On vuosi 1558 ja nuori Elizabeth (Cate Blanchett) nousee Englannin valtaistuimelle sisarpuolensa kuoltua. Seuraa juonittelua, hienoa pukudraamaa, verta, hikeä ja kyyneleitä. Kinastellaan piispojen kanssa ja jopa Daniel Craig viuhahtaa papinkaavussaan sivuosassa. Elizabeth ei ole suinkaan valtakuntaa yhdistävä ja kaiken kansan rakastama kuningatar, vaikka nuoruuden viattomuudessaan kenties sellaista haluaisikin olla. Nuoruudenrakkaus sir Robertiin (Joseph Fiennes) on kovalla koetuksella ja kärsii kuningattaren julkisten avioliittosuunnitelmien vuoksi. Pohdinta on kovaa siitä, pitäisikö avioitua turmeltuneen ranskalaisen vai suojelua tarjoavan espanjalaisen kanssa. Lopulta Elizabeth tekee kompromissin ja päätyy elämään kokonaan ilman miehiä.
Cate on hurmaava ja tyrmäävä kuningattarena. Viattomuus liukenee hiljalleen pois ja lopulta jäljelle jää neitsytkuningattaren kuori. Paikoitellen hiukan hidastempoinen elokuva on oikein viihdyttävää katsottavaa kun iskee kunnon keskiaikaisen pukudraaman kaipuu. Roolitus on sangen onnistunut, joskin Fiennesin poikaa meinaa hetkittäin luulla rakastuneeksi Shakespeareksi.
Raatimme odottaa positiivisessa hengessä sopivaa hetkeä katsastaa elokuvan jatko-osa.
perjantai 28. tammikuuta 2011
sunnuntai 23. tammikuuta 2011
Salt
Angelina Jolie esittää CIA:n huippuvakoojaa Evelyn Saltia, jonka romanttiset aikeet hääpäivän vietosta saavat äkkimuutoksen, kun venäläinen loikkari ilmaantuu horisemaan kummia. Pian Evelyn huomaa itse olevansa takaa-ajettuna ja sen jälkeen pihalle päätyy katsoja joutuessaan pohtimaan, onko Evelyn hyvisten vai pahisten puolella ja ketä ne ylipäänsä ovat.
Salt on rakenteeltaan hyvin tavanomainen toimintaelokuva, Angelinan tilalle voisi helposti vaihtaa Matt Damonin tai Will Smithin tai jonkun muun vastaavissa toimintaleffoissa kärvistelleen miehen. Dvd:n ekstroissa Angie itse kertookin, kuinka halusi tehdä miehekkään toimintaelokuvan ja itse suurimman osan stunteista. Joo, kyllähän Salt pistää äijiä lakoon aikamoisella tahdilla eikä elokuva siinä mielessä häviä pätkääkään viihdyttävyydessä vastaaville miesten tähdittämille. Onko siinä sitten järkeä, että naisten ja miesten toimintaelokuvaroolit ovat samanlaisia, voi kukin miettiä ihan keskenään. Kai se on sitä tasa-arvoa.
Kokonaisuudessaan Salt menettelee. On jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain lainattua, vai miten se meni. Uutta on nainen "miehen" roolissa, vanhaa Neuvostol... siis Venäjän ja kommunismin pelko ja lainattua ainakin elokuvan alku. En vain kuollaksenikaan saa päähäni, minkä toisen elokuvan alussa riudutaan vankilassa ja vaihdellaan vankeja Pohjois-Korean rajalla. Jatko-osakin on oikein mukavasti pedattu. Että sitä odotellessa!
Salt on rakenteeltaan hyvin tavanomainen toimintaelokuva, Angelinan tilalle voisi helposti vaihtaa Matt Damonin tai Will Smithin tai jonkun muun vastaavissa toimintaleffoissa kärvistelleen miehen. Dvd:n ekstroissa Angie itse kertookin, kuinka halusi tehdä miehekkään toimintaelokuvan ja itse suurimman osan stunteista. Joo, kyllähän Salt pistää äijiä lakoon aikamoisella tahdilla eikä elokuva siinä mielessä häviä pätkääkään viihdyttävyydessä vastaaville miesten tähdittämille. Onko siinä sitten järkeä, että naisten ja miesten toimintaelokuvaroolit ovat samanlaisia, voi kukin miettiä ihan keskenään. Kai se on sitä tasa-arvoa.
