Eilen illalla arvoimme varttitunnin elokuvaa. Siippa halusi katsoa ensimmäisen Tappavan aseen, minä vastustelin, koka "muistin sen ulkoa". Vessakohtauksen ja kaiken muun. Lopulta myönnyin ja ihan hyvä niin. Koska (jälleen kerran) valikoiva muistini oli valikoinut väärin, ei se vessakohtaus ollut ykkösessä vaan jossain muussa. Enkä muistanut ykkösestä juuri mitään muutakaan. En ainakaan sitä, miten paljon synkempi se oli joihinkin myöhempiin verrattuna.
Mel Gibson kärvistelee uskottavanoloisesti vaimonsa menettäneen, itsetuhoisen Martin Riggsin roolissa ja Danny Glover komppaa Murtaughina. Tosin tällä hetkellä katsottuna juuri viisikymmentä täyttäneen Murtaughin huokailut I'm too old for this shit kuulostavat hiukan koomisilta, viisikymppinenhän on vielä nuoruutensa kukoistuksessa.
Kaksikko Riggs ja Murtaugh päätyy selvittämään jälkimmäisen entisen sotakaverin (vuonna 1987 Vietnam oli vielä pop) tyttären kuolemaa. Homma näyttää ensialkuun selvältä, mutta sitähän ne eivät koskaan ole. Roskiksesta alkaa löytyä jos jonkinlaista kenraalia ja huumekuriiria ja korruptoitunutta pankkiiria kun aikansa penkoo. Välillä heitetään vähän huonoa läppää rouva Murtaughin huonoista ruoanlaittotaidoista ja sen sellaista.
Mutta kuten sanottu, läppää lentää vähemmän kuin muistin ja meno on muutenkin synkempää. Katsotaan mihin se kehittyy, kunhan saamme tahkottua saagaa eteenpäin....
tiistai 21. lokakuuta 2008
"He-Man, I am your father..."
Alle kouluikäisenä minulla oli yksi koiraspuoleinen kaveri, sanotaan vaikka "Ville". Joskus leikimme hänen luonaan sellaisilla muovisilla He-Man -figuureilla. Ville leikki He-Manilla ja minä halusin aina ehdottomasti Skeletorin, mikä varmasti kertoo minusta jo jotain...
Joten kun yhtenä iltana viime viikolla siippa ylipuhui minut katsomaan Dolph Lundgrenin laatuleffoja, motivaatio kohosi huippuunsa kun tajusin, että Masters of the Universe kertoi juurikin He-Manista ja Skeletorista.
Elokuvan jälkeen kävimme kutakuinkin seuraavanlaisen ajatustenvaihdon.
Siippa: No, mitäs tykkäsit?
Minä: Ihan ookoo se oli.
S: Et oo tosissas? Sehän on ihan käsittämätöntä shittiä. Kaikkien mielestä.
M: No musta se oli tavallaan ihan sympaattinen. Kaikki ne Tähtien sodan jämävarastosta hankitut asut ja läpinäkyvät avaruusalukset ja muut. Kyllä se varmaan parempi oli kuin Christopher Lambertin Beowulf. Tai Tuhon juna.
S: Mun täytyy tunnustaa jotain.
M: No mitä?
S: Me lyötiin töissä poikien kanssa vetoa siitä, että saanko sut katsomaan tätä. Ne veikkasi, että sä et kato.
M: Ai. No paljon voitit? Ollaanko me nyt rikkaita?
S: Ei me rahasta lyöty vetoa.
M: No höh.
Joten kun yhtenä iltana viime viikolla siippa ylipuhui minut katsomaan Dolph Lundgrenin laatuleffoja, motivaatio kohosi huippuunsa kun tajusin, että Masters of the Universe kertoi juurikin He-Manista ja Skeletorista.
Elokuvan jälkeen kävimme kutakuinkin seuraavanlaisen ajatustenvaihdon.
Siippa: No, mitäs tykkäsit?
Minä: Ihan ookoo se oli.
S: Et oo tosissas? Sehän on ihan käsittämätöntä shittiä. Kaikkien mielestä.
