaan peilata elokuvan sisältöä globaalin politiikan liikahduksiin suhteessa pienen ihmisen yksinäisyyteen tässä post-impearialistisessa ajassa voin ryhtyä täysipäiväiseksi elokuva-arvostelijaksi. Eli siis never. Jälkimmäinen voi onnistua, ensimmäinen ei koskaan...)

Edit 26.10. lisäilin kuvia, joiden laatua pahoittelen... Printscreeen ei näköjään skulaa dvd:n kanssa, joten jouduin ihan vaan ottamaan valokuvan tietokoneen näytöstä...