Kokonaisuudessaan Salt menettelee. On jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain lainattua, vai miten se meni. Uutta on nainen "miehen" roolissa, vanhaa Neuvostol... siis Venäjän ja kommunismin pelko ja lainattua ainakin elokuvan alku. En vain kuollaksenikaan saa päähäni, minkä toisen elokuvan alussa riudutaan vankilassa ja vaihdellaan vankeja Pohjois-Korean rajalla. Jatko-osakin on oikein mukavasti pedattu. Että sitä odotellessa!
maanantai 17. tammikuuta 2011
Los ojos de Julia
Taannoin kävimme talon herran kanssa katsastamassa espanjalaista kauhua elokuvissa. Kyseessä oli Julia silmät, jonka kaksoispääroolia veti Serranon perheestäkin tuttu Belén Rueda. Hän esittää sisaruksia Juliaa ja Saraa, jotka molemmat sairastavat jonkinsorttista silmänrappeutumaa, joka johtaa lopulta sokeutumiseen.
Elokuva alkaa sillä, että jo sokeutunut Sara tekee itsemurhan. Julia ei kuitenkaan suostu hyväksymään, että sisar on riistänyt hengen itseltään. Julialle valkenee myös, että Saralla on ollut ennen kuolemaansa miesystävä. Kukaan muu ei kuitenkaan tiedä miehestä mitään, tai ei halua tietää. Julia sotkeutuu hetki hetkeltä syvemmälle sisarensa salaisuuksiin ja menetettyään äkillisesti myös miehensä, saa järkytys Juliankin sokeutumaan. Pelastukseksi koituu silmäleikkaus, jonka jälkimainingit valaisevat lopulta myös Saran kuolemaa ja paljastavat sisaruksia väijyneen sadistisen psykopaatin.
Julian silmät on ihan kelvollista psykologista kauhua aluksi. Jossain vaiheessa elokuva alkaa kuitenkin hiukan toistaa itseään ja siitä olisi voinut parikymmentä minuuttia leikata surutta pois. Verta ja suolenpätkiä ilmaantuu lopussa kiitettävästi ja jonkinsorttinen kunnianosoitus Luis Buñuelin Andalusialaisen koiran silmänleikkauskohtauksellekin on. Lopussa valitettavasti repesin taas kerran ihan täydellisesti ja sain penkkirivin hytkymään pidätetystä naurusta, kun kurkun leikkaaminen meni hiukan överiksi. Enkä tarkoita nyt sitä vihreää vihannesta. Myös Belén Ruedan tissit häiritsivät jonkin verran, sillä ne olivat jotenkin ihan turhaan tyrkyllä.
Elokuva alkaa sillä, että jo sokeutunut Sara tekee itsemurhan. Julia ei kuitenkaan suostu hyväksymään, että sisar on riistänyt hengen itseltään. Julialle valkenee myös, että Saralla on ollut ennen kuolemaansa miesystävä. Kukaan muu ei kuitenkaan tiedä miehestä mitään, tai ei halua tietää. Julia sotkeutuu hetki hetkeltä syvemmälle sisarensa salaisuuksiin ja menetettyään äkillisesti myös miehensä, saa järkytys Juliankin sokeutumaan. Pelastukseksi koituu silmäleikkaus, jonka jälkimainingit valaisevat lopulta myös Saran kuolemaa ja paljastavat sisaruksia väijyneen sadistisen psykopaatin.
Julian silmät on ihan kelvollista psykologista kauhua aluksi. Jossain vaiheessa elokuva alkaa kuitenkin hiukan toistaa itseään ja siitä olisi voinut parikymmentä minuuttia leikata surutta pois. Verta ja suolenpätkiä ilmaantuu lopussa kiitettävästi ja jonkinsorttinen kunnianosoitus Luis Buñuelin Andalusialaisen koiran silmänleikkauskohtauksellekin on. Lopussa valitettavasti repesin taas kerran ihan täydellisesti ja sain penkkirivin hytkymään pidätetystä naurusta, kun kurkun leikkaaminen meni hiukan överiksi. Enkä tarkoita nyt sitä vihreää vihannesta. Myös Belén Ruedan tissit häiritsivät jonkin verran, sillä ne olivat jotenkin ihan turhaan tyrkyllä.
sunnuntai 16. tammikuuta 2011
Black Death
Ulric (Sean Bean) on herraan uskova ritarismies, joka joukkoineen lähtee ottamaan tolkkua, miksi suon keskellä sijaitseva kylä on säästynyt mustalta surmalta ja herätetäänkö siellä kuolleita henkiin. Mukaan hän tarvitsee paikallisoppaaksi nuoren munkkinoviisin Osmundin (Eddie Redmayne), jolla on omat henkilökohtaiset motiivinsa poistua luostarin seinien ulkopuolelle.
