Paranormal Activity

Romanttinen iltapuhde elävissä kuvissa kera poicciksen. Valkokankaalla Paranormal Activity.

Puolitoista tuntia uskomatonta, pitkästyttävää, kertakaikkisen tylsää scheissea. Nuoripari Katie ja Micah kirmailee ympäriinsä, videokuvaa käsivaralta paranormaaleja ilmiöitä talossaan. Hurjinta mitä tapahtuu on se, että makuuhuoneen ovi sulkeutuu itsestään ja muuta sellaista pientä kivaa. Kaikkea sellaista, joka Poltergeistin nähnyttä lähinnä haukottaa.

Leffaa on jäljellä ehkä kymmenen minuuttia. Huokailen noin sadannen kerran pitkästyneesti ja mietin, että harvoin olen nähnyt näin huonosti mukaansa tempaavaa elokuvaa. Että en tunne pienintäkään kiinnostusta päähenkilöitä kohtaan. Toivon vain, että tämä kärsimys päättyisi ja pääsisin ruikuttamaan siitä poiccikselle.

Sitten.

Jotain tapahtuu.

Enkä osaa selittää mitä. En edes tajua, että niin tapahtuu, ennen kuin vasta jälkeenpäin. Vasta sitten kun valkokangas on minuuttikaupalla musta ja yleisö istuu hiljaa sitä tuijottaen ja miettii, oliko tämä tässä.

Ne viimeiset kymmenen minuuttia. Kertakaikkisen herkullista, ihanaa, kammottavaa jännitystä. Juuri sitä tunnetta, jonka takia kauhuelokuvia katsotaan. Enkä todellakaan osaa selittää, kuinka PA yhtäkkiä imaisi mukaansa. Miten se tapahtui niin yllättäen, täysin ilman ennakkovaroitusta.

Ja kun valkokangas menee mustaksi ja tajuan kaiken nerokkuuden, tuon yli tunnin kestäneen tylsääkin tylsemmän esileikin, joka vastoin kaikkia odotuksia huipentuu räjähtävään orgasmiin, purskahdan semihysteeriseen nauruun.