Come to papa

Eilen vietin tovin Isäpuolen seurassa. Ensimmäinen katsomisyritykseni noin vuonna 1992 jäi melko vajaaksi, sillä vartin katsomisen jälkeen julmat vanhempani estivät tämän korkeakulttuurisen tuotoksen suodattumisen verkkokalvoilleni muka liian raakana ja 13-vuotiaalle sopimattomana.

Hankin DVD:n vuonna 2006 Keskisen Veskun kyläpuodista, mutta kosken viime aikoina ole ollut kauhean innoittunut kauhuelokuvista, on se jäänyt katsomatta. Mutta nyt sen katsoin. Ja ihan kelvollinen rainahan tuo oli, omassa genressään.

Muutamia kysymyksiä elokuva kuitenkin herätti:

1. Mistä olivat peräisin ne kuivat ruskeat lehdet, joiden seassa äiti ja tytär alussa telmivät? Kaikki ympäröivät puut ja pensaat olivat terhaakkaasti vihreässä lehdessä.
   
2. Miten on mahdollista, että psykologin kuolema tulkittiin auto-onnettomuudeksi? Isäpuoli hakkasi äijän tainnoksiin puukepillä, kietoi (sievän vaaleanpunaiseen) paperiin, työnsi auton takapaksiin ja tuuppasi auton jokeen. Seuraavaksi hän selitti tytölle, kuinka psykologi oli menettänyt auton hallinnan ja suistunut tieltä. Erinomaista poliisityötä sanon ma.

You want to be a good archaeologist you've got to get out of the library!

Piipahdimme illalla siipan kanssa elokuvissa ja pihejä kun olemme, menimme aiempaan näytökseen, joka maksoi "vain" 6,50€ lärvi. Rambosta traumatisoituneena olin jälleen älynnyt varautua korvatulpilla, joten selvisin järjissäni uloskin.

Kyseessä oli siis ystävämme Ray Winstonen (en ole vieläkään selvinnyt Beowulfin aiheuttamasta pettymyksestä...) uusi raina, Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta. Tai siis Harrison Fordin uusin, miten sen nyt ottaakaan...

Olihan se Hartsa vanhentunut, mutta ihan hyvin näytti sedän jalka silti nousevan. Kommunismin peikko ei ehkä tässä ajassa ole enää ihan uskottava, mutta kun sarjan henkeen kuuluu, että se on mukana niin sitten se on. Cate Blanchett oli viehättävä tiukkailmeisenä Irina Spalkona ja Shia LaBeouf oli mielestäni ihan jees nuoremman sukupolven edustajana.

Vaikka Kristallikuuppain valtakunta oli ihan kelvollista viihdettä, niin eihän se nyt ihan samalle tasolle päässyt kuin aikaisemmat Indyt. Etenkään kun mukaan oli pitänyt tunkea vähän sellaista jarjarbinks-meininkiä että ne perheen pienimmät nyt sitten ihan varmasti tykkää katsoa. Vaikka kyllä minäkin niistä maaoravista (tms) tykkäsin, mutta se apinain kera liaaneissa liekkuminen oli vähän turhaa.

Mutta kaiken kaikkiaan siis ihan ok raina.

p.s. Steven Spielbergiltä olisi muuten hauska pieni källi laittaa joskus E.T. johonkin ns. vakavaan elokuvaan "vierailijaksi". Nytkin keksin odottaa sitä kun ensimmäinen alieni kaivettiin esiin, mutta ei. Ihan tavallinen suippopää sieltä paljastui.

Le Roi est Mort, Vive le Roi!

Illalla vietimme viihdyttävän parituntisen Keanu Reevesin uusimman pläjäyksen parissa. Street Kings ei suoranaisesti tarjonnut maailmaa järisyttäviä ja uniikkeja juonenkäänteitä, mutta oli ihan kelvollinen toimintaraina. ”Räjähtävää toimintaa” alusta loppuun, kuten joku rutinoituneempi elokuva-arvostelun kirjoittaja varmaan sanoisi.

Tom Ludlow (Reeves) on ansioitunut, mutta vaimonsa kuoleman jälkeen alkoholiin repsahtanut poliisi, joka ei hirveän paljon kärsi tunnontuskista seilatessaan laillisuuden rajamailla. Paskaa alkaa kuitenkin kaatua niskaan vähän reippaammalla kädellä, kun entinen työpari uhkaa käräyttää hänet sisäisen tutkinnan hemmolle, jota esittää sympaattisena tohtori Housenakin tunnettu Hugh Laurie. Lievää huumoria on havaittavissa Laurien ilmestymisessä estradille ja hetken aikaa joutuu miettimään, oliko tämä Housen viimeisin jakso vai mikä.

Ex-työparin saatua surmansa Ludlown läsnäollessa, hän päätyy uniformuhommiin siksi aikaa, että tilanne rauhoittuu. Hämmennystä herättää kuitenkin se, että poliisintapon selvittäminen ei tunnu kiinnostavan oikein ketään, sillä kaikki väittävät vain suojelevansa Ludlowta. Jutun parissa askartelee untuvikko Diskant (Chris Evans), jolle Ludlow joutuu ojentamaan auttavan kätensä ja kas kummaa mitä kaikkea alkaakaan paljastua.

