Joy

Jos haluat nähdä, miltä Bradley Cooper näyttää Robin Williamsiksi naamioituneena, käy katsomassa Joy. Ja käy muutenkin, se on hyvä leffa.

Jossain arvostelussa Joyta sanottiin sekavaksi ja sitä mieltä oli aviomieskin vaikka leffasta tykkäsikin. Minä sanoisin, että sekavuus on ihan siellä omassa päässä. No okei, koko aikaa ei menty kronologisessa järjestyksessä, mutta minä kyllä pysyin kärryillä hyvinkin.

Etukäteen pelkäsin, että Joy on liian amerikkalainen, kertoohan se yhdenlaisesta amerikkalaisesta unelmasta. Mutta ei se ollut. Liika kiilto ja muu turha sälä puuttui. Se oli koskettava, hauska, raivostuttava ja jotenkin omaan elämänhetkeeni vallan hyvin sopiva.

Tykkäsin.
Jopa Robin Williamsin näköisestä Bradley Cooperista.

Härmä

Väkivaltainen kusipääveljeni tappaa isämme, parhaan ystäväni ja notaarin, vie taloni ja morsiameni sekä polttaa appiukon omaisuuden, mutta silti minä pelastan hänet hukkumasta ja annan vangita itseni syyttömästi murhasta. Kutakuinkin siihen tiivistyy Härmän juoni.

Ette voi olla tosissanne?!?

Elokuvaa ei pelasta edes se, että Mikko Leppilampi muistuttaa ulkoisesti erehdyttävästi omaa miestäni.

Skyfall

(Spoilaan minkä ehdin. Älä lue, jos et tahdo tietää.)

Käytiin siipan kanssa katsomassa Bondin Jamesin uusin. Ja vot, että oli komia leffa! Visuaalisesti mahtava tuotos, eikä ollenkaan sellaista perinteistä duracellpuputakaa-ajosähellystä, josta tulee vain migreeni ja epilepsiakohtaus. Kyllä Skyfallissakin kaahattiin, mutta nyt oli leikkaamossa pysynyt mopo aisoissa.

Jamesista annettiin myös harvinaisen syvällinen kuva ja menneisyyteenkin kurkattiin. Herkkä hetki Jamesin ja Javier Bardemin esittämän pahiksen välillä oli, noh, herkkä. Yllättävä suorastaan ja siksi raikas. Itse pidin myös kohdasta, jossa keskusteltiin ensin Jamesin perinteisyydestä ja sitten palattiin elokuvahistoriassa niihin aikoihin, kun lemmenkohtauksista kerrottiin ilotulituksin ja muin räjähtein. Hauska läppä!

Mutta.
Sitten tulee se mutta.

Sen muotoinen mutta, että oikein rautalangasta puolen elokuvan ajan väännetään, kuinka MI6 on mennyt ihan vituralleen eikä mikään enää onnistu. Ja sattumalta sinä aikana johdossa on ollut nainen. Mutta ei huolta! Elokuvan lopussa palautetaan naiset paikalleen sihteerinpöydän taakse semmoisella rytinällä, että heikommallakin havaintokyvyllä varustettu katsoja sen hiffaa. Ja uudeksi johtajaksi nousee... Niinpä.

Kunpa vain elokuva olisi loppunut pari minuuttia aikaisemmin.
Silloin olisin valmis hehkuttamaan Skyfallin loistavuutta paljon estottomammin.

Hanna

Kuusamon eteläpuolen lumisilla tuntureilla on Eric Banan esittämä Erik kasvattanut tyttärestään Hannasta (Saoirse Ronan) ylimaallista tappokonetta. Porojen nylkeminen ja isäukon kanssa painiminen eivät kuitenkaan enää riitä Hannalle, joten on lähdettävä suureen maailmaan, vaikka siellä vaaniikin häijy CIA-agentti Marissa (Cate Blanchett). Edessä on huimaa takaa-ajoa Marokosta Espanjan kautta Saksaan. Matkan varrella totuus omasta elämästä alkaa valjeta Hannalle, eikä se olekaan ihan sellainen kuin isipappa on vuosien varrella kertonut.

Hanna on niitä elokuvia, jotka ovat ajatuksena kauniimpia kuin lopullisena toteutuksena. Kun häilytään äksönleffan, taideleffan ja draaman välimaastossa, homma menee helposti vähän yli kohdasta tai toisesta. Ihan siedettävää katsotaavaa Hanna on, mutta tuskin jää mieleen mitenkään erityisenä elämyksenä. Hetkittäiset kauniit kuvat eivät ihan riittäneet kannattelemaan kokonaisuutta.