M: No musta se oli tavallaan ihan sympaattinen. Kaikki ne Tähtien sodan jämävarastosta hankitut asut ja läpinäkyvät avaruusalukset ja muut. Kyllä se varmaan parempi oli kuin Christopher Lambertin Beowulf. Tai Tuhon juna.
S: Mun täytyy tunnustaa jotain.
M: No mitä?
S: Me lyötiin töissä poikien kanssa vetoa siitä, että saanko sut katsomaan tätä. Ne veikkasi, että sä et kato.
M: Ai. No paljon voitit? Ollaanko me nyt rikkaita?
S: Ei me rahasta lyöty vetoa.
M: No höh.
sunnuntai 12. lokakuuta 2008
Halvalla lähtee (99 frangia)
Olen vihdoinkin katsonut elokuvan, ihan kokonaisen. Ja aion arvostella.
Elokuva tosin tuli valittua täysin sattumalta ja leffasta mitään tietämättä, sunnuntairuuhkassa tennispalatsin listalta. Ja noh, lähinnä kyse oli siitä, että kumpikaan ei keksinyt yhtään syytä miksi kyseistä leffaa ei voisi katsoa :) Sinne siis.
Sunnuntain ratoksi katsottiin laatua Ranskasta elokuvan 99 Frangia muodossa.
Tässä tapauksessa laatu voisi tarkoittaa vaikka tarkkaan harkittua kokonaisuutta, vaihtoehtoisia loppuja, mainosmaailman kritisointia, mustaa huumoria, ei niin itsestään selviä ratkaisuja sekä miespäähenkilön(Jean Dujardin) ulkoista olemusta.
Kyseessä siis oli hitusen psykedeelinen ja isosti huumehöyryinen kuvaus mainosmaailmasta ja kaiken katoavaisuudesta. Rosoinen ja osittain inhorealistinien kerronta toimivat hyvin. Elokuva alkaa siitä, kun miespäähenkilö seisoo pilvenpiirtäjän katolla pohtimassa hypätä vaiko ei. Ja siitä sitten mennään, suuntaan jos toiseen ja takaisinkin. Hämmentävä kokemus kaikkinensa, mutta katsomisen arvoinen. Neljä tähteä ja junalippu paikallisjunaan.
Huom:
leffaevässuositus: 1,5l popparit ja paljon juotavaa. pari karkkia kaverin pussista.
Takapuoli ei ehdi puutua, eikä kelloa ehdi katsoa, ainakaan ennen ensimmäistä loppua.
Elokuva tosin tuli valittua täysin sattumalta ja leffasta mitään tietämättä, sunnuntairuuhkassa tennispalatsin listalta. Ja noh, lähinnä kyse oli siitä, että kumpikaan ei keksinyt yhtään syytä miksi kyseistä leffaa ei voisi katsoa :) Sinne siis.
Sunnuntain ratoksi katsottiin laatua Ranskasta elokuvan 99 Frangia muodossa.
Tässä tapauksessa laatu voisi tarkoittaa vaikka tarkkaan harkittua kokonaisuutta, vaihtoehtoisia loppuja, mainosmaailman kritisointia, mustaa huumoria, ei niin itsestään selviä ratkaisuja sekä miespäähenkilön(Jean Dujardin) ulkoista olemusta.
Kyseessä siis oli hitusen psykedeelinen ja isosti huumehöyryinen kuvaus mainosmaailmasta ja kaiken katoavaisuudesta. Rosoinen ja osittain inhorealistinien kerronta toimivat hyvin. Elokuva alkaa siitä, kun miespäähenkilö seisoo pilvenpiirtäjän katolla pohtimassa hypätä vaiko ei. Ja siitä sitten mennään, suuntaan jos toiseen ja takaisinkin. Hämmentävä kokemus kaikkinensa, mutta katsomisen arvoinen. Neljä tähteä ja junalippu paikallisjunaan.
Huom:
leffaevässuositus: 1,5l popparit ja paljon juotavaa. pari karkkia kaverin pussista.
