Jean Reno on 22 Bulletsin Charly Matteï, eläkkeelle vetäytynyt mafioso ja palkkamurhaaja. Eläkkeellä pysyttely osoittautuu kuitenkin vaikeaksi, sillä joku tusauttaa Charlyyn 22 luotia. Ihmeen kaupalla mies kuitenkin jää henkiin ja kostoretkihän siitä alkaa. Matkan varrella vanhat ystävyyssuhteet joutuu funtsailemaan vähän uusiksi. Sivujuonteena tarinassa on mukana aviomiehensä kuoleman jälkeen pikkuhiukkasen alkoholisoitunut yksinhuoltaja ja etsivä Marie.
22 Bullets on väkivaltainen ja raaka kertomus, mutta jotenkin samalla kaunis. Kenties se johtuu Jean Renosta, sillä hänen piilevä sympaattisuutensa saa puolelleen, olkoon roolihahmo miten luihu ja kriminalisoitunut tahansa. Itse olen pitkään tuominnut ranskalaiset elokuvat suoralta kädeltä tekotaiteellisiksi ja pitkäveteisiksi, mutta taas kerran löytyi säännön vahvistava poikkeus.
lauantai 15. tammikuuta 2011
sunnuntai 31. lokakuuta 2010
State of Play
Ben Affleck on kongressiedustaja, jolle käy vähän kalpaten. Ennen tärkeää istuntoa jää metron alle kaunis avustajatyttönen, jota herra edustaja on erehtynyt vähän höyläämään. Russell Crowe puolestaan on kyseisen edustajan nuoruudenystävä ja toimittajanrenttu, joka päätyy kirjoittamaan juttua huumehörhön ja pitsakuskin henget vaatineesta ammuskelusta. Vaan kappas, pikkuhiljaa alkaakin näyttää siltä, että molemmat tapaukset liittyvät jollain tavalla yhteen ja sen lisäksi vielä palkka-armeijayritykseen nimeltä PointCorp, jonka toimia kongressiedustaja on tutkinut.
Aikalailla perussettiä siis tuo State of Play. Byrokratiaa, salaliittoteorioita ja tutkivan journalismin kiihkeitä hetkiä. Toteutus on kuitenkin oivallinen ja vaikka en nyt ihan totuudenmukaisuudesta tiedäkään, niin kuvittelisin ainakin toimittajantyöstä elokuvan antavan aika hyvän kuvan. Nimenomaan siis oikeasta journalismista, ei siitä, mitä keltainen lehdistö harjoittaa.
Beniksen ja Russelin rinnalla elokuvassa ovat Rachel McAdams pirtsakkana toimittajatyttösenä, joka saa elämänsä tilaisuuden suuren jutun kanssa, sekä Helen Mirren toimituksen ja lehden omistajien välillä tasapainottelevana päätoimittajana. DVD:n ekstroista on pakko mainita making of -dokkari, josta saa varsin mielenkiintoista tietoa elokuvan kuvaamisesta ja siihen käytetyistä erilaisista linsseistä. Vaihteeksi siis jotain muutakin, kuin perinteistä keskinäisen kehumisen kerhoa.
Aikalailla perussettiä siis tuo State of Play. Byrokratiaa, salaliittoteorioita ja tutkivan journalismin kiihkeitä hetkiä. Toteutus on kuitenkin oivallinen ja vaikka en nyt ihan totuudenmukaisuudesta tiedäkään, niin kuvittelisin ainakin toimittajantyöstä elokuvan antavan aika hyvän kuvan. Nimenomaan siis oikeasta journalismista, ei siitä, mitä keltainen lehdistö harjoittaa.
Beniksen ja Russelin rinnalla elokuvassa ovat Rachel McAdams pirtsakkana toimittajatyttösenä, joka saa elämänsä tilaisuuden suuren jutun kanssa, sekä Helen Mirren toimituksen ja lehden omistajien välillä tasapainottelevana päätoimittajana. DVD:n ekstroista on pakko mainita making of -dokkari, josta saa varsin mielenkiintoista tietoa elokuvan kuvaamisesta ja siihen käytetyistä erilaisista linsseistä. Vaihteeksi siis jotain muutakin, kuin perinteistä keskinäisen kehumisen kerhoa.
lauantai 30. lokakuuta 2010
Musta dahlia
James Ellroyn kirjaan perustuva Musta dahlia sivuaa vuonna 1947 tapahtunutta Elizabeth Shortin murhaa. Entisen nyrkkeilysankarit, nykyiset poliisit Bucky Bleichert (Josh Hartnett) ja Lee Blanchard (Aaron Eckhart) päätyvät selvittämään tapausta. Työn alla on myös pari muuta keissiä, jotka ehkä jotenkin liittyvät Bettyn murhaan tai sitten eivät. Minulle ainakin jäi se vähän epäselväksi.
