Ben Affleck on kongressiedustaja, jolle käy vähän kalpaten. Ennen tärkeää istuntoa jää metron alle kaunis avustajatyttönen, jota herra edustaja on erehtynyt vähän höyläämään. Russell Crowe puolestaan on kyseisen edustajan nuoruudenystävä ja toimittajanrenttu, joka päätyy kirjoittamaan juttua huumehörhön ja pitsakuskin henget vaatineesta ammuskelusta. Vaan kappas, pikkuhiljaa alkaakin näyttää siltä, että molemmat tapaukset liittyvät jollain tavalla yhteen ja sen lisäksi vielä palkka-armeijayritykseen nimeltä PointCorp, jonka toimia kongressiedustaja on tutkinut.
Aikalailla perussettiä siis tuo State of Play. Byrokratiaa, salaliittoteorioita ja tutkivan journalismin kiihkeitä hetkiä. Toteutus on kuitenkin oivallinen ja vaikka en nyt ihan totuudenmukaisuudesta tiedäkään, niin kuvittelisin ainakin toimittajantyöstä elokuvan antavan aika hyvän kuvan. Nimenomaan siis oikeasta journalismista, ei siitä, mitä keltainen lehdistö harjoittaa.
Beniksen ja Russelin rinnalla elokuvassa ovat Rachel McAdams pirtsakkana toimittajatyttösenä, joka saa elämänsä tilaisuuden suuren jutun kanssa, sekä Helen Mirren toimituksen ja lehden omistajien välillä tasapainottelevana päätoimittajana. DVD:n ekstroista on pakko mainita making of -dokkari, josta saa varsin mielenkiintoista tietoa elokuvan kuvaamisesta ja siihen käytetyistä erilaisista linsseistä. Vaihteeksi siis jotain muutakin, kuin perinteistä keskinäisen kehumisen kerhoa.
sunnuntai 31. lokakuuta 2010
lauantai 30. lokakuuta 2010
Musta dahlia
James Ellroyn kirjaan perustuva Musta dahlia sivuaa vuonna 1947 tapahtunutta Elizabeth Shortin murhaa. Entisen nyrkkeilysankarit, nykyiset poliisit Bucky Bleichert (Josh Hartnett) ja Lee Blanchard (Aaron Eckhart) päätyvät selvittämään tapausta. Työn alla on myös pari muuta keissiä, jotka ehkä jotenkin liittyvät Bettyn murhaan tai sitten eivät. Minulle ainakin jäi se vähän epäselväksi.
Musta dahlia olisi varmasti ihan hyvä elokuva (on se ihan katsottava nytkin), jos se olisi pikkuisen selkeämpi. Kotiraatimme toinen puoli oli melkein kärryillä loppuun asti, toinen tipahti jo alkumetreillä. Tapahtumia oli niin paljon ja niiden kytkökset toisiinsa selvenivät niin myöhään, että aika paljon energiaa mukana pysyminen vaati. Verrattuna toiseen vastaavaan eli Zodiaciin, ei Musta dahlia tempaise mukaansa läheskään samalla tavalla. Sitä katsoo lähinnä siksi, että toivoo ymmärtävänsä tai odottaa hetkeä, jolloin kaikki palaset loksahtavat kohdalleen.
Näyttelijäkaarti elokuvassa on tasaisen hyvä, naiskauneutta edustavat Leen tyttöystävä Kay (Scarlett Johansson) sekä seurapiiriperho Madeleine (Hillary Swank).
Musta dahlia olisi varmasti ihan hyvä elokuva (on se ihan katsottava nytkin), jos se olisi pikkuisen selkeämpi. Kotiraatimme toinen puoli oli melkein kärryillä loppuun asti, toinen tipahti jo alkumetreillä. Tapahtumia oli niin paljon ja niiden kytkökset toisiinsa selvenivät niin myöhään, että aika paljon energiaa mukana pysyminen vaati. Verrattuna toiseen vastaavaan eli Zodiaciin, ei Musta dahlia tempaise mukaansa läheskään samalla tavalla. Sitä katsoo lähinnä siksi, että toivoo ymmärtävänsä tai odottaa hetkeä, jolloin kaikki palaset loksahtavat kohdalleen.
