Tällä viikolla on tullut katsottua kolme elokuvatusta. Kaksi on täällä jo kertaalleen arvioitu, mutta heitänpä minäkin lusikkani niihin soppiin.
Public Enemies
Maanantai-ilta kului Johnny Deppin ja kumppaneiden parissa leffateatterissa. En tiennyt elokuvasta sen enempää, kuin mitä Aimo täällä aikaisemmin oli ehtinyt kertoa. Elokuva oli ihan vaikuttava, mutta ei mielestäni kuitenkaan hirveän ihmeellinen. Ehkä se johtuu siitä, etten ole kauhean viehtynyt tuollaisesta gangsterimeiningistä.
Johnny D. oli roolissaan vallan hyvä, samoin Marion Cotillard, joka olikin läsnä elokuvan vaikuttavimmassa kohtauksessa. Tai ainakin minulle jäi perusteeton naisen turpaan vetäminen parhaiten elokuvasta mieleen. Sen lisäksi, että äänitehosteet olivat taas "pikkuhiukkasen" liian kovalla. Mutta onneksi sitä räiskimistä ei ollut ihan koko ajan.
Burn After Reading
Viiru kalusi tämän leffan taannoin, eikä minulla kauheasti mitään uutta lisättävää ole. Paitsi että minun mielestäin Brad Pitt oli ihan hauska ja George Clooney tuntui paikoitellen hiukan ärsyttävältä, samoin Frances McDormandin kuntosalitätönen kauneusleikkaushimossaan. Paras suoritus kuitenkin oli John Malkovichilla, joka yleensä ärsyttää minua (joko hyvällä tai huonolla tavalla). Nyt John oli pelkästään sympaattinen ja viehättävä potkut saaneena CIA-agenttina.
Sikäli BAR oli hyvä elämys, että vaikka se juoneltaan oli aikamoinen kohellusleffa, toteutus ei missään vaiheessa mennyt myötähäpeän puolelle. Jossain rinnakkaisessa universumissa tapahtumat olisivat periaatteessa ihan mahdollisia ja siksi leffa tuntui absurdilla tavalla realistiselta.
Sauna
Sokerina pohjalla suomalaista kauhua. Ja voi poijjaat, mie kuulkaa tykkäsin!
Veljekset Knut ja Erik ovat vetämässä valtakunnan rajaa jossain hevon helvetissä ja löytävät suon keskeltä kummallisen kylän, jonka lähistöllä pönöttää ikiaikainen saunarakennus. Sen funktio on kaikille vähän mysteeri, mutta jotain pelottavaa siinä on. Eivätkä kyläläisetkään ihan normaaleja taida olla.
Sauna oli unenomainen, epätodellisella tavalla realistinen, visuaalisesti todella kaunis, mystinen. Ehkä enemmän sitten kuitenkin psykologisen kauhun puolelle taipuvaa, verestä huolimatta. Sen olisi voinut pilata niin monessa kohtaa ja niin monella tavalla ja jos jenkit tämän olisivat tehneet, tuloksena olisi ollut uskomatonta scheissea. Jopa ystävämme IMDBkin sen tunnustaa: "The amount of spookiness achieved with no special effects other than blood, is truly remarkable, and a lesson for Hollywood."
Ville Virtanen oli upea karuna Erikinä samoin Viktor Klimenko Semenskinä, vaikka saikin kai roolinsa ansiosta jotain jupinaa uskonveljiltään kuulla. Paras suomalainen leffa, jonka meikkis on kuunaan nähnyt. Piste.
torstai 20. elokuuta 2009
lauantai 8. elokuuta 2009
Public Enemies
Laskettuun aikaan on karvan verran yli kuukausi ja puolison kysymys kuuluu: "Mennäänkö leffaan?".
Takaraivossa jyskyttää inhottavan karu tieto siitä, että leffahaaveet saa hetkeksi unohtaa vauvan tultua taloon.
Luonnollisesti vastaus on myönteinen, mutta samalla tämä käynti aiheuttaa määrätynlaisia paineita. Leffan on parasta olla hyvä. Paikkojen on parasta osua reunaan käytävän puolelle.
Leffateatterin ohjelmistossa oli ilahduttavasti jonkinlaisessa ennakossa Public Enemies, joka saa ensi-iltansa 14.8. Sinne siis!
Tiesin John Dillingerin elämänvaiheista kertovasta elokuvasta kutakuinkin vain sen, mitä olin mainoksista nähnyt. Siis sen, että elokuvan pääosissa ovat Johnny Depp, Christian Bale ja Piafissa ihastuttanut Marion Cotillard.
Ja kas, ihastuttipa Public Enemieskin. Elokuvassa oli kunnolla 1930-luvun tuntua ja tunnelmaa. Ruudin pystyi melkein haistamaan (mies kommentoi, että aseiden äänet olivat harvinaisen aidot).