Takapuoli ei ehdi puutua, eikä kelloa ehdi katsoa, ainakaan ennen ensimmäistä loppua.
torstai 9. lokakuuta 2008
Myrsky vesilasissa
Parhaat näkemäni leffatrailerit taisivat pyöriä Tropic Thunderin alussa. Etenkin Tugg Speedmanin (Ben Stiller) Scorcher VI ja Kirk Lazarusin (Robert Downey Jr.) ja Tobey McGuiren (Himself) Satan's Alley voisivat olla näkemisen arvoisia. Harmi vaan, ettei niitä oikeasti ole olemassakaan...
Tropic Thunderin parhaat hetket keskittyivät muutenkin elokuvan alkupuolelle. Loppua kohden virta vähän väheni ja hyvästä aiheesta olisi voinut saada enemmänkin irti. Vähän enemmän diivailua ja muutama lisäneuroosi olisivat saattaneet tehdä terää. Etenkin räppäri Alpa Chinon (Brandon T. Jackson) hahmolla olisi saanut hyvää lisärevittelyä, mutta nyt ainakin hän jäi monessa kohtaa never-heard Jay Baruchelin varjoon. Oikein viihdyttävä leffa oli kuitenkin tällaisenaankin.
En yleensä olen mikään suuri Tom Cruise -fani (lähinnä johtuen hänen henkilökohtaisesta vakaumuksestaan, vaikkakin Lestatin rooli Interview With A Vampiressa oli oikein onnistunut, huolimatta siitä, että nauroin varttitunnin kuullessani Tompan ryhtyvän vampyyriksi...), mutta TT:ssa hän oli oikein mainio. Pakkelia oli naamassa (ja muuallakin) roimasti, mutta kyllä hänet silti siitä tunnisti. Lopun tanssikohtauksen aikana huvittunut myötähäpeän tunne oli sanoinkuvaamaton...
Tropic Thunderin parhaat hetket keskittyivät muutenkin elokuvan alkupuolelle. Loppua kohden virta vähän väheni ja hyvästä aiheesta olisi voinut saada enemmänkin irti. Vähän enemmän diivailua ja muutama lisäneuroosi olisivat saattaneet tehdä terää. Etenkin räppäri Alpa Chinon (Brandon T. Jackson) hahmolla olisi saanut hyvää lisärevittelyä, mutta nyt ainakin hän jäi monessa kohtaa never-heard Jay Baruchelin varjoon. Oikein viihdyttävä leffa oli kuitenkin tällaisenaankin.
En yleensä olen mikään suuri Tom Cruise -fani (lähinnä johtuen hänen henkilökohtaisesta vakaumuksestaan, vaikkakin Lestatin rooli Interview With A Vampiressa oli oikein onnistunut, huolimatta siitä, että nauroin varttitunnin kuullessani Tompan ryhtyvän vampyyriksi...), mutta TT:ssa hän oli oikein mainio. Pakkelia oli naamassa (ja muuallakin) roimasti, mutta kyllä hänet silti siitä tunnisti. Lopun tanssikohtauksen aikana huvittunut myötähäpeän tunne oli sanoinkuvaamaton...
"Check it out. Dustin Hoffman, 'Rain Man,' look retarded, act retarded, not retarded. Counted toothpicks, cheated cards. Autistic, sho'. Not retarded. You know Tom Hanks, 'Forrest Gump.' Slow, yes. Retarded, maybe. Braces on his legs. But he charmed the pants off Nixon and won a ping-pong competition. That ain't retarded. Peter Sellers, "Being There." Infantile, yes. Retarded, no. You went full retard, man. Never go full retard. You don't buy that? Ask Sean Penn, 2001, "I Am Sam." Remember? Went full retard, went home empty handed.."
~Kirk Lazarus
Kirjava rakkaustarina
Ensimmäisen kerran näin The Painted Veilin melko tarkalleen vuosi sitten ja eilen katsoimme sen uudelleen. Toisella katselukerralla tarina vain parani sillä kun kokonaisuus oli jo tiedossa, oli helpompi keskittyä yksityiskohtiin.
Ujo ja vetäytyvä bakteriologi Walter Fane (Edward Norton) rakastuu Kittyyn (Naomi Watts), joka on hemmoteltu seurapiiriperhonen. Kitty suostuu Walterin kosintaan lähinnä vain päästäkseen äidistään eroon. Avioliitto Walterin kanssa tarkoittaa muuttoa Kiinaan. Pian Kitty kuitenkin huomaa tehneensä virheen, sillä hiljainen Walter ei ole aivan sitä, mitä kotomaan nuoret uroot olivat. Walter keskittyy työhönsä ja Kitty hakee lohtua toisen miehen sylistä, pitkälti vain saadakseen miehensä huomiota luulen.
