Aamulla herätessäni sain jostain päähäni, että tänään on nähtävä Seitsemän. Oli myös järkyttävää tajuta, ettei minulla ollut sitä. Onneksi Anttila oli lähellä ja mukava myyjäpoitsu etsi leffan minulle.
En tiedä kuinka monta kertaa olen Seiskan nähnyt, mutta aina se on hyvä. Vähän kuin Fight Club, joskaan ei ehkä ihan yhtä monisyinen. Morgan Freeman, Brad Pitt ja Kevin Spacey ovat kaikki loistavia. Spacey etenkin hullun roolissaan. Onhan Seiska paikoitellen melko ällöttävä ja karmiva, mutta siitä huolimatta rosoisen kaunis visuaalisesti. Ja ajatus ihmisen yksinäisyydesta jälkiteollistuneessa yhteiskunnassa viiltää läpi tarinan, joka olisi helppo kuitata väkivallalla mässäilyksi, mitä se ei kuitenkaan ole.
Paha saattaa lopuksi saada palkkansa, mutta ei se sitä tarkoita, että se häviäisi taistelun.
maanantai 30. marraskuuta 2009
tiistai 24. marraskuuta 2009
Paranormal Activity
Romanttinen iltapuhde elävissä kuvissa kera poicciksen. Valkokankaalla Paranormal Activity.
Puolitoista tuntia uskomatonta, pitkästyttävää, kertakaikkisen tylsää scheissea. Nuoripari Katie ja Micah kirmailee ympäriinsä, videokuvaa käsivaralta paranormaaleja ilmiöitä talossaan. Hurjinta mitä tapahtuu on se, että makuuhuoneen ovi sulkeutuu itsestään ja muuta sellaista pientä kivaa. Kaikkea sellaista, joka Poltergeistin nähnyttä lähinnä haukottaa.
Leffaa on jäljellä ehkä kymmenen minuuttia. Huokailen noin sadannen kerran pitkästyneesti ja mietin, että harvoin olen nähnyt näin huonosti mukaansa tempaavaa elokuvaa. Että en tunne pienintäkään kiinnostusta päähenkilöitä kohtaan. Toivon vain, että tämä kärsimys päättyisi ja pääsisin ruikuttamaan siitä poiccikselle.
Sitten.
Jotain tapahtuu.
Enkä osaa selittää mitä. En edes tajua, että niin tapahtuu, ennen kuin vasta jälkeenpäin. Vasta sitten kun valkokangas on minuuttikaupalla musta ja yleisö istuu hiljaa sitä tuijottaen ja miettii, oliko tämä tässä.
Ne viimeiset kymmenen minuuttia. Kertakaikkisen herkullista, ihanaa, kammottavaa jännitystä. Juuri sitä tunnetta, jonka takia kauhuelokuvia katsotaan. Enkä todellakaan osaa selittää, kuinka PA yhtäkkiä imaisi mukaansa. Miten se tapahtui niin yllättäen, täysin ilman ennakkovaroitusta.
Ja kun valkokangas menee mustaksi ja tajuan kaiken nerokkuuden, tuon yli tunnin kestäneen tylsääkin tylsemmän esileikin, joka vastoin kaikkia odotuksia huipentuu räjähtävään orgasmiin, purskahdan semihysteeriseen nauruun.
Puolitoista tuntia uskomatonta, pitkästyttävää, kertakaikkisen tylsää scheissea. Nuoripari Katie ja Micah kirmailee ympäriinsä, videokuvaa käsivaralta paranormaaleja ilmiöitä talossaan. Hurjinta mitä tapahtuu on se, että makuuhuoneen ovi sulkeutuu itsestään ja muuta sellaista pientä kivaa. Kaikkea sellaista, joka Poltergeistin nähnyttä lähinnä haukottaa.
Leffaa on jäljellä ehkä kymmenen minuuttia. Huokailen noin sadannen kerran pitkästyneesti ja mietin, että harvoin olen nähnyt näin huonosti mukaansa tempaavaa elokuvaa. Että en tunne pienintäkään kiinnostusta päähenkilöitä kohtaan. Toivon vain, että tämä kärsimys päättyisi ja pääsisin ruikuttamaan siitä poiccikselle.
Sitten.
Jotain tapahtuu.
Enkä osaa selittää mitä. En edes tajua, että niin tapahtuu, ennen kuin vasta jälkeenpäin. Vasta sitten kun valkokangas on minuuttikaupalla musta ja yleisö istuu hiljaa sitä tuijottaen ja miettii, oliko tämä tässä.
Ne viimeiset kymmenen minuuttia. Kertakaikkisen herkullista, ihanaa, kammottavaa jännitystä. Juuri sitä tunnetta, jonka takia kauhuelokuvia katsotaan. Enkä todellakaan osaa selittää, kuinka PA yhtäkkiä imaisi mukaansa. Miten se tapahtui niin yllättäen, täysin ilman ennakkovaroitusta.
Ja kun valkokangas menee mustaksi ja tajuan kaiken nerokkuuden, tuon yli tunnin kestäneen tylsääkin tylsemmän esileikin, joka vastoin kaikkia odotuksia huipentuu räjähtävään orgasmiin, purskahdan semihysteeriseen nauruun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)