Plussaa oli se, että vaikka Kuusamo pistettiinkin kartalla Pudasjärven kohdalle, oli kuvassa sentään oikean maan kartta...

The Hangover II

Kaikki jotka ovat nähneet The Hangover -leffan (Kaamea kankkunen muistaakseni suomeksi), tietävät mitä on odotettavissa. Ikävä kyllä siihen se sitten vähän jääkin, eli vanhan vitsin lämmittelyyn.

Nyt edessä ovat hammaslääkäri Stun häät Thaimaassa ja edellisestä elokuvasta oppineena Stu ei halua polttareita. Ei todellakaan. Poikain on tarkoitus vain istua notskilla, paistaa vaahtokarkkeja ja juoda vähän bisseä. Mennä sen jälkeen ajoissa nukkumaan oman kullan kainaloon. Mutta kappas keppanaa. Niinhän siinä vain käykin, että seuraavana aamuna herätään bangkokilaisesta hotellista filmi poikki ja taas on yksi joukosta kadonnut. Eipä siinä sitten muuta kuin ryhdytään seuraamaan omia jälkiä.

Mitään järisyttävän uutta ja ihmeellistä ei The Hangover II tarjoa ykkösosan nähneille, tuskin muillekaan. Kyllähän elokuvan katsoo ennemmin kuin selkäänsä ottaa ja on mukaan tungettu muutama aiempaa härskimpi vitsikin, voi niille vähän hörähdellä. Mutta älkää nyt pliis enää kolmatta osaa tehkö!

DVD:n kannessa muuten mainostetaan kovasti gag reeliä. Sen takia ei ainakaan kannata vaivautua. Oli nimittäin harvinaisen tylsä ja huumoriton gag reel.

Neljä vuotta leffassa!

Uskomatonta mutta totta, olemme nyt istuneet neljä vuotta leffateatterin pimennossa. Mistä tämä kaikki sai alkunsa, sitä en muista, mutta oma intohimoni elokuviin alkoi varhaisessa teini-iässä. Elokuva-arvostelujen kirjoittajana en liene kummoinen, jos kriteerinä on tarkastella tuotoksia objektiivisesti tai teknisesti. Minä menen tunteella ja se saa riittää. Kuluneiden neljän vuoden kunniaksi listaankin omat henkilökohtaiset suosikkini. Muut kirjoittajat tehkööt vapaasti saman tai olkoot tekemättä.


4 PARASTA ELOKUVAA
Alien Quadrilogy. Hienointa olisi tietysti, jos pystyisin linkittämään syntymäni Alienin syntymään, olenhan samaa vuosimallia kuin nelikon ensimmäinen osa. Ensikosketukseni kuitenkin tapahtui reilusti alaikäisenä, kun siskoni antoi minun katsoa yhden elokuvista. Luulen, että samalla tapahtui ensikosketukseni elokuvakauhuun. Harva elokuva sitä paitsi on kestänyt aikaa yhtä hyvin kuin Alien. Kun nyt katsoo yli kolmenkymmenen vuoden takaista teosta, se voisi aivan hyvin olla viime vuotinen tekele. Tai no... jos se olisi, se olisi rutkasti huonompi ja pilattu erikoistehosteilla.

Fight Club ei juurikaan liikauttanut, kun sen ensimmäisen kerran näin. Silloin en ollut vielä edes havahtunut Edward Nortonin ihanuuteen. Toisella kertaa hiffasin, että kyseessähän on ihan hieno elokuva. Ja siitä se pikkuhiljaa syveni suuremmiksi tunteiksi. Fight Clubissa viehättävät sen kerroksellisuus ja kierous. Luulee tajunneensa jotain, mutta seuraavalla katsomiskerralla asia onkin muuttunut ihan toiseksi. Kyllä, pidän elokuvista, jotka eivät ole itsestäänselviä ja selittele.

Sevenin synkkyydelle on vaikea vetää vertoja. Sukellus, jonka se tarjoaa ihmismielen sairaimpiin syövereihin, on huumaava. Se on samalla sekä todella vastenmielinen, että hyvin liikuttava. Ja oi, vaikka John Doe on iljettävä roisto, on hän samalla niin inhimillinen että vaikea häntä on pelkästään vihata. Upeita, synkkiä kuvia, niistä pidän myös.