Näyttelijäkaarti elokuvassa on tasaisen hyvä, naiskauneutta edustavat Leen tyttöystävä Kay (Scarlett Johansson) sekä seurapiiriperho Madeleine (Hillary Swank).
Robin Hood
Kyllähän Crowen Russelia kelpaa katsella paidatonna, mutta vähän turhan pitkäveteiset kehykset on Ridley Scott siihen tehnyt. Kaksi ja puoli tuntia ratsastelua, ihmettelyä ja oman menneisyyden metsästystä Englannin nummilla olisi saanut varmasti tiivistettyä lyhyempäänkin formaattiin. Etenkin, kun ei siinä sitten kauheasti mitään kuitenkaan tapahtunut.
Aika selkeä Gladiaattorin jatko-osahan Robin Hood on. Ja vielä selkeämpi seuraavan Robin Hoodin esiosa. Olisivat vaan suoraan tehneet Robin Hood -trilogian... Itse en ainakaan kokenut kauheasti mitään saaneeni, vaikka nyt tiedän, mistä Robsterin legenda on saanut alkunsa. Kyl mie enemmän tykkäsin siitä Kevin Costnerin Robinista. Siinä oli se Bryan Adamsin kiva biisikin.
Aika selkeä Gladiaattorin jatko-osahan Robin Hood on. Ja vielä selkeämpi seuraavan Robin Hoodin esiosa. Olisivat vaan suoraan tehneet Robin Hood -trilogian... Itse en ainakaan kokenut kauheasti mitään saaneeni, vaikka nyt tiedän, mistä Robsterin legenda on saanut alkunsa. Kyl mie enemmän tykkäsin siitä Kevin Costnerin Robinista. Siinä oli se Bryan Adamsin kiva biisikin.
Viimeinen talo vasemmalla
Verta ja suolenpätkiä -osastollamme tutustuimme Wes Craven -uusintaan Viimeinen talo vasemmalla. Olisi saanut se jäädä tekemättä, sekä tutustuminen, että uusinta. Lukuunottamatta kahta rehellisen terhakkaa splatterkohtausta (joista toiseen sisältyi jätemylly ja toiseen mikroaaltouuni), oli elokuva aikamoista skeidaa. Tai tietysti, jos pitää näitä nykypäivän teinikauhupläjäyksiä kunnon kauhuna, niin eihän siinä sitten mitään vikaa ollut...
Nyt homma oli kuitenkin pilattu kököillä näyttelijäsuorituksilla, ärsyttävän siloposkisilla teineillä jotka yrittävät tämänkin leffan avulla pinnistää oikeiksi näyttelijöiksi sekä puuduttavan hitailla yrityksillä tiivistää tunnelmaa ja pohjustaa tulevaa kliimaksia. Jota ei sitten ikinä kuitenkaan tule. Että eipä juuri kannata vaivautua.
Nyt homma oli kuitenkin pilattu kököillä näyttelijäsuorituksilla, ärsyttävän siloposkisilla teineillä jotka yrittävät tämänkin leffan avulla pinnistää oikeiksi näyttelijöiksi sekä puuduttavan hitailla yrityksillä tiivistää tunnelmaa ja pohjustaa tulevaa kliimaksia. Jota ei sitten ikinä kuitenkaan tule. Että eipä juuri kannata vaivautua.
Napapiirin sankarit
Tässäpä sitä on suomalaisen miehen angstia kauneimmillaan. Ihan sellainen perussetti. Työt on viety Kiinaan, vaimo lähtenyt ja jääkiekossakaan ei Suomi pärjää. Mitä sitä muuta jää jäljelle, kuin mahdollisuus liittyä ikiaikaiseen esi-isien ketjuun ja käydä ripustautumassa kaulakiikkuun paikkakunnan kuuluisaan männynraatoon?