Vain 31-vuotiaaksi ehtinyt Dillinger ehti paljon, näin myös elokuvassakin. Tempoa ei puuttunut, mutta elokuva ei ollut mikään aisteja kiduttava action-pläjäyskään. Depp toi hahmoon mukavaa veitikkamaisuutta - kaveristahan ihan rupesi tykkäämään, vaikka rosvo olikin.
Jotain elokuvan mukaansatempaavuudesta kertonee se, etten yli kahden tunnin elokuvan aikana käynyt kertaakaan vessassa.
Parhaimmillaan hyvät henkilökuvaukset saavat minut istumaan yömyöhään koneella ja etsimään tietoa elokuvan ihmisistä. Niin kävi tälläkin kertaa.
Takaraivossa jyskyttää inhottavan karu tieto siitä, että leffahaaveet saa hetkeksi unohtaa vauvan tultua taloon.
Luonnollisesti vastaus on myönteinen, mutta samalla tämä käynti aiheuttaa määrätynlaisia paineita. Leffan on parasta olla hyvä. Paikkojen on parasta osua reunaan käytävän puolelle.
Leffateatterin ohjelmistossa oli ilahduttavasti jonkinlaisessa ennakossa Public Enemies, joka saa ensi-iltansa 14.8. Sinne siis!
Tiesin John Dillingerin elämänvaiheista kertovasta elokuvasta kutakuinkin vain sen, mitä olin mainoksista nähnyt. Siis sen, että elokuvan pääosissa ovat Johnny Depp, Christian Bale ja Piafissa ihastuttanut Marion Cotillard.
Ja kas, ihastuttipa Public Enemieskin. Elokuvassa oli kunnolla 1930-luvun tuntua ja tunnelmaa. Ruudin pystyi melkein haistamaan (mies kommentoi, että aseiden äänet olivat harvinaisen aidot).
Vain 31-vuotiaaksi ehtinyt Dillinger ehti paljon, näin myös elokuvassakin. Tempoa ei puuttunut, mutta elokuva ei ollut mikään aisteja kiduttava action-pläjäyskään. Depp toi hahmoon mukavaa veitikkamaisuutta - kaveristahan ihan rupesi tykkäämään, vaikka rosvo olikin.
Jotain elokuvan mukaansatempaavuudesta kertonee se, etten yli kahden tunnin elokuvan aikana käynyt kertaakaan vessassa.
Parhaimmillaan hyvät henkilökuvaukset saavat minut istumaan yömyöhään koneella ja etsimään tietoa elokuvan ihmisistä. Niin kävi tälläkin kertaa.
maanantai 3. elokuuta 2009
Sword of Honour
Ja Daniel Craigin siniset silmät.
Nyt saa sitten esittää rohkeita veikkauksia. Oliko tämä leffa minun vai miehen valinta? Menikö vaikeaksi? Tässä lisävinkki.
Kolme tuntia seikkailuja toisen maailmansodan aikana. Kolme tuntia! Jessus.
Kyseessä ei ollut varsinaisesti kokoillan elokuva, vaan brittiläinen minisarja, joka on näytetty oikeasti kahdessa osassa. Tästä syystä siis kolmen tunnin kesto.
Minisarjamaisuus näkyi muutenkin elokuvassa. Ei ollut niin tiukka ja tarkkaa ajan kanssa. Brittihuumori kukki mukavasti ja leffassa oli ihania näyttelijöitä - siis muitakin kuin Daniel Craig. Mitä esimerkiksi sanotte Green Wingin Secretanista ja Macartneysta sekä Couplingin Jeffistä?
Elokuva keskittyi aika pitkälti Cragin hahmon ympärille eikä minulla ollut mitään sitä vastaan. Tavallaan elokuva oli vanha kunnon veijaritarina, josta ei kuitenkaan puuttunut huumoria, romantiikkaa eikä draamaa. Ihan kelpo pätkä siis. Noin niin kuin kolmen tunnin sotaelokuvaksi.
Nyt saa sitten esittää rohkeita veikkauksia. Oliko tämä leffa minun vai miehen valinta? Menikö vaikeaksi? Tässä lisävinkki.
Kolme tuntia seikkailuja toisen maailmansodan aikana. Kolme tuntia! Jessus.
Kyseessä ei ollut varsinaisesti kokoillan elokuva, vaan brittiläinen minisarja, joka on näytetty oikeasti kahdessa osassa. Tästä syystä siis kolmen tunnin kesto.
Minisarjamaisuus näkyi muutenkin elokuvassa. Ei ollut niin tiukka ja tarkkaa ajan kanssa. Brittihuumori kukki mukavasti ja leffassa oli ihania näyttelijöitä - siis muitakin kuin Daniel Craig. Mitä esimerkiksi sanotte Green Wingin Secretanista ja Macartneysta sekä Couplingin Jeffistä?
Elokuva keskittyi aika pitkälti Cragin hahmon ympärille eikä minulla ollut mitään sitä vastaan. Tavallaan elokuva oli vanha kunnon veijaritarina, josta ei kuitenkaan puuttunut huumoria, romantiikkaa eikä draamaa. Ihan kelpo pätkä siis. Noin niin kuin kolmen tunnin sotaelokuvaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)