Shawshank Redemptionin luin alunperin kirjana ja viehätyin tarinasta jo silloin. Yllättävää kyllä elokuva ei onnistunut sitä pilaamaan.


4 PARASTA NÄYTTELIJÄÄ
Edward Norton ei millään muotoa vastaa miesihannettani. Siitä syystä olin pitkään järkyttynyt langettuani häneen. Sillä kyllä, olen niin pinnallinen ja kevytmielinen naikkonen, että miesnäyttelijässä tärkeintä on ulkonäkö. Taidoista viis. Mutta Edward. Muuntautumiskyky esimerkiksi Painted Veilin nyhveröstä tohtorista American History X:n bodatuksi natsipaskaksi on huikea. Ei vain ulkonäöllisesti, vaan myös sisäisesti.

Keanu Reeves taas vastaa melko pitkälle miesihannettani. Pitkä, tumma ja komea. Jotkut tylsämieliset väittävät, että Keanunulla on vain kaksi ilmettä, joita hän vaihtelee, mutta mitä sitten. Keanunu sopii tietyntyyppisiin leffoihin (esim. Speed ja Matrix) kuin nenä päähän, mutta noista romanttisista viritelmistä en kyllä kieltämättä ihan tiedä.

Kevin Spacey tällä listalla on yllätys itsellenikin. Ehkä hän on sitten se pakollinen "vanhempi mieshenkilö", joka perverssillä tavalla viehättää. Muuntautumiskykyä tosin löytyy tältäkin herralta yli omien tarpeiden. Parhaita ovat olleet hiukan kieroutuneet roolit, esimerkiksi Sevenissä ja American Beautyssa.

Sigourney Weaver. Jos lempinäyttelijälistalle pitää laittaa naiskiintiö, ei sitä voi täyttää kukaan muu kuin Sigourney. Olkoonkin, että listalle pääsy pohjautuu käytännössä pelkästään Alien-saagaan. Onhan hän toki muuallakin ollut ja hyvin suoriutunut, mutta minulle hän on aina ja ikuisesti Ellen Ripley.



4 PARASTA HAHMOA
Darth Vader. Oi täytyykö tätä perustella?

Ellen Ripley on hienoin naishahmo, jonka elokuvissa olen koskaan nähnyt.Vuosikausiin Ripley oli ainoa tietämäni itsenäinen, rohkea, uskottava, vahva ja samalla herkkä naishahmo, jonka elokuvissa olin nähnyt. Itse asiassa en juuri nyt muista ketään toista yhtä vaikuttavaa naishahmoa myöhemmiltäkään ajoilta.

Yoda. No Yodaa nyt ei ainakaan tarvitse perustella.

Hannibal Lecter. Tohtori Lecter ei ole kaikissa esiintymisissään ollut yhtä vaikuttava (eihän Anthony Hopkinskaan voi aina onnistua), mutta Uhrilampaiden perusteella hänet on pakko tähän kategoriaan nostaa. Hurmaava, älykäs, viehättävä, kohtelias, mitä muuta voi mieheltä toivoa? Pienet epäkohdat, kuten mielenvikaisuus, vain lisäävät hänen viehätysvoimaansa.

Vares - Sukkanauhakäärme

Tänään kirjoitamme jännittävästi elokuva-arvostelun elokuvasta, jota emme ole nähneet. Ja sitten voimmekin taas puhua itsestämme ensimmäisessä persoonassa... Sulhoni kävi tänään siis katsastamassa uuden Vareksen ja avautui siitä minulle niin paljon, että päätin jakaa ilosanoman blogin lukijoidenkin kanssa. Huomatkaa optimistisuuteni siihen, että tätä blogia lukee enemmän kuin yksi ihminen.

Asiaan. Oli kuulema aika huono. Nopeasti ja halvalla tehty, ja sen huomasi. Köykäinen juoni, jota ei oltu viitsitty kunnolla kirjoittaa. Eikä näkynyt tissejä. Näyttelijäsuoritukset olivat keskinkertaisia, mutta se jäi hämärän peittoon johtuiko tuo ohjauksesta vai käsikirjoituksesta. Kummassakaan ei kuulema kehumista ollut. Suoraan kirjasta käännetty leffa ja tarinaa kuljetettiin eteenpäin päähenkilön kertojan äänellä. Ei siis viitsitty näyttää elokuvan keinoin mitä tapahtuu, joten sama vaikka olisi ostanut äänikirjan.

Aika masentavaa. Joten eiköhän tämä ollut tässä.