Näistä lähtökohdista alkaa Napapiirin sankarit. Amisviiksinen Janne (Jussi Vatanen), järjen ääni Kapu (Jasperjesperjoonatan Pääkkönen) ja reppana Räihänen (Timo Lavikainen) sinnittelevät vielä jossain toivottomuuden ja totaalisen epätoivon rajoilla. Jannella sentään on vielä emäntä, mutta vähän niin ja näin senkin kanssa on. Etenkin, kun ihana Inari (Pamela Tola) antaa Jannelle ukaasin hankkia digiboksin taloon aamuun mennessä tai muuttokuorma starttaa kohti etelää.
Tiedossa on tietenkin sen seitsemänkymmentä sattumaa ja tapahtumaa, ennen kuin digiboksi Inarille saadaan. Bensa loppuu, sitten rahat, turpiin tulee yhdelle jos toisellekin. Kaikesta sähläyksestä huolimatta onnistutaan kuitenkin pysymään myötähäpeän herättämisen yläpuolella, vaikka uskottavuuden rajoja koetellaankin. Jopa Jasperjesperjoonatan Pääkköstäkin pystyy nykyään katsomaan...
Hieman amerikkalaishenkinen tuotoshan Napapiirin sankarit kieltämättä on, mutta kyllä sen kestää.
Näistä lähtökohdista alkaa Napapiirin sankarit. Amisviiksinen Janne (Jussi Vatanen), järjen ääni Kapu (Jasperjesperjoonatan Pääkkönen) ja reppana Räihänen (Timo Lavikainen) sinnittelevät vielä jossain toivottomuuden ja totaalisen epätoivon rajoilla. Jannella sentään on vielä emäntä, mutta vähän niin ja näin senkin kanssa on. Etenkin, kun ihana Inari (Pamela Tola) antaa Jannelle ukaasin hankkia digiboksin taloon aamuun mennessä tai muuttokuorma starttaa kohti etelää.
Tiedossa on tietenkin sen seitsemänkymmentä sattumaa ja tapahtumaa, ennen kuin digiboksi Inarille saadaan. Bensa loppuu, sitten rahat, turpiin tulee yhdelle jos toisellekin. Kaikesta sähläyksestä huolimatta onnistutaan kuitenkin pysymään myötähäpeän herättämisen yläpuolella, vaikka uskottavuuden rajoja koetellaankin. Jopa Jasperjesperjoonatan Pääkköstäkin pystyy nykyään katsomaan...
Hieman amerikkalaishenkinen tuotoshan Napapiirin sankarit kieltämättä on, mutta kyllä sen kestää.
perjantai 15. lokakuuta 2010
The American
Perjantai-illan ratoksi kävimme katsomassa kuinka Irina Björklund ja Samuli Vauramo loistivat The Americanissa, jossa myös joku Tsoorts Kluuni palloili sivuosassa...
The American lienee amerikkalainen näkemys ranskalaisesta taide-elokuvasta, jos tiedätte mitä tarkoitan. Paljon hiljaisuutta, vähän vuorosanoja, ei turhaa selittelyä, synkkiä värejä, seksiä ja väkivaltaa. Siinä mielessä siis piristävä poikkeus jenkkileffojen saralla. Vaikka tuskin kuitenkaan jaksaisin sitä ihan pian uudestaan katsoa, koska oli siinä tiettyä raskautta. Ja hitautta tietenkin. Mikään ei tapahdu nopeasti, asioita valmistellaan ja välillä George tuijottelee ja kurtistelee kulmiaan. Pään sisällä tapahtuu, mutta (onneksi) sitä ei pahemmin selitellä.
Niin Irina ja Samuli? Irinalla on vuorosanoja, Samuli taitaa ruudussa viipyä pitempään. Jotenkin kyllä hassua nähdä Irina ja George samassa kuvassa. Melkein luonnotonta.
