Gran Torino

Henkilökohtaisen elämäni kiemuroista johtuen olen ollut vähän pihalla kaikesta, siksi en oikein tiennyt mihin olin lupautunut, kun lähdin Viirun kanssa Gran Torinoa katsomaan. Clint Eastwood ei kuulu suurimpiin suosikkeihini, mutta herkässä mielentilassa sitä suostuu kaikenlaiseen.

Ja täytyy sanoa, että hyvä niin.

Clintin esittämä Korean sodan veteraani Walt yrmyttelee kaikelle ja kaikille ja etenkin naapurin "vinosilmille", jotka tuppaavat liian lähelle. Suhteet omiin poikiin ovat persiillään ja vaimokin kuolee. Sitten vielä rakas vuoden 1972 Ford Gran Torino yritetään varastaa, joten kyllä sitä vähemmästäkin verenpaine nousee, nuoremmallakin miehellä.

Epäonnistuneen autovarkauden ansiosta Waltin elämä saa kuitenkin yllättävän suunnanmuutoksen. Sodasta asti kalvaneet asiat alkavat korjaantua mielessä ja löytyyhän se sisäinen rauhakin jossain vaiheessa.

Jossain vaiheessa pelkäsin kunnon lällyilyloppua, mutta onneksi sitä ei tullut vaikka kaikki ainekset olisivat olleetkin kasassa. Tippa herahti linssiin kuitenkin Clintin urahtelua kuunnellessa. Herkkää ja koskettavaa, mutta silleen miehekkäällä tavalla.

Pride and glory

todellakin, niin katoaa maine ja kunnia, ainakin finnkinolta, koska leffa alkoi viisi minuuttia ennen ilmoitettua ja meiltä jäi ekat minuutit elokuvasta näkemättä.

Elokuva itsessään oli, noh, ei minun makuuni. Jos pitää uhoamisesta, huutamisesta, verestä ja suolenpätkistä ja huumehöyryistä niin ehkä pitäisi tästä elokuvasta enemmän. Myös käsivaralla kuvatut hetket olivat tuskallisia, odottelin lähinnä migreenin iskevän.

Olihan elokuvassa monenlaista. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita, perhesuhteita, syöpää, lapsia, perhesuhteita. Sitten oli neuvottelua, suostuttelua, neuvottelua, juttuja ja asioita. Mutta ei se nyt kovinkaan suuresti vakuuttanut. Edes John Voight.

jos Edward Norton ja Colin Farrell olisivat riisuneet paitansa, antaisin elokuvalle paremman arvosanan. Nyt ei vain pysty, ne spanielin silmät ja espanjan puhuminen eivät riitä. sori.

Operaatio Valkyrie

Kun odottaa minä hetkenä hyvänsä näkevänsä Tom Cruisen silmälapussa, nahkahousuissa ja bratwursti kädessään, on aikamoinen järkytys törmätäkin valkokankaan kokoiseen Edward Nortoniin. Kuvittelin, että Pride and Glory on jo menneen talven lumia ja odottelin sitä videolevitykseen, mutta nythän se vasta täällä maailmankolkassa tuleekin elokuviin. Hjuva niin.

Mutta Valkyrie.

II. maailmansota ei aihealueena ole mitenkään kauhean lähellä sydäntäin, mutta ihan kelvollinen pläjäys tämä oli. En ole Hitleriin sen tarkemmin perehtynyt, joten en tiedä kuinka realistinen elokuvan hahmo oli, mutta hiukan koomiselta hän tässä vaikutti. Tomppa teki hyvää työtä Stauffenberginä ja sivuosista löytyi mielestäni myös hyviä suorituksia. Eli aika sellainen tasaisen varma tuotos, ei herättänyt ainakaan minussa valtaisia tunteita suuntaan eikä toiseenkaan.

Toisin kuin ne kaksi vieressäni istuvaa teinipoikaa, jotka leikkivät kännykällä ja supattivat keskenään koko elokuvan ajan. Onneksi oli edes korvatulpat mukana.

Jees-mies

Jim Carreyn kohellukset eivät ole kolmannentoista ikävuoteni jälkeen hirveästi kolahtaneet, mutta Yes Man oli kieltämättä ihan jees. Carrey on Carl Allen, joka yrittää vältellä tapaamasta suunnilleen itseäänkin, kavereista puhumattakaan. Aina on joku "juttu" menossa ja hirveä kiire, vaikka todellisuudessa illat kuluvat kotona telkkaa katsellessa. Ura junnaa paikoillaan ja vaimokin jätti kolme vuotta sitten.