Musta dahlia olisi varmasti ihan hyvä elokuva (on se ihan katsottava nytkin), jos se olisi pikkuisen selkeämpi. Kotiraatimme toinen puoli oli melkein kärryillä loppuun asti, toinen tipahti jo alkumetreillä. Tapahtumia oli niin paljon ja niiden kytkökset toisiinsa selvenivät niin myöhään, että aika paljon energiaa mukana pysyminen vaati. Verrattuna toiseen vastaavaan eli Zodiaciin, ei Musta dahlia tempaise mukaansa läheskään samalla tavalla. Sitä katsoo lähinnä siksi, että toivoo ymmärtävänsä tai odottaa hetkeä, jolloin kaikki palaset loksahtavat kohdalleen.
Näyttelijäkaarti elokuvassa on tasaisen hyvä, naiskauneutta edustavat Leen tyttöystävä Kay (Scarlett Johansson) sekä seurapiiriperho Madeleine (Hillary Swank).
Musta dahlia olisi varmasti ihan hyvä elokuva (on se ihan katsottava nytkin), jos se olisi pikkuisen selkeämpi. Kotiraatimme toinen puoli oli melkein kärryillä loppuun asti, toinen tipahti jo alkumetreillä. Tapahtumia oli niin paljon ja niiden kytkökset toisiinsa selvenivät niin myöhään, että aika paljon energiaa mukana pysyminen vaati. Verrattuna toiseen vastaavaan eli Zodiaciin, ei Musta dahlia tempaise mukaansa läheskään samalla tavalla. Sitä katsoo lähinnä siksi, että toivoo ymmärtävänsä tai odottaa hetkeä, jolloin kaikki palaset loksahtavat kohdalleen.
Näyttelijäkaarti elokuvassa on tasaisen hyvä, naiskauneutta edustavat Leen tyttöystävä Kay (Scarlett Johansson) sekä seurapiiriperho Madeleine (Hillary Swank).
Robin Hood
Kyllähän Crowen Russelia kelpaa katsella paidatonna, mutta vähän turhan pitkäveteiset kehykset on Ridley Scott siihen tehnyt. Kaksi ja puoli tuntia ratsastelua, ihmettelyä ja oman menneisyyden metsästystä Englannin nummilla olisi saanut varmasti tiivistettyä lyhyempäänkin formaattiin. Etenkin, kun ei siinä sitten kauheasti mitään kuitenkaan tapahtunut.
Aika selkeä Gladiaattorin jatko-osahan Robin Hood on. Ja vielä selkeämpi seuraavan Robin Hoodin esiosa. Olisivat vaan suoraan tehneet Robin Hood -trilogian... Itse en ainakaan kokenut kauheasti mitään saaneeni, vaikka nyt tiedän, mistä Robsterin legenda on saanut alkunsa. Kyl mie enemmän tykkäsin siitä Kevin Costnerin Robinista. Siinä oli se Bryan Adamsin kiva biisikin.
Aika selkeä Gladiaattorin jatko-osahan Robin Hood on. Ja vielä selkeämpi seuraavan Robin Hoodin esiosa. Olisivat vaan suoraan tehneet Robin Hood -trilogian... Itse en ainakaan kokenut kauheasti mitään saaneeni, vaikka nyt tiedän, mistä Robsterin legenda on saanut alkunsa. Kyl mie enemmän tykkäsin siitä Kevin Costnerin Robinista. Siinä oli se Bryan Adamsin kiva biisikin.
Viimeinen talo vasemmalla
Verta ja suolenpätkiä -osastollamme tutustuimme Wes Craven -uusintaan Viimeinen talo vasemmalla. Olisi saanut se jäädä tekemättä, sekä tutustuminen, että uusinta. Lukuunottamatta kahta rehellisen terhakkaa splatterkohtausta (joista toiseen sisältyi jätemylly ja toiseen mikroaaltouuni), oli elokuva aikamoista skeidaa. Tai tietysti, jos pitää näitä nykypäivän teinikauhupläjäyksiä kunnon kauhuna, niin eihän siinä sitten mitään vikaa ollut...
Nyt homma oli kuitenkin pilattu kököillä näyttelijäsuorituksilla, ärsyttävän siloposkisilla teineillä jotka yrittävät tämänkin leffan avulla pinnistää oikeiksi näyttelijöiksi sekä puuduttavan hitailla yrityksillä tiivistää tunnelmaa ja pohjustaa tulevaa kliimaksia. Jota ei sitten ikinä kuitenkaan tule. Että eipä juuri kannata vaivautua.
Nyt homma oli kuitenkin pilattu kököillä näyttelijäsuorituksilla, ärsyttävän siloposkisilla teineillä jotka yrittävät tämänkin leffan avulla pinnistää oikeiksi näyttelijöiksi sekä puuduttavan hitailla yrityksillä tiivistää tunnelmaa ja pohjustaa tulevaa kliimaksia. Jota ei sitten ikinä kuitenkaan tule. Että eipä juuri kannata vaivautua.
Napapiirin sankarit
Tässäpä sitä on suomalaisen miehen angstia kauneimmillaan. Ihan sellainen perussetti. Työt on viety Kiinaan, vaimo lähtenyt ja jääkiekossakaan ei Suomi pärjää. Mitä sitä muuta jää jäljelle, kuin mahdollisuus liittyä ikiaikaiseen esi-isien ketjuun ja käydä ripustautumassa kaulakiikkuun paikkakunnan kuuluisaan männynraatoon?
