keskiviikko 29. lokakuuta 2008

kuusi tuntia venäjällä

katsoin siis Tohtori Zhivagon, versio on vuodelta 2002, pääosissa Hans Matheson, Keira Knightley ja Sam Neill. ja se se jaksaa aina yllättää kuinka sujuvasti ne siellä venäjällä tuota englantia puhuvat.

Elokuvana Tohtori Zhivago on toki hieno ajankuvaus sodanruntelemasta venäjästä ja sodan julmuuksista, elämän sattumista ja ah, rakkaudesta, tietty.

Leffassa herra Zhivagolla on vähän rankkaa. kaikilla muillakin tuntuu olevan vähän rankkaa. tosin Zhivago nyt tämä rankan elämän lisäksi vain myös rakastuu kahteen naiseen, tosin kyllä minäkin rakastuisin Keira Knightleyhyn jos tilaisuus sattuis kohdalle, kun se nyt vaan on jotenkin niin kaunis vaikka pukeutusi säkkiin ja sairastaisi lepraa.

mutta niin, ihan oli antoisa katselukokemus, ainakin angiinassa.

perjantai 24. lokakuuta 2008

Cronenberg x 2

Ihan vahingossa erehdyin kahtena peräkkäisenä päivänä katsomaan kaksi David Cronenbergin ohjaamaa luomusta, ensin Spiderin ja sitten Eastern Promisesin. Yhteistä molemmille on Lontoo, tietty hiljainen tunnelma ja hyvät näyttelijät. Siihen se sitten jääkin...

Spider

Sit jos tää vähän hämmentäis tätä kahvii. Laitoinks mä jo sokerii hei?







Yleisfriikki Raplh Fiennes esittää Spideria, joka vapautuu mielisairaalasta ja päätyy asumaan jonkinlaiseen kimppakämppään, jossa majailee muitakin hulluja, jotka eivät vielä ihan omillaan pärjää. Taloa ylläpitää rouva Wilkinson, joka ei ole kuulu ainakaan lempeydestään ja ystävällisyydestään.

Spider alkaa käydä mielessään läpi tapahtumia, jotka johtivat pöpilään päätymiseen ja vierailee vanhoilla kotikonnuillaan. Virallinen selitys on se, että Spider näki kuinka hänen isänsä (Gabriel Byrne) tappoi hänen äitinsä (Miranda Richardson). Mutta kas kummaa, ei se tainnut mennäkään ihan niin...

Leffan kannessa lukee A sensational way of representing mental illness!.
No.
Joo.
Voihan se olla niinkin, mutta pirun tylsä leffa siitä tuli. Sorppa vaan David, ei iskenyt. Ei, vaikka Ralpf oli oikein hyvä roolissaan mutta niinhän se aina, jos esittää friikkiä. Niin kuin se monesti tekee.

Eastern Promises

Viggo on kova jätkä ku uskaltaa tumpata röökin kieleen. Älä tee tätä kotona!






Tanskan lahja maailmalle (ainakin toisessa polvessa) Viggo Mortensen jäykistelee Nikolaina, Venäjän mafian juoksupoikana. Naomi Watts puolestaan on kätilö Anna, joka törmää työssään nuoreen tyttöön, joka kuolee synnytyspöydälle. Lapsi jää eloon ja tytön tavaroista löytyy venäjäksi kirjoitettu päiväkirja. Annan isä oli venäläinen, mutta Anna itse ei osaa kieltä, joten hän kiikuttaa tekstin käännettäväksi paikallisen ravintelin omistajalle Semjonille (Armin Mueller-Stahl). Pahaksi onneksi Semjon sattuu olemaan mafiapomo ja päiväkirjasta löytyy hänen kannaltaan kaikenlaista vähemmän kivaa tekstiä.

Jossain vaiheessa Anna tajuaa, että hiekkalaatikolle eksyneet isot pojat ovat oikeasti pahoja eikä heidän kanssaan kannata temppuilla tai voi käydä huonosti. Samaan aikaan Nikolai onnistuu osoittamaan kelvollisuutensa Semjonille ja hänet otetaan mafian, vory v zakonen, jäseneksi.

Annan ja Nikolain tarinat kulkevat elokuvassa periaatteessa rinnakkain ja aina välillä he kohtaavat. Anna huomaa, että Nikolai huomaamattomasti suojelee häntä ja vastasyntynyttä lasta, mutta vielä lopussakaan hän ei saa tietää totuutta.

Mut osaa se kyl olla hempeeki... <3









Katsoja sen sijaan oivaltaa sen totuuden kyllä aika varhaisessa vaiheessa, jos silmänsä pitää auki ja aivotoiminta rullaa. En nimittäin muista yhtään leffaa tähän hätään, jossa naispäähenkilö olisi rakastunut tai tuntenut edes jotain lämpimiä tunteita täysin rikollista ja kelvotonta miespäähenkilöä kohtaan. Aina täytyy olla joku takaportti, jolla miehen pahat teot voidaan oikeuttaa.