Kun Walter huomaa joutuneensa aisankannattajaksi, rankaisee hän sekä itseään että vaimoaan ilmoittautumalla vapaaehtoiseksi seudulle, jossa on pahin koleraepidemia vuosikausiin. Walter ei ole mikään supliikkimies, joten elämä viidakon ja koleran keskellä on Kittylle jos mahdollista vieläkin yksinäisempää.
Muiden ihmisten kautta Kitty alkaa vihdoin tuntea miehensä sellaisena, joka tämä todella on. Hän yrittää lähestyä Walteria, mutta tämän katkeruus ja ylpeys eivät anna periksi vastata petollisen vaimon yrityksiin. Ei ennen kuin hänkin on nähnyt Kittystä sellaisia puolia, joita ei ollut tiennyt olevan olemassa. Ja kun hän lopulta antaa anteeksi, hän osoittaa suurempaa jalomielisyyttä ja anteeksiantoa kuin Kitty osaa odottaakaan.
Historiallisena draamana ja kahden ihmisen kasvutarinana Kirjava huntu on kaunis. Edward Norton on upea hillittynä Walter Fanena. Tunteet, joita hän ei kykene eikä aina haluakaan tuoda esiin suoraan, näkyvät ohimenevinä ilmeinä ja eleinä ja kertovat paljon sanoja enemmän. Yksinkertaisesti kaunista katsottavaa.
Ujo ja vetäytyvä bakteriologi Walter Fane (Edward Norton) rakastuu Kittyyn (Naomi Watts), joka on hemmoteltu seurapiiriperhonen. Kitty suostuu Walterin kosintaan lähinnä vain päästäkseen äidistään eroon. Avioliitto Walterin kanssa tarkoittaa muuttoa Kiinaan. Pian Kitty kuitenkin huomaa tehneensä virheen, sillä hiljainen Walter ei ole aivan sitä, mitä kotomaan nuoret uroot olivat. Walter keskittyy työhönsä ja Kitty hakee lohtua toisen miehen sylistä, pitkälti vain saadakseen miehensä huomiota luulen.
Kun Walter huomaa joutuneensa aisankannattajaksi, rankaisee hän sekä itseään että vaimoaan ilmoittautumalla vapaaehtoiseksi seudulle, jossa on pahin koleraepidemia vuosikausiin. Walter ei ole mikään supliikkimies, joten elämä viidakon ja koleran keskellä on Kittylle jos mahdollista vieläkin yksinäisempää.
Muiden ihmisten kautta Kitty alkaa vihdoin tuntea miehensä sellaisena, joka tämä todella on. Hän yrittää lähestyä Walteria, mutta tämän katkeruus ja ylpeys eivät anna periksi vastata petollisen vaimon yrityksiin. Ei ennen kuin hänkin on nähnyt Kittystä sellaisia puolia, joita ei ollut tiennyt olevan olemassa. Ja kun hän lopulta antaa anteeksi, hän osoittaa suurempaa jalomielisyyttä ja anteeksiantoa kuin Kitty osaa odottaakaan.
Historiallisena draamana ja kahden ihmisen kasvutarinana Kirjava huntu on kaunis. Edward Norton on upea hillittynä Walter Fanena. Tunteet, joita hän ei kykene eikä aina haluakaan tuoda esiin suoraan, näkyvät ohimenevinä ilmeinä ja eleinä ja kertovat paljon sanoja enemmän. Yksinkertaisesti kaunista katsottavaa.
"It was silly of us to look for qualities in each other that we never had."
~Walter Fane
lauantai 27. syyskuuta 2008
A Love Song for New Orleans
Minulla on tällainen hassu tapa (tai on niitä varmaan aika montakin, mutta muun muassa tällainen), että jään toisinaan toistelemaan erilaisia lauseita mielessäni. Esimerkiksi elokuvien nimiä. Edellinen hokema oli No Country For Old Men (jota en ole kylläkään nähnyt). Torstaista asti kun luin eräästä viikottain ilmestyvästä laatulehdestä, että perjantaina tulee A Love Song For Bobby Long, olen jollottanut sitä mielessäni. Sen rytmi vaan kuulostaa mukavalta.