The American lienee amerikkalainen näkemys ranskalaisesta taide-elokuvasta, jos tiedätte mitä tarkoitan. Paljon hiljaisuutta, vähän vuorosanoja, ei turhaa selittelyä, synkkiä värejä, seksiä ja väkivaltaa. Siinä mielessä siis piristävä poikkeus jenkkileffojen saralla. Vaikka tuskin kuitenkaan jaksaisin sitä ihan pian uudestaan katsoa, koska oli siinä tiettyä raskautta. Ja hitautta tietenkin. Mikään ei tapahdu nopeasti, asioita valmistellaan ja välillä George tuijottelee ja kurtistelee kulmiaan. Pään sisällä tapahtuu, mutta (onneksi) sitä ei pahemmin selitellä.
Niin Irina ja Samuli? Irinalla on vuorosanoja, Samuli taitaa ruudussa viipyä pitempään. Jotenkin kyllä hassua nähdä Irina ja George samassa kuvassa. Melkein luonnotonta.
maanantai 11. lokakuuta 2010
Mehiläisten salaisuudet
Viimeiset kymmenen (?) vuotta elokuvien kestolapsukaisena esiintynyt Dakota Fanning alkaa olla jo vähän isompi tyllerö (ja edelleen ihan yhtä ihQ) ja loistaa Sue Monk Kiddin kirjaan perustuvassa elokuvassa, jota on kai pakko kuvata sanalla lämminhenkinen. Muutenkin elokuvassa on sellaisia nobodyja kuin Queen Latifah, Jennifer Hudson, Alicia Keyes, Sophie Okonedo ja Paul Bettany...
Dakota on Lily, joka elelee 1960-luvun rasistisessa pikkukaupungissa väkivaltaisehkon isänsä kanssa. Äitiä ei ole, sillä neljävuotiaana Lily vahingossa ampui tämän. Äidin kaipuu on kuitenkin kova samoin syyllisyys tämän menettämisestä. 14-vuotiaana Lily sitten karkaa palvelustyttönsä Rosaleen kanssa äidin jäljille ja päätyy eteläcarolinalaiseen kaupunkiin, jossa Boatwrightin sisarukset kasvattelevat mehiläisiä. On äidillinen August, eriskummallinen May ja itsetietoinen June, joiden hoteisiin karkulaiset päätyvät.
Mehiläiset, naisten oikeudet, mustien oikeudet, kodin ja rakkauden kaipuu kietoutuvat varsin viihdyttäväksi tarinaksi, eivätkä vähiten hienojen näyttelijöiden ansiosta. On aika hienoa nähdä miten rankat aiheet saadaan esitettyä kevyesti ja kauniisti niiden arvoa kuitenkaan mitätöimättä.
Dakota on Lily, joka elelee 1960-luvun rasistisessa pikkukaupungissa väkivaltaisehkon isänsä kanssa. Äitiä ei ole, sillä neljävuotiaana Lily vahingossa ampui tämän. Äidin kaipuu on kuitenkin kova samoin syyllisyys tämän menettämisestä. 14-vuotiaana Lily sitten karkaa palvelustyttönsä Rosaleen kanssa äidin jäljille ja päätyy eteläcarolinalaiseen kaupunkiin, jossa Boatwrightin sisarukset kasvattelevat mehiläisiä. On äidillinen August, eriskummallinen May ja itsetietoinen June, joiden hoteisiin karkulaiset päätyvät.
Mehiläiset, naisten oikeudet, mustien oikeudet, kodin ja rakkauden kaipuu kietoutuvat varsin viihdyttäväksi tarinaksi, eivätkä vähiten hienojen näyttelijöiden ansiosta. On aika hienoa nähdä miten rankat aiheet saadaan esitettyä kevyesti ja kauniisti niiden arvoa kuitenkaan mitätöimättä.
sunnuntai 10. lokakuuta 2010
Pianistin sivunkääntäjä
Vaihteeksi esittelemme ranskalaista korkeakulttuuria, joka tarjoaa ihan herkulliset lähtökohdat, mutta lopussa valitettavasti lässähtää kuin liian aikaisin uunista nostettu kohokas. Tai liian myöhään. Tai jotain, en tiedä koska en ole kohokkaita ikänäni tehnyt...