Carlin elämä kuitenkin muuttuu, kun yksi tuttava saa houkuteltua hänet Kyllä-seminaariin. Siellä positiivisuusguru Terrence saa hänet lupaamaan, että aiemmin kovassa käytössä ollut "ei" korvataan "kyllällä". No hommahan alkaa aika kehnosti ja ensimmäisen kyllän jälkeen Carl löytää itsensä rahattomana pöpeliköstä, autosta on bensa loppu ja kännykästä akku. Mutta äkkiä elämä alkaakin hymyillä.

Jim Carrey osaa olla ihan hauska kun unohtaa liian naamanvääntelyn ja kieltämättä Jees-miehestä löytyy ihan oikeastikin pientä filosofista otetta. Ihan kaikkeen ei tarvitse suostua, mutta jos aina sanoo oletusarvoisesti ei, voi missata monta mukavaa juttua. Sitäkin sietää pohtia.

"I hate the fuckin' 90's"

Showpaini kuuluu minun maailmassani turhimpiin lajeihin. Mickey Rourke ei myöskään ole koskaan ollut suuri idolini. Kuitenkin näistä huolimatta vinguin päästä elokuviin katsomaan The Wrestlerin, jossa Rourke esittää kulahtanutta showpainijaa Randy "The Ram" Robinsonia.

Ramin parhaat vuodet ovat jo takana ja keikkaa pukkaa enää epämääräisille pikkulavoille. Arki menee vatipäisen pomon hommissa varastomiehenä ja elämä on muutenkin aika syvältä. Parikymppinen tytär ei halua kuullakaan isästään ja läheisin ihmissuhde on strippari Cassidyyn (upea Marisa Tomei).

Tämän enempää juonesta on vaikea kertoa paljastamatta liikoja ja kerrankin tavoilleni uskottomana jätän spoilaamisen väliin. Osittain käsivaralla kuvattu hiukan dokkarihenkinen leffa on kieltämättä aika vaikuttava. Botoxiakin (tai mitä lie) naamaansa saanut Rourke on aika uskomaton Ramina ja ymmärtääkseni rooli on aika omakohtainen.

Muutamassa kohtaa tunki tippa väkisinkin silmään, enkä ollut varmaan ainoa joka niin tunsi. Loppupuheenvuoro oli aika lähellä pateettisuutta, mutta menetteli juuri ja juuri. Elokuva loppui aika täydellisessä kohdassa, turha selittely oli jätetty pois. Eikä se oikein muuten olisi voinut päättyäkään.

Mutta katsokaa itse. Hyvä se on.

Kuva lainassa Yleltä.

Paljonko synneissä on kaloreita?

Katselin eilen toisella silmällä näköradiosta tullutta luomusta The Order eli suomeksi hupaisasti Synninsyöjä. Valitettavasti noin tunnin jälkeen tuli uni, joten en nähnyt eepposta loppuun asti mutta vaikutti kyllä ihan lupaavalta. Tai no lupaavalta ja lupaavalta, mutta henkilökohtainen fiksaationi ovat nämä uskonnollissävytteiset maailmanlopunkertomukset, joten kohderyhmä sattui olemaan oikea.

Ja se on pakko sanoa, että tähän asti olin ehdottomasti sitä mieltä (Constantinen nähtyäni siis), että jos minut joskus pitää manata, niin pliis, anna Keanu Reevesin tulla tekemään se. Mutta ok, Heath Ledger papinkaavussaan olisi myös sopinut hommaan erinomaisen hyvin...

My blueberry nigths

Hämmentävää. Jo ensimmäisen kymmenminuuttisen jälkeen tiesin, että tulen pitämään tästä elokuvasta varsin paljon, vaikka mitään sen kummempaa ei ollut tapahtunut. Elokuvan valot, varjot, värit, tunnelma ja musiikki vain olivat jotain todella hienoa ja koskettavaa.

Tarina. Mitähän siitä osaisi edes sanoa. Pohjimmiltaan kyse oli tien ylittämisestä, itsensä tuntemisesta/löytämisestä ja luottamisesta ja tietysti tavallaan myös rakkaudesta. Norah Jones esittää tarinan päähenkilöä Elisabethia, sydämensä särkenyttä nuorta naista joka lähtee matkaan löytääkseen itsensä. Jude Law on kahvilanpitäjä Jeremy, joka tarjoilee Elisabethille muutaman kerran mustikkapiirakkaa, aikaa ja juttuseuraa ennen matkaan lähtöä. Matkalla Elisabeth tekee töitä erilaisissa kuppiloissa, kirjoittaa kortteja Jeremylle, kohtaa jos jonkinlaista ihmiskohtaloa (esimerkiksi juopon poliisin ja yksinäisen uhkapelurin) ja oppii jotakin itsestään.

Joskus on käytävä kaukana nähdäkseen lähelle.