Retkihän ei tietenkään mene ihan niin kuin strömsöläisillä menisi. Kristikunnan uljaat edustajat kohtaavat suolle päästyään sen mitä menivät hakemaankin: oudon kylän, jonka pinnallisen ystävällisyyden takana piilee jotain karmivaa ja uhkaavaa. Viimeistään tässä kohden pieni katsoja saattaa saada mieleensä suomalaisen Saunan, jossa myöskin on outo kylä keskellä suota. Valitettavasti yhtäläisyyden siihen sitten loppuvatkin, ainakin lopputuotteen hyvyyden kannalta.
Vaikka ei Black Death varsinaisesti huono ole, loppupuolella juoni vain hiukan lässähtää. Ajatus kylän "mysteeristä" on sinänsä ihan raikas, mutta valitettavasti jää vähän puolitiehen. Aika hyvin kuitenkin saadaan havainnollistettua kristinuskon ja pakanuuden hyvä ja huonoja puolia. Ja Sean Beania nyt katselee ihan mielellään ritarivaatteissa. Tai miksei vaikka ilmankin, jos tilaisuus ilmaantuisi...
Retkihän ei tietenkään mene ihan niin kuin strömsöläisillä menisi. Kristikunnan uljaat edustajat kohtaavat suolle päästyään sen mitä menivät hakemaankin: oudon kylän, jonka pinnallisen ystävällisyyden takana piilee jotain karmivaa ja uhkaavaa. Viimeistään tässä kohden pieni katsoja saattaa saada mieleensä suomalaisen Saunan, jossa myöskin on outo kylä keskellä suota. Valitettavasti yhtäläisyyden siihen sitten loppuvatkin, ainakin lopputuotteen hyvyyden kannalta.
Vaikka ei Black Death varsinaisesti huono ole, loppupuolella juoni vain hiukan lässähtää. Ajatus kylän "mysteeristä" on sinänsä ihan raikas, mutta valitettavasti jää vähän puolitiehen. Aika hyvin kuitenkin saadaan havainnollistettua kristinuskon ja pakanuuden hyvä ja huonoja puolia. Ja Sean Beania nyt katselee ihan mielellään ritarivaatteissa. Tai miksei vaikka ilmankin, jos tilaisuus ilmaantuisi...
lauantai 15. tammikuuta 2011
22 Bullets
Jean Reno on 22 Bulletsin Charly Matteï, eläkkeelle vetäytynyt mafioso ja palkkamurhaaja. Eläkkeellä pysyttely osoittautuu kuitenkin vaikeaksi, sillä joku tusauttaa Charlyyn 22 luotia. Ihmeen kaupalla mies kuitenkin jää henkiin ja kostoretkihän siitä alkaa. Matkan varrella vanhat ystävyyssuhteet joutuu funtsailemaan vähän uusiksi. Sivujuonteena tarinassa on mukana aviomiehensä kuoleman jälkeen pikkuhiukkasen alkoholisoitunut yksinhuoltaja ja etsivä Marie.
22 Bullets on väkivaltainen ja raaka kertomus, mutta jotenkin samalla kaunis. Kenties se johtuu Jean Renosta, sillä hänen piilevä sympaattisuutensa saa puolelleen, olkoon roolihahmo miten luihu ja kriminalisoitunut tahansa. Itse olen pitkään tuominnut ranskalaiset elokuvat suoralta kädeltä tekotaiteellisiksi ja pitkäveteisiksi, mutta taas kerran löytyi säännön vahvistava poikkeus.
22 Bullets on väkivaltainen ja raaka kertomus, mutta jotenkin samalla kaunis. Kenties se johtuu Jean Renosta, sillä hänen piilevä sympaattisuutensa saa puolelleen, olkoon roolihahmo miten luihu ja kriminalisoitunut tahansa. Itse olen pitkään tuominnut ranskalaiset elokuvat suoralta kädeltä tekotaiteellisiksi ja pitkäveteisiksi, mutta taas kerran löytyi säännön vahvistava poikkeus.
sunnuntai 31. lokakuuta 2010
State of Play
Ben Affleck on kongressiedustaja, jolle käy vähän kalpaten. Ennen tärkeää istuntoa jää metron alle kaunis avustajatyttönen, jota herra edustaja on erehtynyt vähän höyläämään. Russell Crowe puolestaan on kyseisen edustajan nuoruudenystävä ja toimittajanrenttu, joka päätyy kirjoittamaan juttua huumehörhön ja pitsakuskin henget vaatineesta ammuskelusta. Vaan kappas, pikkuhiljaa alkaakin näyttää siltä, että molemmat tapaukset liittyvät jollain tavalla yhteen ja sen lisäksi vielä palkka-armeijayritykseen nimeltä PointCorp, jonka toimia kongressiedustaja on tutkinut.