Huolimatta tästä pienestä kliseisyydestä tykkäsin Eastern Promisesista. Viggo oli aikas cool eikä Naomikaan hassumpi ollut. Että ennemmin mä tätä suosittelen kuin Spideria.

tiistai 21. lokakuuta 2008

Tappava ase

Eilen illalla arvoimme varttitunnin elokuvaa. Siippa halusi katsoa ensimmäisen Tappavan aseen, minä vastustelin, koka "muistin sen ulkoa". Vessakohtauksen ja kaiken muun. Lopulta myönnyin ja ihan hyvä niin. Koska (jälleen kerran) valikoiva muistini oli valikoinut väärin, ei se vessakohtaus ollut ykkösessä vaan jossain muussa. Enkä muistanut ykkösestä juuri mitään muutakaan. En ainakaan sitä, miten paljon synkempi se oli joihinkin myöhempiin verrattuna.

Mel Gibson kärvistelee uskottavanoloisesti vaimonsa menettäneen, itsetuhoisen Martin Riggsin roolissa ja Danny Glover komppaa Murtaughina. Tosin tällä hetkellä katsottuna juuri viisikymmentä täyttäneen Murtaughin huokailut I'm too old for this shit kuulostavat hiukan koomisilta, viisikymppinenhän on vielä nuoruutensa kukoistuksessa.

Kaksikko Riggs ja Murtaugh päätyy selvittämään jälkimmäisen entisen sotakaverin (vuonna 1987 Vietnam oli vielä pop) tyttären kuolemaa. Homma näyttää ensialkuun selvältä, mutta sitähän ne eivät koskaan ole. Roskiksesta alkaa löytyä jos jonkinlaista kenraalia ja huumekuriiria ja korruptoitunutta pankkiiria kun aikansa penkoo. Välillä heitetään vähän huonoa läppää rouva Murtaughin huonoista ruoanlaittotaidoista ja sen sellaista.

Mutta kuten sanottu, läppää lentää vähemmän kuin muistin ja meno on muutenkin synkempää. Katsotaan mihin se kehittyy, kunhan saamme tahkottua saagaa eteenpäin....

"He-Man, I am your father..."

Alle kouluikäisenä minulla oli yksi koiraspuoleinen kaveri, sanotaan vaikka "Ville". Joskus leikimme hänen luonaan sellaisilla muovisilla He-Man -figuureilla. Ville leikki He-Manilla ja minä halusin aina ehdottomasti Skeletorin, mikä varmasti kertoo minusta jo jotain...

Joten kun yhtenä iltana viime viikolla siippa ylipuhui minut katsomaan Dolph Lundgrenin laatuleffoja, motivaatio kohosi huippuunsa kun tajusin, että Masters of the Universe kertoi juurikin He-Manista ja Skeletorista.

Elokuvan jälkeen kävimme kutakuinkin seuraavanlaisen ajatustenvaihdon.
Siippa: No, mitäs tykkäsit?
Minä: Ihan ookoo se oli.
S: Et oo tosissas? Sehän on ihan käsittämätöntä shittiä. Kaikkien mielestä.
M: No musta se oli tavallaan ihan sympaattinen. Kaikki ne Tähtien sodan jämävarastosta hankitut asut ja läpinäkyvät avaruusalukset ja muut. Kyllä se varmaan parempi oli kuin Christopher Lambertin Beowulf. Tai Tuhon juna.
S: Mun täytyy tunnustaa jotain.
M: No mitä?
S: Me lyötiin töissä poikien kanssa vetoa siitä, että saanko sut katsomaan tätä. Ne veikkasi, että sä et kato.
M: Ai. No paljon voitit? Ollaanko me nyt rikkaita?
S: Ei me rahasta lyöty vetoa.
M: No höh.

sunnuntai 12. lokakuuta 2008

Halvalla lähtee (99 frangia)

Olen vihdoinkin katsonut elokuvan, ihan kokonaisen. Ja aion arvostella.
Elokuva tosin tuli valittua täysin sattumalta ja leffasta mitään tietämättä, sunnuntairuuhkassa tennispalatsin listalta. Ja noh, lähinnä kyse oli siitä, että kumpikaan ei keksinyt yhtään syytä miksi kyseistä leffaa ei voisi katsoa :) Sinne siis.

Sunnuntain ratoksi katsottiin laatua Ranskasta elokuvan 99 Frangia muodossa.

Tässä tapauksessa laatu voisi tarkoittaa vaikka tarkkaan harkittua kokonaisuutta, vaihtoehtoisia loppuja, mainosmaailman kritisointia, mustaa huumoria, ei niin itsestään selviä ratkaisuja sekä miespäähenkilön(Jean Dujardin) ulkoista olemusta.

Kyseessä siis oli hitusen psykedeelinen ja isosti huumehöyryinen kuvaus mainosmaailmasta ja kaiken katoavaisuudesta. Rosoinen ja osittain inhorealistinien kerronta toimivat hyvin. Elokuva alkaa siitä, kun miespäähenkilö seisoo pilvenpiirtäjän katolla pohtimassa hypätä vaiko ei. Ja siitä sitten mennään, suuntaan jos toiseen ja takaisinkin. Hämmentävä kokemus kaikkinensa, mutta katsomisen arvoinen. Neljä tähteä ja junalippu paikallisjunaan.

