Tusinatavaraa

Kuinka ollakkaan, katselin lauantai-illan ratoksi semihömppähalpisleffan nimeltään Kunniavelka. Kyseessähän oli tusinaromaaneja suoltavan Nora Robertsin romaaniin perustuva, sanoinko jo, tusinaelokuva. Pääosassansa oli sunnuntaina nuoren elämänsä päättänyt Brittany Murphy (RIP).

Muutaman Nora Robertsin romaanin lukeneena elokuva oli kaikkea muuta kuin yllätyksellinen. Oli suvun painolastia, oli suurkaupungissa menestystä niittänyt mutta pikku kaupungin rauhaan kaipaava pääosatyttö, oli suuri suvun salaisuus, oli poliisille töitä, oli komea naapurin mies ja sen lisäksi komea entinen aviomies joka ehti saada nyrkin nenäänsä jo heti alkutekstien jälkeen.
Kuollut isoäiti antoi ohjeita unessa, joku terrorisoi pääosatytön kotia/pihaa/autotallia/autoa, selviää salaisuuksia, tulee esiin lisää salaisuuksia, ratkotaan vähän arvoituksia, epäillään jokaista sopivan ikäistä mieshenkilöä syylliseksi, ja ihan sitten vain loppumetreillä se kiltti naapurin täti paljastuukin mielipuoliseksi tappajahempukaksi jolla on petturi aviomies.

voi riemu, että oli taas lystiä katseltavaa, mutta pakkohan se oli siis loppuun asti katsoa kuitenkin. Mutta ettei jäänyt paha mieli, niin pääosatyttö sai naapurin superkomean miehen puolisokseen ja kaikki (paitsi se mielipuolinen tappajatäti joka joutu poseen) elivät elämäänsä onnellisesti eteenpäin.

Mä en ehkä kestäisi jos mun tusinaromaaneista tehtäis noin laaduttomia elokuvia.

Seitsemän

Aamulla herätessäni sain jostain päähäni, että tänään on nähtävä Seitsemän. Oli myös järkyttävää tajuta, ettei minulla ollut sitä. Onneksi Anttila oli lähellä ja mukava myyjäpoitsu etsi leffan minulle.

En tiedä kuinka monta kertaa olen Seiskan nähnyt, mutta aina se on hyvä. Vähän kuin Fight Club, joskaan ei ehkä ihan yhtä monisyinen. Morgan Freeman, Brad Pitt ja Kevin Spacey ovat kaikki loistavia. Spacey etenkin hullun roolissaan. Onhan Seiska paikoitellen melko ällöttävä ja karmiva, mutta siitä huolimatta rosoisen kaunis visuaalisesti. Ja ajatus ihmisen yksinäisyydesta jälkiteollistuneessa yhteiskunnassa viiltää läpi tarinan, joka olisi helppo kuitata väkivallalla mässäilyksi, mitä se ei kuitenkaan ole.

Paha saattaa lopuksi saada palkkansa, mutta ei se sitä tarkoita, että se häviäisi taistelun.

Paranormal Activity

Romanttinen iltapuhde elävissä kuvissa kera poicciksen. Valkokankaalla Paranormal Activity.

Puolitoista tuntia uskomatonta, pitkästyttävää, kertakaikkisen tylsää scheissea. Nuoripari Katie ja Micah kirmailee ympäriinsä, videokuvaa käsivaralta paranormaaleja ilmiöitä talossaan. Hurjinta mitä tapahtuu on se, että makuuhuoneen ovi sulkeutuu itsestään ja muuta sellaista pientä kivaa. Kaikkea sellaista, joka Poltergeistin nähnyttä lähinnä haukottaa.

Leffaa on jäljellä ehkä kymmenen minuuttia. Huokailen noin sadannen kerran pitkästyneesti ja mietin, että harvoin olen nähnyt näin huonosti mukaansa tempaavaa elokuvaa. Että en tunne pienintäkään kiinnostusta päähenkilöitä kohtaan. Toivon vain, että tämä kärsimys päättyisi ja pääsisin ruikuttamaan siitä poiccikselle.

Sitten.

Jotain tapahtuu.

Enkä osaa selittää mitä. En edes tajua, että niin tapahtuu, ennen kuin vasta jälkeenpäin. Vasta sitten kun valkokangas on minuuttikaupalla musta ja yleisö istuu hiljaa sitä tuijottaen ja miettii, oliko tämä tässä.

Ne viimeiset kymmenen minuuttia. Kertakaikkisen herkullista, ihanaa, kammottavaa jännitystä. Juuri sitä tunnetta, jonka takia kauhuelokuvia katsotaan. Enkä todellakaan osaa selittää, kuinka PA yhtäkkiä imaisi mukaansa. Miten se tapahtui niin yllättäen, täysin ilman ennakkovaroitusta.

Ja kun valkokangas menee mustaksi ja tajuan kaiken nerokkuuden, tuon yli tunnin kestäneen tylsääkin tylsemmän esileikin, joka vastoin kaikkia odotuksia huipentuu räjähtävään orgasmiin, purskahdan semihysteeriseen nauruun.

In the Valley of Elah

Tuohon lauseeseen tiivistyi aika hyvin Tommy Lee Jonesin ja Charlize Theronin tähdittämä In the Valley of Elah. En yleensä jaksa innostua kauheasti näistä Amerikan epäonnistuneen maailmanvalloituksen märehtimisistä, mutta tämä Irak-eepos oli kyllä ihan kohtalainen.