Kuten sanoin, juoni ei ole sieltä kekseliäimmästä päästä, mutta hyvät näyttelijät ja näiden suoritukset saavat unohtamaan sen. Keanu Reevesiä mollataan joka välissä puupökkelöksi, mutta minusta tämä pökkelö sopii rooleihinsa kuin nyrkki silmään (tai jos ei joskus sovikaan, niin sitten voi keskittyä ulkoisten avujen ihailuun…). Forest Whitaker esiintyy jälleen kerran edukseen Ludlown yksikön esimiehenä, joka innokkaasti peittelee poikainsa töppäilyjä ja ylilyöntejä. Lopussa on pakko ihailla suorituksen intensiivisyyttä ja todeta, että tuo mieshän on oikeasti ihan hullu.

Vanilla Sky

Siippa halusi viikonloppuna katsoa uudelleen Vanilla Skyn. En ollut kauhean innostunut, sillä leffa ei oikein iskenyt ekalla kerralla, mutta ajattelin antaa sille toisen tilaisuuden.

Ei olisi kannattanut.

En ymmärtänyt leffaa ekalla kerralla, enkä ymmärtänyt sitä toisellakaan. Tai siis ymmärsin ja en ymmärtänyt. Hiffasin kyllä mitä siinä tapahtui, mutta joku syvempi merkitys jäi varmaan avautumatta, sillä elokuva oli minusta aika pitkästyttävä. Enkä oikein tiennyt olisiko pitänyt nauraa vai itkeä Tom Cruisen Michael Myers –henkiselle naamiolle. Ehkä se oli vitsiksi tarkoitettu, mutta ei tällä kertaa uponnut minuun.

"I wanna wake up! Tech support! It's a nightmare! Tech support!"

You didn't kill for your country... you killed for yourself.

Siis.

Ystävämme Rambo.

Täytyy myöntää, että elokuva oli positiivinen yllätys. Hatara muistikuvani sarjan ensimmäisestä luomuksesta antoi odottaa täysin päätöntä ja järjenköyhää väkivaltakohellusta, mutta ei se nyt ihan sitäkään ollut. Elokuva oli omassa luokassaan ihan viihdyttävä, mutta kyllähän siitä väkisin tuli tunne, ett Stallone on halunnut tehdä elokuvan, joka saa katsojan ajattelemaan maailman epätasa-arvoisuutta jne.

Rambon syvin olemus on helpoin hahmottaa binaaristen vastakohtaparien kautta:
länsi - itä
hyvä - paha
kristinusko - luonnonuskonnot, kommunismi
rauha - sota
ihminen - eläin
nainen - mies
valkoihoinen - muun värinen

Näitä nyt voisi keksiä loputtomiin, mutta ei niiden kautta mitään tavallisuudesta poikkeavaa kuitenkaan löydy. Yhä edelleen vastassa ovat "pienet keltaiset kommunistit", tällä kertaa Vietnamin sijasta Burmassa eli Myanmarissa eli Burmassa eli... you got it. Siellä ne kiusaavat kristittyä heimoa, jota lauma Coloradon metsistä tulleita sinisilmäisiä lähimmäisenrakastajia haluaa auttaa. Eihän ne yksin sinne Burmaan pääse, mutta onneksi on John Rambo. Ryvettynyt Vietnamin veteraani, joka muodon vuoksi pistää ensin vastaan. "Emmää nyt millään jaksais sinne lähteä, ois noi tiskit ja muuta... no okei."

No, tietäähän sen miten siinä käy. Joko huonosti tai hyvin huonosti.

Kun lempeäkatseiset tohtorisedät Sarah Millerin (Julie Benz) johdolla katoavat viidakkoon, apuun kutsutaan joukko palkkasotureita. Onneksi Rambo on tässä vaiheessa vihdoin kasvanut henkisesti Sarahin kanssa käymiensä syvällisten keskustelujen ansiosta ja on lopultakin, kaikkien näiden vuosien jälkeen sinut itsensä kanssa. Hän on oivaltanut, että kuolema on hänessä. Se on hänen kohtalonsa. John Rambosta tehtiin aikoinaan tappokone ja se hän jumalauta on, sitä totuutta on turha paeta! Hän ei tappanut maansa puolesta vaan omasta puolestaan.

Loppu onkin sitten enemmän tai vähemmän lahtausta, sillä eihän niistä maksetuista miehistä mihinkään ole ilman Ramboa. Kotiin ne meinaavat luikkia heti ensimmäisten kauheuksien tultua vastaan. Mutta onneksi John herkeää runolliseksi:

"Live for nothing... Or die for something... Your call."

Räiskeen ollessa kovimmillaan tunsin lievää kuvotusta, mutta se meni ohi kun älysin lopettaa karkkien syömisen. Niitä tuli varattua mukaan hiukan liikaa.