Huom:
leffaevässuositus: 1,5l popparit ja paljon juotavaa. pari karkkia kaverin pussista.
Takapuoli ei ehdi puutua, eikä kelloa ehdi katsoa, ainakaan ennen ensimmäistä loppua.

torstai 9. lokakuuta 2008

Myrsky vesilasissa

Parhaat näkemäni leffatrailerit taisivat pyöriä Tropic Thunderin alussa. Etenkin Tugg Speedmanin (Ben Stiller) Scorcher VI ja Kirk Lazarusin (Robert Downey Jr.) ja Tobey McGuiren (Himself) Satan's Alley voisivat olla näkemisen arvoisia. Harmi vaan, ettei niitä oikeasti ole olemassakaan...

Tropic Thunderin parhaat hetket keskittyivät muutenkin elokuvan alkupuolelle. Loppua kohden virta vähän väheni ja hyvästä aiheesta olisi voinut saada enemmänkin irti. Vähän enemmän diivailua ja muutama lisäneuroosi olisivat saattaneet tehdä terää. Etenkin räppäri Alpa Chinon (Brandon T. Jackson) hahmolla olisi saanut hyvää lisärevittelyä, mutta nyt ainakin hän jäi monessa kohtaa never-heard Jay Baruchelin varjoon. Oikein viihdyttävä leffa oli kuitenkin tällaisenaankin.

En yleensä olen mikään suuri Tom Cruise -fani (lähinnä johtuen hänen henkilökohtaisesta vakaumuksestaan, vaikkakin Lestatin rooli Interview With A Vampiressa oli oikein onnistunut, huolimatta siitä, että nauroin varttitunnin kuullessani Tompan ryhtyvän vampyyriksi...), mutta TT:ssa hän oli oikein mainio. Pakkelia oli naamassa (ja muuallakin) roimasti, mutta kyllä hänet silti siitä tunnisti. Lopun tanssikohtauksen aikana huvittunut myötähäpeän tunne oli sanoinkuvaamaton...
"Check it out. Dustin Hoffman, 'Rain Man,' look retarded, act retarded, not retarded. Counted toothpicks, cheated cards. Autistic, sho'. Not retarded. You know Tom Hanks, 'Forrest Gump.' Slow, yes. Retarded, maybe. Braces on his legs. But he charmed the pants off Nixon and won a ping-pong competition. That ain't retarded. Peter Sellers, "Being There." Infantile, yes. Retarded, no. You went full retard, man. Never go full retard. You don't buy that? Ask Sean Penn, 2001, "I Am Sam." Remember? Went full retard, went home empty handed.."
~Kirk Lazarus

Kirjava rakkaustarina

Ensimmäisen kerran näin The Painted Veilin melko tarkalleen vuosi sitten ja eilen katsoimme sen uudelleen. Toisella katselukerralla tarina vain parani sillä kun kokonaisuus oli jo tiedossa, oli helpompi keskittyä yksityiskohtiin.

Ujo ja vetäytyvä bakteriologi Walter Fane (Edward Norton) rakastuu Kittyyn (Naomi Watts), joka on hemmoteltu seurapiiriperhonen. Kitty suostuu Walterin kosintaan lähinnä vain päästäkseen äidistään eroon. Avioliitto Walterin kanssa tarkoittaa muuttoa Kiinaan. Pian Kitty kuitenkin huomaa tehneensä virheen, sillä hiljainen Walter ei ole aivan sitä, mitä kotomaan nuoret uroot olivat. Walter keskittyy työhönsä ja Kitty hakee lohtua toisen miehen sylistä, pitkälti vain saadakseen miehensä huomiota luulen.

Kun Walter huomaa joutuneensa aisankannattajaksi, rankaisee hän sekä itseään että vaimoaan ilmoittautumalla vapaaehtoiseksi seudulle, jossa on pahin koleraepidemia vuosikausiin. Walter ei ole mikään supliikkimies, joten elämä viidakon ja koleran keskellä on Kittylle jos mahdollista vieläkin yksinäisempää.

Muiden ihmisten kautta Kitty alkaa vihdoin tuntea miehensä sellaisena, joka tämä todella on. Hän yrittää lähestyä Walteria, mutta tämän katkeruus ja ylpeys eivät anna periksi vastata petollisen vaimon yrityksiin. Ei ennen kuin hänkin on nähnyt Kittystä sellaisia puolia, joita ei ollut tiennyt olevan olemassa. Ja kun hän lopulta antaa anteeksi, hän osoittaa suurempaa jalomielisyyttä ja anteeksiantoa kuin Kitty osaa odottaakaan.

Historiallisena draamana ja kahden ihmisen kasvutarinana Kirjava huntu on kaunis. Edward Norton on upea hillittynä Walter Fanena. Tunteet, joita hän ei kykene eikä aina haluakaan tuoda esiin suoraan, näkyvät ohimenevinä ilmeinä ja eleinä ja kertovat paljon sanoja enemmän. Yksinkertaisesti kaunista katsottavaa.

"It was silly of us to look for qualities in each other that we never had."
~Walter Fane