Valkoinen

Puolalainen Karol (liikkis Zbigniew Zamachowski) ja ranskalainen Dominique (Julie Delpy) eroavat. Vaimo vie tuhkatkin pesästä ja vain sen takia, ettei ole saanut mieheltään sitä mitä olisi halunnut. Rakkaudesta viis.

Karol jää Pariisiin rahattomana ja passittomana ja päätyy lopulta maanmiehensä kanssa metroasemalle juomaan Glenfiddichiä. Juu, ei mitään Sorbusta vaan ehtaa yksimaltaista skottilaista. Suunnitelma kotiinpaluusta hahmottuu pikkuhiljaa ja sinne vihdoin päästyään Karol kehittää päässään keinon, jolla saa Dominiquen kärsimään aivan kuin hän on kärsinyt. Kosto tulee olemaan kaunis. Ja tavallaan ihan oikeasti kaunis, sillä ei Karol ole paha. Hän on vain edelleen epätoivoisen rakastunut Dominiqueen ja uskoo naisenkin rakastavan häntä. Dominique ei vain itse sitä tiedä tai myönnä ja jotenkinhan asia on tippaleipäaivoihinkin saatava.

Valtaa ja rikkauksia kasaantuu Karolille pikkuhiljaa, mutta loppuhuipentuma vaaditaan vielä. Ja sehän koittaa. Ja sen myötä, valkohehkuisen himon loisteessa, Karol saa kostonsa ja Dominique vihdoin ymmärtää mitä on menettänyt.

Siniseen verrattuna Valkoinen oli huomattavasti kepeämpi, vaikka aihe periaatteessa oli ihan yhtä synkkä. Enkä olisi kyllä arvannut mitä valkoinen väri tässä symboloi. Mutta sitten kun sen tajusin, niin ihan itsestäänselväähän se oli. Ja puola. Kielenä. Ei ollenkaan hassumman kuuloista.

Sininen

Kieslowskin väritrilogian ensimmäinen osa.

Jumaleissön.

Kaunista. Niin kaunista.

Julie menettää miehensä ja tyttärensä auto-onnettomuudessa, josta itse selviää hengissä. Siinä tilanteessa hänestä tuntuu parhaimmalta ratkaisulta itsekin päättää maallinen vaelluksensa, mutta ei Julie siihen pysty. Se olisi liian lopullista. Sen sijaan hän myy kaiken omaisuutensa, ottaa tyttönimensä käyttöön ja katoaa. Yrittää kovettaa ja kylmettää itsensä, ettei tuntisi eikä muistaisi.

Mutta eihän se onnistu. Oudoissa tilantessa, outoina hetkinä mieleen palaa sävellys, joka hänen mieheltään jäi kesken. Eikä ihmisiltäkään pysty täysin pakenemaan. Tahtomattaan ja tietämättään Julie pelastaa alakerran nuoren prostituoidun ja siitä alkaa matka takaisin.

Eikä sillä ole väliä, millaista rakkaus on. Kuka sitä tuntee ja ketä kohtaan sitä tuntee. Riittää että sitä on. Sillä se pitää hengissä.

Lopun sinfonia nostaa väkisinkin ihokarvat pystyyn ja saa aikaan kylmiä väreitä. Ehkä jopa tipan silmäkulmaan.

Lisää outoja teitä

Lynchilla jatketaan, tällä kertaa katseluvuorossa oli Lost Highway. Mulhollandiin verrattuna vähemmän ahdistava, vaikka olihan Lostissakin omat twinpeaksinsa, etenkin alussa. Enemmän mieleeni kuitenkin tuppasi Tarantinon tuotanto, vaikkapa Death Proof. Älkää kysykö miksi.

Kokonaisuutena meikkis näkisi asian niin, että pääteemana oli mustasukkaisuus, jota käsitellään kahdessa setissä. Ensin asiaa katsotaan petetyn aviomiehen (Bill Pullman) silmin, sitten kolmannen osapuolen (Balthazar Getty) kautta. Mutta oli miten päin vain, aina miehet tahtovat omistaa naisensa (suloinen Patricia Arquette).

Ensimmäisessä "sessiossa" mies ei puhu vaimolleen eikä vaimo miehelleen, mutta mielikuvitus lähtee hurjaan laukkaan. Sitten tehdään tekoja, joita ei pystytä tunnustamaan edes itselleen, muuta kuin filminpätkä kerrallaan. Ja kun totuus lopulta on paljastuvinaan, sen painoa on mahdoton kestää.

Toisaalla nuori mies päätyy paneskelemaan gangsterin heilaa. Eihän siitäkään mitään hyvää voi seurata. Kannoilla keikkuu taaskin kalpeanaamainen ystävämme Mustasukkaisuus, tai voisi se olla Kuolemakin, mutta eikö se olisi vähän liian kliseemäistä. Jossain kohtaa nämä kaksi tarinaa törmäävät. Vai joko ne törmäsivät?

Kermana kakun päälle saadaan vielä pornoleffaa Marilyn Mansonilla ja Rammsteinia. Sehr gut!

Kolme tähteä taisin tälle luvata, vaikka on tuo tähditys viime aikoina vähän jäänyt. Ja odottelen diileriltäni vielä Blue Velvetiä. Sitten saavat Lynchit minun osaltani toistaiseksi riittää.

Oudoilla teillä

David Lynchin Mulholland Drive. Enhän minä läheskään kaikkea ymmärtänyt, mutta en nyt kuitenkaan sanoisi tätä vaikeaksi elokuvaksi. Outohan se on, mutta ei vaikea. Twin Peaksia puhtaimmillaan olematta Twin Peaks. Kummallisia hahmoja, jotka eivät liity toisiinsa mitenkään. Tyyppejä, jotka unohtaa ja muistaessaan taas ei osaa sijoittaa niitä mihinkään.

Pohjimmiltaan kyse kuitenkin on rakkaudesta, yllättävää kyllä. Mustasukkaisuudesta. Nuoresta naisesta, joka haaveilee näyttelijänurasta ja unelma silmissä kiiltäen saapuu Los Angelesiin. Tyttöjen välisestä rakkaudesta, joka on toiselle vakavampaa kuin toiselle. Viattomuuden lopusta. Siitä, miten epätoivoisiin tekoihin rakkaus voi johtaa kun sitä käytetään väärin.

Tiivistettynä koko tarina on ehkä siinä hetkessä, kun Betty on koe-esiintymisessä. Muu elokuva on sen kohtauksen laajennettua versiota. Tai en minä tiedä. Eiköhän tämä arvio ole ihan yhtä hämärä kuin elokuva itse.

Mutta pelottava se on. Hiljainen ja pelottava. Ja oudolla tavalla mukaansatempaava.

Tämä laulu sen sijaan on uskomaton. Elokuvan lohdullisin kohta.