Lopputaistelun kliimaksi koitti luonnollisesti lopussa. Uskon kyllä, että sen keksimiseen on varmasti käytetty useita miestyötunteja, mutta tahaton(?) komiikka oli valtaisa. Minä nauroin. Pyydän anteeksi, mutta en kyennyt nauramatta katsomaan kahtiahalkaistun ruumiin kierimistä alas hiekkaista rinnettä. Olen pahoillani.

Koska tämä on mahdollista nähdä (hyvin vinosta kulmasta tosin) yhden miehen kasvutarinana, se vaatii toki ylevän lopun. Ja sehän tulee. Oltuaan vuosikymmenet poissa kotoa ja tahrattuaan kätensä niin viattomien kuin vähemmän viattomienkin verellä, John Rambo palaa vihdoin kotiin. Alussa hän sanoo Sarahille, että mikään ei muutu, mitään ei ole mahdollista muuttaa. Että kaikki paha mitä maan päällä on, se on oleva aikojen loppuun saakka.

Lopussa Rambo seisoo lapsuudenkotiinsa johtavan tien päässä ja katsoo niittyjä, joilla heposet laiduntavat kuten silloin, kun hän nuorena poikana lähti ensimmäiseen sotaansa. Ehkä hän silloin miettii, että on aika hyvä, etteivät kaikki asiat muutu.


Tämän kirjoituksen yleväksi lopuksi haluan huomauttaa vielä kerran, että aiemmat kohtaamiseni Rambon kanssa ovat olemattomia. Minulla ei siis ole hajuakaan siitä, miten paljon hän on aiemmissa elokuvissa henkisesti kasvanut, tämä oli vain minun viaton tulkintani aiheesta.

Genrensä edustajana siis ihan viihdyttävä tuotos. Muutamia erityisen hienoja maisemaotoksia osui mielestäni mukaan ja vaikka Stallonella tuota ikää jo on, niin ihan ok kunnossa näytti setä vielä olevan. Vaikka ihan hyvä, että paita pysyi päällä koko leffan ajan.

Rambo - prologi

Ensimmäisestä Rambosta muistan sen, että Syltty vaikutti siinä todella typerältä. Toista en muistaakseni ole edes nähnyt. Kolmatta katsoessa nukahdin ensimmäisen puolen tunnin jälkeen.

Ja nyt olen menossa katsomaan neljättä.

Elokuviin.

Rakkaus on ihmeellinen asia. Se saa ihmisen jopa maksamaan siitä, että voi katsella vajaat pari tuntia Stallonen papan "laatuviihdettä".

Huoh.

Beo-fucking-wulf

Joskus ennen joulua kävimme tämänkin sitten elokuvissa katsomassa. Siis oikeasti, maksoimme kymmenen euroa lärvi, että pääsimme näkemään Beowulfin.

Hyvät uutiset ensin. Tarina on hyvä. Se on hyvä. Suuri sankari oppii nöyrtymään menetysten kautta ja kasvaa vasta vuosien saatossa henkisesti niihin saappaisiin, jotka hän luuli jo nuorena täyttäneensä. Ja kaikkea sellaista ylevää shittiä.

Huonot uutiset (tässä voi mennä hetki). Olen ehkä tyhmä, mutta luulin meneväni katsomaan oikeaa elokuvaa. Sen sijaan huomaan tuijottavani jotain tietokonekyhäelmää. Melko aidon näköistä kylläkin, mutta silti todella kummallista tietokonekyhäelmää.

Vaikka sanoin, että tarina oli ihan ok, niin mikä ihme se oli esimerkiksi se kohtaus, jossa Beowulf taisteli ensimmäisen kerran Grendeliä vastaan? Tyyppi riisuu kuteensa ja juoksentelee munasiltaan örkin perässä. Mutta näytetäänkö mitään anatomisia yksityiskohtia? No ei. Enkä minä niistä nyt niin kiinnostunut edes ollut, mutta tapa jolla ne oltiin näyttämättä, oli huomattavasti näyttävämpi kuin se, että jos ne olisi näytetty... Siis suomeksi sanottuna aina oli joku kynttilä tai pöydänjalka tai muu uloke Beowulfin pilin edessä. Siis c'mon.

Pääosaa "esitti" muuten joku never-heard Ray Winstone. Raamit olivat sen verran komeat, että oli pakko seilata imdb:n sivuille tsekkaamaan, millainen hunksi oli kyseessä ja miksi olin missannut hänet. Tässä kohtaa tipahtivat sitten kaikki loputkin pisteet. Angelina Jolie näytti kutakuinkin itseltään, samoin Anthony Hopkins ja Robin Wright Penn ja John Malkovich ja Brendan Gleeson ja ja ja. Mutta Ray Winstone? Tuota eh... Yrittäkääpä itse etsiä yhtäläisyyksiä Raysta ja Beosta. Niin. Ei ole ihan helppo tehtävä.

Eikä siinä vielä kaikki. Koko ajan odotin, että Christopher Lambert ulsterissaan ilmestyy jonkun kulman takaa... Itse asiassa se olisi voinut pelastaa aika paljon.