Elokuva oli kaunis. New Orleans oli kaunis ja toi mieleeni elokuvan Keskiyö hyvä ja pahan puutarhassa. Muistin ensin, että se tapahtuu myös New Orleansissa, mutta ystävämme IMDB kertoi sen sijoittuvan Savannahiin. Yhdysvaltain Etelässä kuitenkin ja jotain samaa tunnelmassa on.
Juonellisestihan Bobby Long ei ollut mitenkään hätkähdyttävä, jännittävimmän paljastuksenkin arvasin elokuvan alkumetreillä, mutta ei se haitannut. Tärkeintä olivat tunnelma ja henkilöiden välinen kemia. John Travolta oli upea persoonallisena professori Longina, samoin Scarlett Johansson Pursyna, eikä (ihana!!!) Gabriel Macht jäänyt mielestäni yhtään jälkeen.
Harvasta viime aikoina näkemästäni elokuvasta on jäänyt yhtä mukava fiilis.
Elokuva oli kaunis. New Orleans oli kaunis ja toi mieleeni elokuvan Keskiyö hyvä ja pahan puutarhassa. Muistin ensin, että se tapahtuu myös New Orleansissa, mutta ystävämme IMDB kertoi sen sijoittuvan Savannahiin. Yhdysvaltain Etelässä kuitenkin ja jotain samaa tunnelmassa on.
Juonellisestihan Bobby Long ei ollut mitenkään hätkähdyttävä, jännittävimmän paljastuksenkin arvasin elokuvan alkumetreillä, mutta ei se haitannut. Tärkeintä olivat tunnelma ja henkilöiden välinen kemia. John Travolta oli upea persoonallisena professori Longina, samoin Scarlett Johansson Pursyna, eikä (ihana!!!) Gabriel Macht jäänyt mielestäni yhtään jälkeen.
Harvasta viime aikoina näkemästäni elokuvasta on jäänyt yhtä mukava fiilis.
keskiviikko 20. elokuuta 2008
Come to papa
Eilen vietin tovin Isäpuolen seurassa. Ensimmäinen katsomisyritykseni noin vuonna 1992 jäi melko vajaaksi, sillä vartin katsomisen jälkeen julmat vanhempani estivät tämän korkeakulttuurisen tuotoksen suodattumisen verkkokalvoilleni muka liian raakana ja 13-vuotiaalle sopimattomana.
Hankin DVD:n vuonna 2006 Keskisen Veskun kyläpuodista, mutta kosken viime aikoina ole ollut kauhean innoittunut kauhuelokuvista, on se jäänyt katsomatta. Mutta nyt sen katsoin. Ja ihan kelvollinen rainahan tuo oli, omassa genressään.
Muutamia kysymyksiä elokuva kuitenkin herätti:
Hankin DVD:n vuonna 2006 Keskisen Veskun kyläpuodista, mutta kosken viime aikoina ole ollut kauhean innoittunut kauhuelokuvista, on se jäänyt katsomatta. Mutta nyt sen katsoin. Ja ihan kelvollinen rainahan tuo oli, omassa genressään.
Muutamia kysymyksiä elokuva kuitenkin herätti:
- Mistä olivat peräisin ne kuivat ruskeat lehdet, joiden seassa äiti ja tytär alussa telmivät? Kaikki ympäröivät puut ja pensaat olivat terhaakkaasti vihreässä lehdessä.
- Miten on mahdollista, että psykologin kuolema tulkittiin auto-onnettomuudeksi? Isäpuoli hakkasi äijän tainnoksiin puukepillä, kietoi (sievän vaaleanpunaiseen) paperiin, työnsi auton takapaksiin ja tuuppasi auton jokeen. Seuraavaksi hän selitti tytölle, kuinka psykologi oli menettänyt auton hallinnan ja suistunut tieltä. Erinomaista poliisityötä sanon ma.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)