Näistä lähtökohdista alkaa Napapiirin sankarit. Amisviiksinen Janne (Jussi Vatanen), järjen ääni Kapu (Jasperjesperjoonatan Pääkkönen) ja reppana Räihänen (Timo Lavikainen) sinnittelevät vielä jossain toivottomuuden ja totaalisen epätoivon rajoilla. Jannella sentään on vielä emäntä, mutta vähän niin ja näin senkin kanssa on. Etenkin, kun ihana Inari (Pamela Tola) antaa Jannelle ukaasin hankkia digiboksin taloon aamuun mennessä tai muuttokuorma starttaa kohti etelää.
Tiedossa on tietenkin sen seitsemänkymmentä sattumaa ja tapahtumaa, ennen kuin digiboksi Inarille saadaan. Bensa loppuu, sitten rahat, turpiin tulee yhdelle jos toisellekin. Kaikesta sähläyksestä huolimatta onnistutaan kuitenkin pysymään myötähäpeän herättämisen yläpuolella, vaikka uskottavuuden rajoja koetellaankin. Jopa Jasperjesperjoonatan Pääkköstäkin pystyy nykyään katsomaan...
Hieman amerikkalaishenkinen tuotoshan Napapiirin sankarit kieltämättä on, mutta kyllä sen kestää.
Näistä lähtökohdista alkaa Napapiirin sankarit. Amisviiksinen Janne (Jussi Vatanen), järjen ääni Kapu (Jasperjesperjoonatan Pääkkönen) ja reppana Räihänen (Timo Lavikainen) sinnittelevät vielä jossain toivottomuuden ja totaalisen epätoivon rajoilla. Jannella sentään on vielä emäntä, mutta vähän niin ja näin senkin kanssa on. Etenkin, kun ihana Inari (Pamela Tola) antaa Jannelle ukaasin hankkia digiboksin taloon aamuun mennessä tai muuttokuorma starttaa kohti etelää.
Tiedossa on tietenkin sen seitsemänkymmentä sattumaa ja tapahtumaa, ennen kuin digiboksi Inarille saadaan. Bensa loppuu, sitten rahat, turpiin tulee yhdelle jos toisellekin. Kaikesta sähläyksestä huolimatta onnistutaan kuitenkin pysymään myötähäpeän herättämisen yläpuolella, vaikka uskottavuuden rajoja koetellaankin. Jopa Jasperjesperjoonatan Pääkköstäkin pystyy nykyään katsomaan...
Hieman amerikkalaishenkinen tuotoshan Napapiirin sankarit kieltämättä on, mutta kyllä sen kestää.
perjantai 15. lokakuuta 2010
The American
Perjantai-illan ratoksi kävimme katsomassa kuinka Irina Björklund ja Samuli Vauramo loistivat The Americanissa, jossa myös joku Tsoorts Kluuni palloili sivuosassa...
The American lienee amerikkalainen näkemys ranskalaisesta taide-elokuvasta, jos tiedätte mitä tarkoitan. Paljon hiljaisuutta, vähän vuorosanoja, ei turhaa selittelyä, synkkiä värejä, seksiä ja väkivaltaa. Siinä mielessä siis piristävä poikkeus jenkkileffojen saralla. Vaikka tuskin kuitenkaan jaksaisin sitä ihan pian uudestaan katsoa, koska oli siinä tiettyä raskautta. Ja hitautta tietenkin. Mikään ei tapahdu nopeasti, asioita valmistellaan ja välillä George tuijottelee ja kurtistelee kulmiaan. Pään sisällä tapahtuu, mutta (onneksi) sitä ei pahemmin selitellä.
Niin Irina ja Samuli? Irinalla on vuorosanoja, Samuli taitaa ruudussa viipyä pitempään. Jotenkin kyllä hassua nähdä Irina ja George samassa kuvassa. Melkein luonnotonta.
The American lienee amerikkalainen näkemys ranskalaisesta taide-elokuvasta, jos tiedätte mitä tarkoitan. Paljon hiljaisuutta, vähän vuorosanoja, ei turhaa selittelyä, synkkiä värejä, seksiä ja väkivaltaa. Siinä mielessä siis piristävä poikkeus jenkkileffojen saralla. Vaikka tuskin kuitenkaan jaksaisin sitä ihan pian uudestaan katsoa, koska oli siinä tiettyä raskautta. Ja hitautta tietenkin. Mikään ei tapahdu nopeasti, asioita valmistellaan ja välillä George tuijottelee ja kurtistelee kulmiaan. Pään sisällä tapahtuu, mutta (onneksi) sitä ei pahemmin selitellä.
Niin Irina ja Samuli? Irinalla on vuorosanoja, Samuli taitaa ruudussa viipyä pitempään. Jotenkin kyllä hassua nähdä Irina ja George samassa kuvassa. Melkein luonnotonta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)