Melanie on teurastajan tytär, joka soittaa pianoa kuin pieni eläin. Vanhemmat kannustavat ja lapsonen pyrkiikin akatemiaan tms. Valitettavasti soittoura tyssää alkuunsa kuuluisan konserttipianistin Arianen ansiosta.
Vuosia myöhemmin pitkävihainen Melanie kohtaa Arianen uudelleen ja pääsee tämän sivunkääntäjäksi. Melanie tekee itsestään muutenkin korvaamattoman ja saa Arianen riippuvaiseksi itsestään. Symbioottinen suhde on kuitenkin vain silmänlumetta, sillä Melanien tarkoituksena on kostaa, sillä Arianen vuoksi hän menetti oman pianistin uransa.
Elokuva tarjoaa mahdollisuuksia hyvinkin julmiin käänteisiin, mutta valitettavasti ne jäävät toteutumatta ja loppujen lopuksi Melanien kosto on hyvinkin tylsä, tavallinen ja sellainen, jonka joku voisi oikeastikin toteuttaa. Minä ainakin olisin kaivannut vähän verenvuodatusta ja kirkumista, joita ei oikein ollut kumpaakaan.
Melanie on teurastajan tytär, joka soittaa pianoa kuin pieni eläin. Vanhemmat kannustavat ja lapsonen pyrkiikin akatemiaan tms. Valitettavasti soittoura tyssää alkuunsa kuuluisan konserttipianistin Arianen ansiosta.
Vuosia myöhemmin pitkävihainen Melanie kohtaa Arianen uudelleen ja pääsee tämän sivunkääntäjäksi. Melanie tekee itsestään muutenkin korvaamattoman ja saa Arianen riippuvaiseksi itsestään. Symbioottinen suhde on kuitenkin vain silmänlumetta, sillä Melanien tarkoituksena on kostaa, sillä Arianen vuoksi hän menetti oman pianistin uransa.
Elokuva tarjoaa mahdollisuuksia hyvinkin julmiin käänteisiin, mutta valitettavasti ne jäävät toteutumatta ja loppujen lopuksi Melanien kosto on hyvinkin tylsä, tavallinen ja sellainen, jonka joku voisi oikeastikin toteuttaa. Minä ainakin olisin kaivannut vähän verenvuodatusta ja kirkumista, joita ei oikein ollut kumpaakaan.
Babel
Jos kaipaat kurjuuden maksimointia ja haluat nähdä Bräd Pittin ryppyisenä, Babel on valintasi.
Kolmelle mantereelle noin vuorokauden aikana sijoittuva pläjäys on täynnä angstia ja ahdistusta. On muslimilapsosia, jotka tyhmyyksissään lykkäävät kaiken alulle ammuskellessaan vuohia vainoavien petoelukoiden sijaan jotain ihan muuta. On Brädi ja Cate Blanchett, jotka ovat paenneet Marokon aavikoille parantelemaan avioliittoaan ja etsimään itseään tai ties mitä. Ovat heidän lapsukaisensa kaukana Ameriikassa ja meksikolainen nanny, joka vain haluaa päästä poikansa häihin. On äitinsä menettänyt kuuro japanialaistyttönen, joka etsii läheisyyttä aavistuksen epätoivoisin keinoin. Kaikki nämä onnistutaan kylläkin hämmästyttävän hyvin sitomaan yhteen, mutta aikamoisen masentavalla tavalla.
Jos Babelin tarkoitus on herätellä pohdiskelemaan maailman kurjuutta, se kyllä onnistuu. Valitettavasti minä ainakin tulkitsin tämän taas vähän ameriikkalaiseksi isänmaallisuushehkutukseksi, jossa halutaan näyttää, että alemmat kastit eivät nyt vaan osaa elää ja toimia oikein ja ovat muutenkin vähän epäilyttäviä.