Tomppa Leen ja Susan Sarandonin nuorempi poika Mike katoaa palattuaan Irakista ja isäpappa alkaa selvittää asiaa. Raato löytyy lopulta, mutta murhaajan selvittäminen onkin kinkkisempi juttu. Mukana sopassa on tietenkin perinteinen kissanhännänveto siitä, kuka juttua saa selvittää, sotilaspoliisi vai tavallinen poliisi.

Näyttelijäsuoritukset ovat vallan mainioita, mutta hiukan epäloogisuutta leffassa on. Isukki saa nähtäväkseen Miken kännykällä kuvaamia videoita taistelun tuoksinasta, mutta niiden funktio jää elokuvassa aika epäselväksi. Koko ajan annetaan olettaa, että paljastumassa on jokin valtaisan suuri salaisuus, mutta ei sitä sitten ikinä löydykään. Murhamysteerin ratkaisukin jää jotenkin vaisuksi.

Lopussa ehdin peljästyä, että edessä on taas yksi isänmaallisuuden ylistys hulmuavine Amöriikan lippuineen. Ja tavallaan onkin. Mutta ei ihan niin kuin luulin. Sillä kuten Tomppa Lee on meille avuliaasti jo aiemmin kertonut, ylösalaisin hulmuava lippu on hätämerkki.

"It means we're in a whole lot of trouble so come save our asses 'cause we ain't got a prayer in hell of saving it ourselves."

Haarautuvan rakkauden talo

Juhani ja Tuula ovat eroamassa, mutta sivistyneinä ihmisinä he luulevat pystyvänsä asumaan samassa talossa, siihen asti että se on myyty. Mutta eihän se nyt ihan niin mene. Säännöt laaditaan, mutta kuka niitä noudattaa, onkin toinen juttu.

Lopulta samaa taloa asuttavat Juhanin uusi "tyttöystävä" Nina, Tuulan "poikaystävä" Marco, Juhanin kaveri gynekologi-Pekka sekä Tuulan bestis "aavistuksen" yläluokkainen Marjut. Eri tavoin sopassa ovat mukana vielä Tuulan ihmiskauppiasäiti Yrsa, Juhanin kriminaaliveli Wolffi, lapsettomuudesta kärsivä poliisipariskunta sekä sekalainen lauma muita tuttavia ja kylänmiehiä.

Erobakkanaalit huipentuvat suomalaiskansallisesti känniseen paneskeluun, mutta kuka on kenenkin kanssa ja missä, sitä onkin jännää seurata.

Hannu-Pekka Björkman ja Elina Knihtilä ovat vallan mainioita eroavana pariskuntana. Alkupuolen riitelytkin vaikuttavat meikäläisen kokemuspohjalla vähän liiankin todentuntuisilta. Porukkaa elokuvassa lappaa ehkä aavistuksen verran liikaa miun makkuun, mutta hei. Haarautuvan rakkauden talo on Kaurismäen leffa ja siinä puhutaan!

Paha päivä

Benis Affleckilla ja Samuel L. Jacksonilla on vähän paha päivä. Huippulakimies Gavin Banekin (Benis) tarttis ehtiä oikeuteen puolustamaan pomojensa rahoja, ex-alkkis Doyle Gipson (Samppa) taas kiiruhtaa samaan paikkaan saadakseen poikiensa yhteishuoltajuuden. Yksi epäonnistunut kaistanvaihto ja kummankin päivä menee niin sanotusti persiilleen. Poijjaat syyttävät epäonnesta toinen toisiaan ja alkaa keskinäinen vainokampanja. Eihän siinä oli kuin häviäjiä ja sivullisetkin saavat kärsiä.

Changing Lanes ei liene mikään valtaisa klassikkoelokuva, mutta kyllä sitä ihan mielikseen maanantai-illan ratoksi katsoi. Jos ei siitä muuta ylevää ajatusta löydä, niin ainakin sen, että ei kai sitä aina tartte olla niin helkkarin itsepäinen.

"It's like you go to the beach. You go down to the water. It's a little cold. You're not sure you want to go in. There's a pretty girl standing next to you. She doesn't want to go in either. She sees you, and you know that if you just asked her her name, you would leave with her. Forget your life, whoever you came with, and leave the beach with her. And after that day, you remember. Not every day, every week... she comes back to you. It's the memory of another life you could have had. Today is that girl."

- Gavin Banek

28 weeks later

Siinä suurinpiirtein 28 Weeks Later -leffan viitekehys. DVD-kotelossa kehdataan väittää, että tämä päihittää ensimmäisen osan, 28 Days Later, mutta sallikaa mun nauraa.

Robert Carlyle tekee kyllä elämänsä roolin tulkitessaan vahvasti perheenisää, joka saa lapsensa kotiin kun Lontoota aletaan uudelleenasuttaa virusepidemian jälkeen. Leffan äänimaailma on kieltämättä kauhuleffalle epätavallinen, mutta siihen ne epätavallisuudet sitten jäävätkin. Valtaisan suuria yllätyksiä ei matkalla vastaan tule, vaikka ainahan sitä voi itseään viihdyttää arvailemalla ketkä jäävät tällä kertaa henkiin.

Vaikka loppu vääntääkin rautalangasta jatko-osan tulon, niin pliis. Jättäkää se 28 Months Later tekemättä. Jookos?