Aikalailla perussettiä siis tuo State of Play. Byrokratiaa, salaliittoteorioita ja tutkivan journalismin kiihkeitä hetkiä. Toteutus on kuitenkin oivallinen ja vaikka en nyt ihan totuudenmukaisuudesta tiedäkään, niin kuvittelisin ainakin toimittajantyöstä elokuvan antavan aika hyvän kuvan. Nimenomaan siis oikeasta journalismista, ei siitä, mitä keltainen lehdistö harjoittaa.
Beniksen ja Russelin rinnalla elokuvassa ovat Rachel McAdams pirtsakkana toimittajatyttösenä, joka saa elämänsä tilaisuuden suuren jutun kanssa, sekä Helen Mirren toimituksen ja lehden omistajien välillä tasapainottelevana päätoimittajana. DVD:n ekstroista on pakko mainita making of -dokkari, josta saa varsin mielenkiintoista tietoa elokuvan kuvaamisesta ja siihen käytetyistä erilaisista linsseistä. Vaihteeksi siis jotain muutakin, kuin perinteistä keskinäisen kehumisen kerhoa.
Aikalailla perussettiä siis tuo State of Play. Byrokratiaa, salaliittoteorioita ja tutkivan journalismin kiihkeitä hetkiä. Toteutus on kuitenkin oivallinen ja vaikka en nyt ihan totuudenmukaisuudesta tiedäkään, niin kuvittelisin ainakin toimittajantyöstä elokuvan antavan aika hyvän kuvan. Nimenomaan siis oikeasta journalismista, ei siitä, mitä keltainen lehdistö harjoittaa.
Beniksen ja Russelin rinnalla elokuvassa ovat Rachel McAdams pirtsakkana toimittajatyttösenä, joka saa elämänsä tilaisuuden suuren jutun kanssa, sekä Helen Mirren toimituksen ja lehden omistajien välillä tasapainottelevana päätoimittajana. DVD:n ekstroista on pakko mainita making of -dokkari, josta saa varsin mielenkiintoista tietoa elokuvan kuvaamisesta ja siihen käytetyistä erilaisista linsseistä. Vaihteeksi siis jotain muutakin, kuin perinteistä keskinäisen kehumisen kerhoa.
lauantai 30. lokakuuta 2010
Musta dahlia
James Ellroyn kirjaan perustuva Musta dahlia sivuaa vuonna 1947 tapahtunutta Elizabeth Shortin murhaa. Entisen nyrkkeilysankarit, nykyiset poliisit Bucky Bleichert (Josh Hartnett) ja Lee Blanchard (Aaron Eckhart) päätyvät selvittämään tapausta. Työn alla on myös pari muuta keissiä, jotka ehkä jotenkin liittyvät Bettyn murhaan tai sitten eivät. Minulle ainakin jäi se vähän epäselväksi.
Musta dahlia olisi varmasti ihan hyvä elokuva (on se ihan katsottava nytkin), jos se olisi pikkuisen selkeämpi. Kotiraatimme toinen puoli oli melkein kärryillä loppuun asti, toinen tipahti jo alkumetreillä. Tapahtumia oli niin paljon ja niiden kytkökset toisiinsa selvenivät niin myöhään, että aika paljon energiaa mukana pysyminen vaati. Verrattuna toiseen vastaavaan eli Zodiaciin, ei Musta dahlia tempaise mukaansa läheskään samalla tavalla. Sitä katsoo lähinnä siksi, että toivoo ymmärtävänsä tai odottaa hetkeä, jolloin kaikki palaset loksahtavat kohdalleen.
Näyttelijäkaarti elokuvassa on tasaisen hyvä, naiskauneutta edustavat Leen tyttöystävä Kay (Scarlett Johansson) sekä seurapiiriperho Madeleine (Hillary Swank).
Musta dahlia olisi varmasti ihan hyvä elokuva (on se ihan katsottava nytkin), jos se olisi pikkuisen selkeämpi. Kotiraatimme toinen puoli oli melkein kärryillä loppuun asti, toinen tipahti jo alkumetreillä. Tapahtumia oli niin paljon ja niiden kytkökset toisiinsa selvenivät niin myöhään, että aika paljon energiaa mukana pysyminen vaati. Verrattuna toiseen vastaavaan eli Zodiaciin, ei Musta dahlia tempaise mukaansa läheskään samalla tavalla. Sitä katsoo lähinnä siksi, että toivoo ymmärtävänsä tai odottaa hetkeä, jolloin kaikki palaset loksahtavat kohdalleen.
Näyttelijäkaarti elokuvassa on tasaisen hyvä, naiskauneutta edustavat Leen tyttöystävä Kay (Scarlett Johansson) sekä seurapiiriperho Madeleine (Hillary Swank).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)