Kolmelle mantereelle noin vuorokauden aikana sijoittuva pläjäys on täynnä angstia ja ahdistusta. On muslimilapsosia, jotka tyhmyyksissään lykkäävät kaiken alulle ammuskellessaan vuohia vainoavien petoelukoiden sijaan jotain ihan muuta. On Brädi ja Cate Blanchett, jotka ovat paenneet Marokon aavikoille parantelemaan avioliittoaan ja etsimään itseään tai ties mitä. Ovat heidän lapsukaisensa kaukana Ameriikassa ja meksikolainen nanny, joka vain haluaa päästä poikansa häihin. On äitinsä menettänyt kuuro japanialaistyttönen, joka etsii läheisyyttä aavistuksen epätoivoisin keinoin. Kaikki nämä onnistutaan kylläkin hämmästyttävän hyvin sitomaan yhteen, mutta aikamoisen masentavalla tavalla.
Jos Babelin tarkoitus on herätellä pohdiskelemaan maailman kurjuutta, se kyllä onnistuu. Valitettavasti minä ainakin tulkitsin tämän taas vähän ameriikkalaiseksi isänmaallisuushehkutukseksi, jossa halutaan näyttää, että alemmat kastit eivät nyt vaan osaa elää ja toimia oikein ja ovat muutenkin vähän epäilyttäviä.
Zodiac
Jos elokuva kestää 157 minuuttia, pitkästymisen todennäköisyys on kasvaa jo melko suureksi. Zodiacin kanssa näin ei kuitenkaan pääse käymään, sillä jollain kummalla tavalla jokainen minuutti pitää otteessaan.
Tarinahan siis perustuu tositapahtumiin alkaen 1960-luvun lopulta, jolloin San Franciscon alueella hillui itseään Zodiaciksi kutsuva sarjamurhaaja, joka lähetteli liudan kirjeitä useisiin sanomalehtiin. Eräässä näistä lehdistä on vastikään aloittanut sarjakuvapiirtäjänä Robert Graysmith (jonka kirjaan elokuva perustuu ja jota esittää Gyllenhaalin Jake). Graysmith pääsee seuraamaan tapahtumasarjaa aitiopaikalta ystävystyttyään rikostoimittaja Paul Averyn (Robert Downey Jr.) kanssa. Harvinaisen hankalaa rikossarjaa selvittää etsivä Mark Ruffalon esittämä Dave Toschi, joka ainakin tässä teki minuun vaikutuksen, vaikken aikaisemmin ole herrasta ihmeemmin välittänyt.
Zodiac ei mässäile väkivallalla, vaikka ohjaajana on Sevenistä ja Fight Clubistakin tuttu David Fincher. Enimmäkseen se on kertomus tapauksesta, jota ei osattu aikanaan selvittää ja joka imaisi sitä tutkineet niin tiukasti otteeseensa, että heistäkin tuli Zodiacin uhreja. Tavalla tai toisella.
Tarinahan siis perustuu tositapahtumiin alkaen 1960-luvun lopulta, jolloin San Franciscon alueella hillui itseään Zodiaciksi kutsuva sarjamurhaaja, joka lähetteli liudan kirjeitä useisiin sanomalehtiin. Eräässä näistä lehdistä on vastikään aloittanut sarjakuvapiirtäjänä Robert Graysmith (jonka kirjaan elokuva perustuu ja jota esittää Gyllenhaalin Jake). Graysmith pääsee seuraamaan tapahtumasarjaa aitiopaikalta ystävystyttyään rikostoimittaja Paul Averyn (Robert Downey Jr.) kanssa. Harvinaisen hankalaa rikossarjaa selvittää etsivä Mark Ruffalon esittämä Dave Toschi, joka ainakin tässä teki minuun vaikutuksen, vaikken aikaisemmin ole herrasta ihmeemmin välittänyt.
Zodiac ei mässäile väkivallalla, vaikka ohjaajana on Sevenistä ja Fight Clubistakin tuttu David Fincher. Enimmäkseen se on kertomus tapauksesta, jota ei osattu aikanaan selvittää ja joka imaisi sitä tutkineet niin tiukasti otteeseensa, että heistäkin tuli Zodiacin uhreja. Tavalla tai toisella.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)