Jos rakastat

Tätä elokuvaa onkin hetki sulateltu... Ei ensinäkemältä uskoisi, että suomalaista musikaalia täytyy pohdiskella yli kaksi viikkoa, ennen kuin siitä pystyy mitään sanomaan, mutta näköjään niin vain on.

Loppiaisena siis kävimme poicciksen ja vanhempiensa kanssa katsastamassa Neil Hardwickin luomuksen Jos rakastat. Ennakkoon en ollut yhtään innoissani, odotin perinteistä suomalaista teennäistä näyttelyä, jonka aiheuttaman kärsimyksen lisäisi kymmenenteen potenssin se, että kyseessä on musikaali. Ei minulla mitään musikaaleja vastaan ole, mutta en ole niiden intohimoinen ystäväkään.

Jos rakastat kuitenkin yllätti lähinnä positiivisesti eikä ollut ollenkaan niin huono kuin pelkäsin. Loppua kohti tarina kallistui hiukan teennäiseksi ja turhan epäuskottavaksi, mutta ehkä sen kestää. Naispääosan Adaa esittänyt Elli Vallinoja ei kauheasti kyllä sykähdyttänyt, toisin kuin Chike Ohanwe, joka kaksikymppiseksi näytti sentään sen verran mieheltä jo, että tämäkin täti pystyi hauiksia kuolaamaan tuntematta itsensä alaikäisiin sekaantujaksi. Tai siis enhän minä kuolannut, kunhan nyt vain pistin merkille...

Musiikillisesti elokuva oli vallankin kiva, paljon tuttuja biisejä uusina versioina. Parhaiten päähän jäi soimaan lopun tunnari Jos sä tahdot niin, vaikka en sitä ollut aikaisemmin kuullutkaan. Myös nuoren Adan (jonka esittäjän nimeä en tähän hätään löytänyt) alkupuolella laulama Maija Vilkkupään Ei oli oikein hieno veto.

Mutta yksi asia häiritsi melkein ylitsepääsemättömästi. Se, että Muumi-pyyhkeitä ja Kalevalan Vanamo-käätyä näytettiin elokuvan alussa, joka laskelmieni mukaan sijoittui jonnekin 1990-luvun puoliväliin. Voin olla väärässäkin, mutta luulisin ettei kumpiakaan ollut silloin vielä olemassa.

Pilvilinna joka romahti

Katsoimme miehen kanssa joulukuussa Stieg Larssonin romaaneihin perustuvat elokuvat Miehet jotka vihaavat naisia (MJVN) ja Tyttö joka leikki tulella (TJLT). Koska lompakossa uhkasi vanheta sarjalippu ja trilogian kolmas pätkä Pilvilinna joka romahti (PJR), tuli sopivasti ensi-iltaan vuodenvaihteessa, oli aika valjastaa anoppi lapsenvahdiksi ja mennä elokuviin ensimmäistä kertaa lapsen syntymän jälkeen.

Oli oikeastaan ihan hyvä ratkaisu mennä katsomaan elokuva ykkös- ja kakkososat tuoreessa muistissa (vaikka MJVN olisikin oikeastaan mennyt ihan omana elokuvanaan). Tämä elokuva kun alkaa suoraan siitä, mihin TJLT päättyi: Lisbeth Salander ja isänsä pahis-Zalatšenko kiidätetään sairaalaan. Tästä alkaa Mikael Blomkvistin johdolla kilpajuoksu isojen poikien pelinappulana olleen/olevan Lisbethin pelastamiseksi. Se, mitä aiemmissa osissa Lisbethin menneisyydestä väläyteltiin, saa nyt selityksen.

Elokuva on melko uskollinen kirjalle eikä kahdessa ja puolessa tunnissa enempää tarvitsekaan olla. Juonenkäänteitä oli onneksi jätetty paljon pois. Onneksi siksi, että niiden mahduttaminen elokuvaan olisi ollut aika mahdoton tempaus. Saman olisi mielestäni voinut tehdä vielä isolle osalle henkilöhahmoistakin. Pilvilinnassa heilui jos jonkinmoista väkeä ja välillä meinasin pudota kärryiltä, vaikka olin lukenut kirjatkin.

Luin jostain, että leffatrilogia olisi ollut parempi pitkänä telkkarisarjana. Totta. Ehkä sarja olisi rakentanut päähenkilöt ja heidän välisensä jännitteet paremmin - nyt Lisbeth ei tuntunut yhtä sympaattiselta kuin kirjoissa eikä Mikaelin ja Erikan suhde oikein ollut kädenlämpöistä kuumempi. Elokuvan sankari Mikael tuntui lähinnä raivostuttavalta jauhaessaan lähes samaa lausetta. Katsoja ymmärtää vähemmästäkin, miten kamala vääryys kohtasi 12-vuotiasta Lisbethiä.

PJR oli kyllä hyvä elokuva ja oiva päätös leffakolmikolle. Eikä kolmatta elokuvaa oikein voi jättää katsomatta, jos on nähnyt kaksi edellistäkin.

Yhtä jäin miettimään: Kuka ihme on harmaana päivänä kävelyllä lastenrattaiden kuomu alaslaskettuna?